Armaran luku / chapter 7

FIN - Vain noin tunti myöhässä. Ei edes eeppinen epäonnistuminen.

ENG - Only about an hour late. Not in the category of epic fail, yet. Chapter 7 in English after the Finnish one.

 

Armaran 7. luku

 

 

Amina nukkui levottomasti. Kros oli luvannut mennä heti aamulla kyselemään vuokravaunuja. Emmakin oli hyväksynyt heidän mahdollisesti pikaisen lähtönsä, vaikkei hän mielestään tarvinnut Jaredia tai ketään muutakaan huolehtimaan itsestään heidän poissaollessaan.

Aamu valkeni sumuisena ja taivaalla oli tummia pilviä. Kros kiirehti liikkeelle melkein auringonnousun aikaan, jotta ehtisi tavoittaa kärryjen omistajat ennen kuin he ehtisivät pelloille töihin. Hän palasi ennen puolta päivää ja kertoi, että parin päivän päästä yksi viljelijä voisi vapauttaa vanhat kärryt heidän käyttöönsä, kun hän saisi uudet verstaalta.

Amina odotti jännittyneenä seuraavat päivät. Sää jatkui epävakaisena ja peltotöitä jouduttiin keskeyttämään liian kosteuden vuoksi. Maanviljelijä piti sanansa ja toimitti kärryt ja hevosen heille pari päivää myöhemmin. Koko yön jatkunut rankkasade jatkui vielä puoleen päivään asti ja Kros pohti Emman kanssa kannattaisiko enää sinä päivänä lähteä, koska kaikkialla oli todella märkää eivätkä he ehtisi kovin pitkälle pelkän iltapäivän aikana. Amina oli levoton ja pitkästynyt, mutta ymmärsi miksi he odottivat. Yksi itsenäinen usean viikon matka oli opettanut hänelle paljon matkustamisesta, vaikka hän olikin aina matkustanut perheensä kanssa.

Uuden aamun valjetessa Kros ja Amina pakkasivat mukaansa ruokaa ja juomaa sekä huopia ja suojakankaan. He hyvästelivät Emman eikä kukaan säästynyt kyyneliltä. Kros ohjasi kärryt kohti tietä, jota Amina ei ollut tullut ajatelleeksi, koska he kulkivat Jaredin kanssa eri reittiä – tielle, jota pitkin Amina oli tuotu kylään ja joka johti suurelle kiertotielle. Hän oli vakava ja hiljainen ja lopulta alkoi täristä, kun he lähestyivät paikkaa, jossa Amina oli istunut tiellä. Kros hyräili rauhoittavasti, mutta lopulta hänenkin äänensä petti. ”Olen pahoillani, mutta minun on helpompi mennä isompaa tietä. Jared tuntee syrjäisempiäkin paikkoja, mutta minä en uskalla kulkea täysin tuntemattomilla ja syrjäisillä alueilla.”

Amina nyökkäsi. Hän ei halunnut puhua tapahtuneesta, ei muistella, ei surra. Hän yritti jatkuvasti jatkaa elämäänsä ja antaa menneiden olla, koska Praiekaan ei ollut aikeissa antaa hänen muistaa.

He saapuivat pian suureen mutkaan, joka yhdisti muutaman pienemmän tien ja parin kilometrin päässä se yhdistyi suureen kiertotiehen. Suuri kiertotie oli rakennettu vuosisatojen kuluessa, kun Everionin hallinto oli halunnut tehdä Armaranista tehokkaammin hyödynnettävän alusmaan. Kiertotie teki suuren ympyrän melkein koko Armaranin ympäri ja siitä johtivat välitiet pääilmansuunnissa kohti keskikohtaa. Keskellä teiden yhtymäkohdassa oli pieni kaupunki, joka ei kuitenkaan ollut Armaranin tärkein tai tunnetuin. Se oli vain matkakeskus. Myös väli-ilmansuunnista oli alettu rakentaa teitä kohti keskustaa tai sieltä kiertotielle, mutta ne eivät koskaan olleet täysin valmistuneet. Everion oli myös lopettanut teiden ylläpidon rahoittamisen vuosisatojen kuluessa eivätkä armaranilaiset olleet itse kokeneet suurien väylien rakentamista tarpeelliseksi.

Reitti oli Aminalle osin tuttu, sillä hänen perheensä oli usein matkustanut sitä pitkin. Sen varrelta oli helpompaa löytää turvallinen yösija ja tiellä oli enemmän muitakin matkalaisia. Vaikka tie oli paremmassa kunnossa kuin monet Aminan edellisellä kerralla kulkemat pienet tiet, heiltä meni monta päivää saapua paikkaan, josta Amina muisti perheensä kääntyneen pienemmille teille. Tiet olivat oudolla tavalla tuttuja Aminalle, vaikkei hän ollut kulkenut niitä yli vuoteen ja hän lipui ajatuksissaan surun ja kaipuun ja kiehtovan muistamisen riemun välillä.

Kros oli kirjoittanut serkuille heidän tulostaan heti, kun he olivat päättäneet lähteä. Vaikka heidän lähtönsä tapahtui vasta useita päiviä myöhemmin, he eivät olleet varmoja olivatko Aminan serkut vielä saaneet kirjettä. Amina ehdotti, että he kävisivät ensin kylässä, jossa outo serkku asui hökkelissään ja voisivat samalla kyyditä tämän muiden serkkujen luo.

Kros suostui ja he kääntyivät kylään johtavalle tielle. Kylä oli Aminan siihen mennessä näkemistä pienin. Taloja oli yhteensä kuusi ja pari hökkeliä pilkisti hieman sivummalta puiden seasta. Ihmisiä ei liikkunut ulkona, vaikka Amina oli varma, että näki vilaukselta jonkun katsovan heitä yhden talon ikkunasta.

He istuivat hetken hiljaa ja katselivat ympärilleen. ”Hän sanoi asuvansa hökkelissä,” Amina sanoi hiljaa.

Kros nyökkäsi. ”Emme pääse kärryjen kanssa tämän lähemmäs muuta kuin taloja. Ehkä voisin mennä katsomaan hieman lähempää, mutta sinun pitää luvata, ettet nouse vaunuista,” Kros ehdotti.

Aminaa puistatti.

Heidän helpotuksekseen outo serkku tuli esiin yhden talon takaa ja tervehti heitä iloisesti. Päästyään kärryjen luo hän taputti Aminaa hellästi pääalelle. ”Tulitko hakemaan kirjoja? Minulla on pari niistä täällä. Odota hetki niin haen ne,” hän sanoi hymyillen Aminalle ja nyökkäsi sitten Krosille.

Kros nyökkäsi takaisin ja he odottivat, kun serkku haki parissa minuutissa neljä kirjaa hökkelistään.

He pyysivät serkun mukaansa ja tämä suostui. Ilta alkoi jo hämärtää heidän saapuessaan serkkujen talolle. Amina värisi nähdessään uudestaan oven edessä olevat hiiltyneet kohdat. Hän oli kertonut Krosille vain matkallaan kohtaamastaan Pangasta.

Serkut olivat hieman yllättyneitä heidän saapumisestaan, sillä he olivat saaneet kirjeen vasta edellisenä päivänä, mutta he olivat tervetulleita.

Ilta kului kuulumisia vaihtaen ja Amina ja Kros viihdyttivät serkkuja kertomalla yhtä aikaa yhden tarinan. Kukaan ei maininnut Aminan edellisen vierailun aikaisia tapahtumia ja Amina päätti olla vaivaamatta Krosia ikävillä asioilla, joille ei kuitenkaan voisi enää mitään – eihän mitään korvaamatonta ollut lopulta tapahtunut.

***

Seuraavana aamuna he pakkasivat Aminan tavarat kärryihin. Amina väitteli pitkään oudon serkun kanssa siitä, mitä tämä halusi pitää, koska Aminalla ei ollut kirjoille tai kääröille tekemistä. Serkku oli sitä mieltä, että ne kuuluivat Aminan henkilökohtaiseen kirjastoon, jos hän koskaan päättäisi sellaisen perustaa, eikä hän voinut ottaa niitä. Lisäksi työpöydän sisälle rakennettu salakaappi sisältöineen oli ongelma. Serkkua kiinnosti edesmenneen isosedän tutkimus, jonka tämä oli piilottanut pöydän sisään, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta pöytää.

Lopulta Aminan hermot pettivät ja hän pyysi Krosia irrottamaan salakaapin pöydästä, vaikka se tuhoaisi koko pöydän. Hän käski outoa serkkua säilyttämään salakaapin sisältöineen.

He pääsivät matkaan vähän ennen puolta päivää ja saattoivat oudon serkun kotikyläänsä. Päivä oli huomattavasti lyheympi kuin Aminan edellisen matkaan aikaan, ja ilta yllätti heidät tien päällä. He jatkoivat hitaasti eteenpäin parin lyhdyn valossa etsien sopivaa levennystä yöpymistä varten. Seutu oli metsäistä ja tie kapea. Amina yritti rauhoitella itseään ja tarttui Krosin käsivarteen. Mies oli jännittynyt, mikä ei helpottanut Aminan oloa. Hän hengitti nopeasti ja hänen rintaansa alkoi pikku hiljaa puristaa. Hän puristi silmänsä tiukasti yhteen ja pakotti hengityksensä rauhallisemmaksi. ”Mitä minä nyt teen, Praie?” hän ajatteli. Hän tajusi heti suunnanneensa ajatuksensa hengelle. Hänen olonsa rauhoittui, mutta hän tiesi, että se johtui hengestä eikä hän oikeasti ollut yhtään levollisempi. Kros vaikutti myös hieman rennommalta ja Amina mietti, vaikuttiko Praie mieheenkin. He jatkoivat rauhallisesti eteenpäin ainakin tunnin ajan, mutta sopivaa levennystä ei löytynyt.

”Ehkä yritän vain ajaa läpi yön ja voimme huomenna pysähtyä hetkeksi lepäämään johonkin,” Kros ehdotti. Hänen äänensä oli tasainen ja rauhallinen.

Amina nojasi päätään miehen olkaan. Häntä väsytti ja kärryjen keinunta epätasaisella tiellä oli unettavaa. Hän torkahti.

Amina säpsähti hereille kärryjen pysähtyessä. Lyhdyt valaisivat tietä heidän edessään ja sivuillaan. Metsästä kuului rapinaa. ”Mitä siellä on?” Amina mumisi pelonsekaisella äänellä.

Kros oli edelleen rauhallinen. ”En tiedä. Ei ainakaan ihmisiä. Tuskin petojakaan. Ne liikkuisivat hiljempaa.”

Amina ei tiennyt pelottiko häntä enemmän metsässä oleva olento vai Krosin luonnoton rauhallisuus. Hän ei kuitenkaan halunnut päästää irti miehen kädestä.

Rapina liikkui lähemmäs tietä – suoraan heitä kohti. Tumma, turpeenpeittämä hahmo astui tielle heidän takanaan.

Amina värisi, muttei voinut irrottaa katsettaan hahmosta.

”Kuka olet?” Kros kysyi. Amina tiesi, ettei mies olisi kysynyt sellaista kysymystä joltain, joka ei selvästi ollut ihminen. Se oli kuitenkin melko ihmismäisen muotoinen.

”Gahim arimma hajahka,” Amina sanoi arasti, melkein kysyvästi.

Tuliset silmät rävähtivät auki ja turve alkoi savuta ja lopulta hehkua punaisena ja kuumana.

Kros oli hämmentynyt. ”Se on Gahim... Onko se Keok?” hän kysyi Aminalta.
Amina onnistui nyökkämään.

”Olet taas tien päällä, lapsi. Mihin olet matkalla?” Keok kysyi.

Amina yritti näyttää vihaiselta. ”Seuraatko minua?!”

Keok pudisti päätään. ”Olin... vain oleilemassa täällä päin. Ihmiset matkustavat harvoin öisin. Olin utelias kuka kulkee tähän aikaan.” Sen hahmo oli niin läpikuultava turpeen palettua pois, ettei Amina pystynyt näkemään sen ilmettä.

Amina toivoi, että olisi ottanut mukaansa oksan tai kiven tai jotain, jonka voisi heittää henkeä kohti.

Keok käveli heidän kärryjensä ohi heidän eteensä. ”Vähän matkan päässä on avoin kohta tien vieressä. Voitte pysähtyä sinne,” se sanoi ja käveli tietä hitaasti eteenpäin näyttääkseen tietä.

Amina katsoi Krosia huolissaan.

Mies oli edelleen tyyni ja jopa hymyili hieman. ”Yllättävä sattuma, mutta saamme levättyä edes vähän,” mies sanoi rauhallisella äänellä.

Aminaa puistatti, mutta hän ei halunnut edelleenkään päästää Krosin kädestä irti. Mistä hän voisi tietää kuinka peloissaan mies olisi ilman Praien läsnäoloa? Keok ei vielä vaikuttanut uhkaavalta. Ehkä se oikeasti halusi auttaa heitä.

Kros ohjasi kärryjä hengen perässä. Kaikkialla oli hiljaista. Hengen askeleet eivät aiheuttaneet pienintäkään ääntä tien pinnalla. Hevonenkin oli hiljaa. Amina ei uskaltanut sanoa mitään pelätessään, että henki kiinnittäisi heihin huomiota.

Amina ei tiennyt kuinka kauan he kulkivat eteenpäin hiljaisessa ja pimeässä maailmassa, jossa ei tuntunut olevan mitään muuta kuin he, kun Keok asteli tien sivuun. Tien laidoissa kasvoi matalia pensaita, mutta ne oli katkottu pois usean metrin matkalta toiselta puolelta. Kros ohjasti hevosen kääntymään.

Keokin silmät hehkuivat usean metrin päässä tiestä, kun se odotti heidän asettuvan tien laitaan.

Amina henkäisi järkyttyneenä. ”Tämä on suo!” hän huudahti melkein syyttävästi.

”Se ei ehkä ole ongelma, jos turve kantaa vaunut,” Kros sanoi ja hyppäsi kärryistä alas.

Amina yritti kauhuissaan yltää ottamaan Krosin kädestä kiinni, kun tämä kääntyi katsomaan henkeä ilman Praien rauhoittavaa vaikutusta.

Keok syöksyi heitä kohti ja Amina käänsi katseensa siihen. Hän ei ollut koskaan pelännyt elämässsään niin paljon. Tuliset silmät naulitsivat hänet paikoilleen ja lieskat valaisivat kaiken ja lopulta ympäröivät ja nielaisivat hänet. Tuli poltti ja tukehdutti hänet. Tulisen valkeuden sijaan ilmestyi pimeys. Jokin painoi hänen otsaansa. Amina säpsähti pystyyn.

”Anteeksi. Ei kai sinuun sattunut? Taisit torkahtaa,” Kros sanoi työntäessään häntä hellästi pystyyn ja veti kätensä pois. ”Tajusin vasta, kun kaaduit eteenpäin, ettet ole hereillä.”

Aminan sydän hakkasi ja hän hengitti kiivaasti, mutta vilkuillessaan ympärilleen hän tajusi, että oli nähnyt unta. Amina ei onnistunut estämään nyyhkäisyä.

Kros vilkaisi häntä huolestuneena. ”Näitkö painajaista? Mikä hätänä?”

Amina nyyhkytti hetken ja tarttui uudestaan Krosin kädestä. ”Minä näin unta, että Keok hyökkäsi.”

Kros veti kätensä Aminan kädestä tämän vastusteluista huolimatta ja kiersi sen tämän hartioiden ympäri. ”Se oli kuitenkin vain uni. Ymmärrän, että öinen metsätie voi olla jännittävä paikka ja aiheuttaa villejä unia. Voit kuitenkin nukkua rauhassa. Täällä ei ole ketään meidän lisäksemme,” hän rauhoitteli.

Amina pudisti päätään ja hautasi kasvonsa miehen kylkeen. ”Viimeksi Keok tuli melkein taloon,” hän sopersi.

Kros jännittyi selvästi, muttei sanonut mitään.

Amina ei nostanut kasvojaan Krosin paidasta kuvaillessaan hänen ja serkkujen aiempaa kohtaamista Keokin kanssa. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan vielä lopetettuaankaan.

Kros huokaisi ja rutisti häntä. ”Sinun olisi pitänyt kertoa Keokista niin kuin kerroit muista Gahim.” Muuta hän ei sanonut, ja lopulta Amina nukahti uudelleen.

***

Aminan herätessä aamu alkoi valjeta. He olivat pysähtyneet tien levennykseen, mutta tie oli edelleen niin kapea, että toiset kärryt eivät mahtuisi ohi. Kros torkkui leuka rintaa vasten vaipuneena käsivarsi edelleen suojelevasti Aminan ympärillä. Metsässä puiden välissä leijui sumetta. Amina oikaisi itseään ja irvisti jäykkien lihasten vastustaessa liikettä.

Kros havahtui hereille hänen liikahtaessaan. ”Huomenta,” hän mumisi unisena.

Amina venytteli varovasti käsiään ja selkäänsä. ”Kuinka kauan ajoit?” hän kysyi.

Kros kohautti olkiaan ja kapusi alas kärryistä. Hän venytteli suurieleisesti ja kaivoi sitten leipää ja juustoa ruokasäkistä. ”Ehkä vielä pari tuntia sen jälkeen, kun nukahdit uudestaan,” hän vastasi ja ojensi tytölle viipaleen kumpaakin. ”Kun pysähdyin, oli vielä täysin pimeää,” hän lisäsi.

Amina hyppäsi alas kärryistä ja käveli hetken tietä edes takaisin. Hän muisteli aiempaa matkaansa ja paria tien varrella nukuttua yötä. Nekin olivat olleet mukavammat, kuin torkkua kovalla kuljettajanpenkillä. Krosin kanssa oli kuitenkin paljon turvallisempaa. Hän oli valmis viettämään vaikka kaikki yöt kotiin asti kärrynpenkillä torkkuen, kunhan vain saisi kulkea tutussa seurassa. Tästä hänen mieleensä muistui edellinen loppumatka Jaredin ja muiden kisällien kanssa. Hän hymyili ja kertoi siitä uudestaan Krosille.

Heidän matkansa jatkui rauhallisesti, vaikka sää oli useina päivinä huono. Suurella kiertotiellä oli vain vähän kuoppia ja matka taittui melkein yhtä nopeasti kuin hyvällä ilmalla. Aminaa alkoi kuitenkin taas jännittää, kun he lähestyivät paikkaa, jossa he kääntyisivät pois kiertotieltä. Siitä oli jälleen vain muutaman tunnin matka mutkaan ja kohti Groshnaa. Heidän saapuessaan Aminan muistamaan kohtaan tiellä Kros pysäytti kärryt. Maastossa ei näkynyt enää jälkiä yli vuodentakaisesta tapahtumasta, kun useita miehiä oli tallannut melkein näkymätöntä polkua kohti raunioita. Amina tuijotti metsään pitkään ja käänsi lopulta katseensa eteenpäin tielle. ”Mennään kotiin,” hän sanoi, ja Kros hoputti hevosen liikkeelle.

Praie oli hieman levoton, muttei vieläkään antanut Aminan muistaa. Amina päätti, ettei puhuisi hengelle ennen kuin se muuttaisi mielensä. Hän hautasi hengen pois mielestään ja toivoi, ettei olisi Kahtal.

Armaran chapter 7

 

Amina slept restlessly. Kros had promised to go ask around for a rental carriage first thing in the morning. Emma had approved their possibly quick departure, though in her own opinion she didn't need Jared or anyone else to look after her while they were gone.

A misty dawn broke with dark clouds in the sky. Kros hurried out at the very break of dawn to catch the owners of carriages before they reached the fields. He returned before noon and told them that in a few days one farmer was getting a new carriage from the workshop so he would be able to give the old one for their use.

Amina waited the following days with much anticipation. The weather was rainy and the harvest on the fields had to be stopped because it was too wet. The farmer was good to his word and delivered the carriage and a horse for their use a couple of days later. Heavy rain had been pouring down all night and continued until noon, and Kros was thinking with Emma whether they should depart on that day at all, as the whole world around them was soaking and they wouldn't get very far during just the afternoon. Amina was restless and bored, but she understood why they were waiting till the next day. One several week journey on her own had taught her much about travelling even though she had always been travelling around with her family.

As a new day came, Kros and Amina packed some food and water, blankets and a big piece of cloth to cover the carriage. They said goodbye to Emma and no one could hold their tears. Kros guided the horses towards the road which Amina hadn't thought about as she had taken a different route with Jared – along which she had been brought into Groshna and which led to the Great Roundabout. She was serious and quiet and started to shake as they approached the place where she had been sitting on the road. Kros was humming soothingly but eventually his voice broke off. ”I'm sorry. It's just so much easier for me to move along a bigger road. Jared knows all the places much better so he dares to travel even the unknown paths.”

Amina nodded. She didn't want to talk about it, to remember, to grieve. She was constantly trying to move on with her life and leave the past behind – especially since Praie wasn't about to let her remember.

They soon arrived at the big curve which united two smaller roads and after a couple of kilometres joined the Great Roundabout. The Great Roundabout had been constructed over several centuries when the government of Everion had wanted to be able to use the resources of Armaran more efficiently. It made a huge circular pattern around most of Armaran and there were bigger roads leading to the middle from North, East, South and West. In the centre where the roads met there was a small city which wasn't the most important or renowned city in Armaran. It was merely a nexus for travellers. There had also been plans to construct roads from the centre to the big circle in between the four existing ones or vice versa, but those plans had never been fully carried out. Everion had also stopped paying for the upkeep of the roads over the centuries and Armaranians themselves hadn't seen the need for such big roads.

Amina was partly familiar with the road they were taking because her family had often travelled along it. It was easier to find a safe place for the night along it and there were more travellers on the road. Even though the bigger roads were in better shape than many of the ones Amina had travelled on her previous visit, it took them several days to reach the smaller roads Amina's family had taken from the Great Roundabout to reach home. The small roads were strangely familiar to her even though it had been over a year she had been travelling along them and her thoughts went from grief to longing and from longing to a facinating joy of remembering and back to grief again.

Kros had written to her cousins right after they had decided to make the trip. Even though they had departed several days later, there was no certanty that his letter had reached them in time. Amina suggested that they'd pay a visit to the village where the odd cousin was living in as they could take him with them to the other cousins' house.

Kros agreed and they took the road leading to the village. It was the smallest village Amina had ever seen. There were only six houses and a couple of shags a little to the side between the trees. There was no one outside but Amina was sure she saw a glimpse of someone in a window.

They sat in silence for a moment and looked around. ”He said he lives in a shag,” Amina said quietly.

Kros nodded. ”We can't get any closer to them in the carriage. Maybe I could go a bit closer to have a look. But you have to promise me you won't get off the carriage,” Kros suggested.

Amina shuddered.

To their relief the odd cousin came to sight from behind one of the houses and greeted them cheerfully. As he reached the carriage, he gently patted Amina on the head. ”Are you here to get your books? I've got some of them here. Wait a moment and I'll get them,” he said, smiling at Amina, and nodded at Kros.

Kros nodded back and they waited a couple of minutes as the cousin went to get four books from his home. They asked him to come with them and he agreed. The twilight was setting in as they arrived at the cousins' house. Amina quivered as she saw the burnt spots in front of the door again. She had mentioned only the Panga of the Gahim she had met on her journey to Kros.

The cousins were surprised as the letter had only arrived on the previous day, but welcomed them warmly into the house.

The rest of the night was full of pleasentries, and Amina and Kros mused them by telling the same story in unison. No one mentioned any unpleasent events that had occured during Amina's previous visit, and Amina decided not to bother Kros with them as nothing could be done about them anyway – after all, nothing irreplaceable had happened.

***

In the next morning, they packed the rest of Amina's belongings into the carriage. Amina had a long debate with the odd cousin because Amina had no use for the books or scrolls but the cousin wouldn't say what he wanted to keep. He said all of them belonged to Amina's personal library in case she ever decided to have one and refused to take them. There was also a secret compartment in the desk and its contents posed another problem. Their long past great uncle had hid his research, which the odd cousin was very interested in, inside the desk, but he absolutely refused to accept the desk for himself.

Eventually Amina lost her temper and asked Kros to detach the compartment from the desk even if he had to chop it into small pieces. He ordered the odd cousin to keep the now loose compartment and its contents.

They were able to get back on the road a little before noon and accompanied the odd cousin back to his village. The day was significantly shorter than it had been during Amina's previous visit, and they were caught by nightfall on the road. They continued much slower and carefully in the light of the two lanterns they had with them, looking for a suitable opening next to the road. The area was forested and the road was narrow. Amina tried to calm herself down and grasped Kros's arm. He was tense which didn't help Amina relax. Her breathing was fast and a tight feeling was creeping into her chest. She shut her eyes tight and forced her breathing slower. ”What am I going to do now, Praie?” she thought. She realized right away she had just pointed the words in her mind to the Gahim. She felt instantly calmer, but she knew it was the spirit's doing and she didn't really feel any better. Kros seemed more relaxed as well, and Amina wondered if Praie did it to him. They carried on carefully for at least an hour but there were no suitable openings and the road didn't get any wider anywhere.

”Maybe I'll just drive all night and we can stop for a rest somewhere tomorrow,” Kros suggested. His voice was calm and even.

Amina rested her head on his shoulder. She was tired and the shaking of the carriage on the uneven road was making her sleepy. She dozed off.

Amina started awake as the carriage stopped. The lanterns lit the road ahead and on the sides of the road. They could here rustling in the woods. ”What is it?” Amina mumbled fearfully.

Kros was still calm. ”I don't know. It's not human for sure. Hardly any beast either. They would know how to keep quiet.”

Amina wasn't sure if she was more scared of whatever it was in the woods, or Kros's unnatural evennes. She didn't want to let go of his arm.

The rustling approached the road – it was coming right at them. A dark figure covered in muck stepped onto the road behind them.

Amina shivered but was unable to take her eyes off of it.

”Who are you?” Kros asked. Amina knew he wouldn't have asked a question like that from something that was obviously not human, though it had a rather human-like shape.

”Gahim arimma hajahka,” Amina said in a timid and uncertain voice.

Flaming eyes opened and the muck started to smoke and it turned fiery red and hot.

Kros was perplexed. ”It's a Gahim... Is it Keok?” he asked Amina.

Amina managed to nod.

”Back on the road, child. Where are you headed?” Keok asked.

Amina tried to look angry. ”Are you following me?!”

Keok shook its head. ”I was... just dwelling around here. People seldom travel in night time. I was curious to see who moves around here at this hour.” Its figure was so transparent after the muck had burnt away that Amina couldn't make out its expression.

Amina wished she had taken a branch or a rock or something she could throw at the Gahim.

Keok walked past their carriage to the front. ”Not far from here there is an open spot next to the road. You can stop there,” it said and continued to walk in front of them slowly to show the way.

Amina gave Kros a worried look.

He was still calm and even smiled a little. ”What a coincidence, and we can get at least a little rest,” he said evenly.

Amina shuddered but she didn't want to let go of Kros's arm. How could she know how scared he would be without the calming presence of Praie? Keok didn't seem threathening, yet. Maybe it genuinely wanted to help them.

Kros drove the carriage after the spirit. It was very quiet all around them. The footsteps of Keok made no sound on the surface of the road. The horse was quiet. Amina didn't dare say anything in fear of Gahim paying attention to them.

Amina couldn't tell how long they moved forward in the quiet and dark world, where nothing living seemed to exist, save them, when Keok stepped off the road. There were low shrubberies on both sides of the road but someone had cleared them out for several metres on one side. Kros guided the horse to turn.

Keok's eyes were gleaming several metres away from the road as it waited for them to get off the road.

Amina took a shocked breath. ”This is a swamp!” she exclaimed accusingly.

”It might not be a problem if the peat is strong enough to hold the weight of the carriage,” Kros said and jumped down.

Terrified, Amina tried to reach his arm again as he turned to look at Keok without the soothing touch of Praie.

Keok lunged forward towards them and Amina turned to face it. She had never been so scared in her life. The fiery eyes paralized her on her feet and flames illuminated everything and surrounded her, engulfing her. The fire was burning and suffocating her. The whiteness of the fire was replaced by sudden darkness. Something was pressing on her forehead. Amina started up.

”I'm sorry. You're not hurt, are you? I guess you dozed off,” Kros said as he pushed her gently upright and pulled his hand away. ”I didn't realize you weren't awake before you fell forward.”

Amina's heart was beating and her breathing was fast but as she looked around her, she realized it was all a dream. She couldn't stop a sob.

Kros gave her a worried look. ”Was it a nightmare? What's the matter?”

Amina sobbed for a while and grabbed Kros's arm again. ”I had a dream that Keok attacked us.”

Kros pulled his arm from Amina's hold despite her objection and put it around her shoulders. ”It was just a dream. I understand that a night on the road in the middle of the woods can be quite exciting and cause wild dreams. You can sleep soundly. There's no one here besides us,” he reassured.

Amina shook her head and buried her face in his side. ”Last time Keok almost came to the house,” she sputtered.

Kros stiffened, but didn't say anything.

Amina didn't lift her face from Kros's vest as she described her and cousins' encounter with Keok. She didn't dare to look at Kros even after she finished.

Kros sighed and squeezed her. ”You should've told me about Keok like you told me about the other Gahim.”

That was all he said, and eventually Amina fell asleep again.

***

As Amina woke up, dawn was breaking. They had stopped in a wider part of the road but it was still so narrow that another carriage wouldn't be able to pass. Kros was snoozing with his chin on his chest, his arm still around Amina, protecting her. Mist was flowing between the trees. Amina straightened herself and winced as her stiff muscles objected the motion.

Kros started as she moved. ”Morning,” he mumbled.

Amina was careful to stretch her arms and back. ”How long did you drive?” she asked.

Kros shrugged and climbed down. He stretched in big archs and took out some bread and cheese from a sack. ”Maybe two hours after you fell asleep again,” he replied and held out a piece of both to her. ”It was still dark when I stopped,” he added.

Amina jumped down from the carriage and walked back and forth a bit. She was thinking about her previous journey and the few nights she spent on the road back then. It had been more comfortable than dozing off on the hard driver's bench. However, she felt much safer with Kros. She was willing to spend every night on the bench as long as she could travel with people she knew. This reminded her of the end of the previous journey which she had spent with Jared and the other apprentices. She smiled and shared it with Kros again.

Their way home was peaceful even though the weather was bad on many days. The Great Roundaboout was quite even and they made almost as good time as they would have done in good weather. Amina became anxious again as they approached the place where they'd turn away from the Great Roundabout. It was only a few hours away from the big curve and, behind it, Groshna. When they got to Amina's spot on the road, Kros stopped the carriage. There were no signs of anything that had occured a year before when several men trotted the nearly invisible path to the ruins. Amina stared into the woods for a long time and eventually turned to face the road. ”Let's go home,” she said, and Kros got the carriage moving again.

Praie was a little uneasy but it still wouldn't let Amina remember. Amina decided that she wouldn't speak to it until it changed its mind. She buried the spirit out of her mind and wished she wasn't Kahtal.