Armaran luku / chapter 8

FIN - Tällä kertaa ajallaan.

ENG - On time this week. Chapter 8 in English after the Finnish one.

 

Armaran 8. luku

 

Amina ja Kros palasivat Groshnaan myöhään iltapäivällä. Kros kävi heti pyytämässä naapureilta apua tavaroiden kantamisessa taloon ja lähti mahdollisimman nopeasti sen jälkeen palauttamaan tyhjiä vaunuja ja hevosta maanviljelijälle.

Amina meni vanhaan taloon tervehtimään Emmaa, joka oli sillä hetkellä yksin. Naisen vatsanseutu oli selvästi pyöristynyt muutaman viikon aikana ja Amina painoi hullaantuneena poskensa sitä vasten.

Emma nauroi ja sanoi, ettei Amina enää saisi nukkua poski hänen vatsaansa vasten ja hyvin pian hän voisi saada potkusta päähänsä.

Amina tajusi osan riemustaan olevan Praien intoa uusia ruumillisia toimintoja kohtaan ja hän rauhoittui.

Seuraavana aamuna Amina meni innoissaan uuteen taloon katsomaan tavaroita ja huonekaluja ja alkoi suunnitella niiden järjestämistä. Hänen täytyi kuitenkin vielä odottaa, että Kros saisi huoneet viimeisteltyä.

Seuraavien viikkojen aikana Kros sai huoneita valmiiksi yksitellen ja Amina ja Emma auttoivat sisustamaan ne. Monet naapurit tulivat Aminalle paremmin tutuiksi, kun he auttoivat Krosia siirtämään huonekaluja, koska siihen ei ollut Aminalla tai Emmalla lupaa.

Kylän markkinat lähestyivät ja Amina odotti niitä innokkaana. Markkinoilla oli aina vähintään yksi tarinankertoja, vaikkei joka kerta aitoa Fatilia. Amina ehdotti Emmalle, että hän voisi kertoa tarinoita markkinoilla. Emma lupasi puhua asiasta kylän asiainhoitajalle. Vastaus oli kielteinen. Perusteluna herra Cello sanoi, että Amina oli vielä liian nuori. Hän ei voisi sallia alle 12-vuotiaan esiintyä, vaikka hän olisi itsekin mieluusti kuullut aitoja Fatilien tarinoita. Markkinat olivat kuitenkin iloinen päivä Aminalle ja hän kulki ympäri kylää lähes koko päivän. Illalla Amina hiipi Emman viereen nukkumaan, sillä Kros oli vielä jäänyt markkinoille. Hän käpertyi naisen selkää vasten ja käytti Praien voimaa tunteakseen naisen ja vauvan sydänten lyönnit. Hän ei ollut seurannut vauvan kehitystä paljoa, koska Praie oli aina innostunut suuresti hänen koskiessaan Emmaa. Nyt hän halusi kuitenkin itsekin tietää jotain vauvasta. Hän vaipui levolliseen uneen sydänääniä kuunnellen.

Amina heräsi keskellä yötä siihen, että Emma töni häntä kauemmas ja potki peiton pois unissaan. Kros ei ollut vielä palannut. Amina ei tiennyt kuinka pitkällä yö oli ja hän tunsi olonsa rasittuneeksi. Ehkä se johtui Praiesta. Tyhmä henki käytti hänen energiaansa tutkiakseen itseään kiinnostavia asioita. Amina makasi hetken selällään ja huomasi voivansa tuntea Emman koskematta tähän. Praie oli ylpeä itsestään. Amina tuijotti pimeässä kattoon. Markkinahumu oli jo hiljentynyt. Hänellä oli ollut hauskaa eikä hän ollut ehtinyt päivän aikan muistella perhettään, Praiea tai muutaman päivän päästä olevaa syntymäpäiväänsä. Kros oli luvannut, että hänen huoneensa uudessa talossa olisi valmis hänen syntymäpäivänään, mutta hän ei saisi nähdä sitä etukäteen ja siksi hän ei ollut saanut mennä uuteen taloon useaan päivään.

Amina sulki silmänsä ja huokaisi. Ensimmäinen vuosikymmen hänen elämästään oli ollut pääosin onnellinen, mutta perheen menetys poltti hänen sydäntään joka kerta, kun hän ajatteli asiaa. Praie oli tyhmä ja kuriton olento ja Amina mietti miten saisi sen pysymään aisoissa. Praie ei pitänyt sellaisista ajatuksista ja Amina nukahti.

***

Amina heräsi pirteänä. Kros oli palannut jossain vaiheessa, sillä hän oli nukahtanut Aminan sänkyyn. Amina hymyili ajatellessaan, ettei mies ollut halunnut herättää häntä. Hymy hyytyi, kun hän mietti oliko Praie sittenkin vaikuttanut asiaan. Matkustaessaan yksin madam Fanatinan ja Jaakin kanssa Praie oli vahtinut hänen untaan. Praie kielsi tehneensä mitään. Aminasta oli tyhmää, ettei se koskaan näyttäytynyt tai käyttänyt sanoja. Toisaalta hän ei olisi halunnutkaan nähdä sitä. Amina kääntyi katsomaan Emmaa, joka alkoi heräillä. Hän nousi sängystä ja kiirehti alakertaan sytyttämään tulta, jotta naisen olisi helpompi aloittaa aamiaisen valmistaminen.

Emma ehdotti hänelle aamiaisen jälkeen, että hän voisi lähteä leikkimään naapuruston lasten kanssa, koska kylällä oli varmasti hiljaista ja heidän vanhempansa olisivat kiitollisia, jos lapset olisivat ulkona.

Amina lähtikin ulos, mutta suuntasi suoraan hautausmaalle. Siellä oli hiljaista. Amina hyräili hetken, sitten huhuili, mutta yhtään Gahim ei tullut esiin. Hän huokaisi. Hän olisi halunnut jutella jollekin muulle hengelle kuin omalle Praielleen. Amina istui perheensä hautojen edessä kunnes kosteus alkoi painua ikävästi kankaasta läpi. Hän nousi seisomaan ja tapaili oppimiaan tanssiaskelia. Ilman musiikkia ja ketään tanssimassa kanssaan Amina tunsi olonsa hieman hölmöksi ja lopetti. Hän tuijotti vielä monta minuuttia hautoja, muttei tuntenut oloaan surulliseksi. Hän päätti olevansa vihainen Praielle eikä puhuisi tälle enää ikinä. Amina palasi takaisin vanhaan taloon ja toivoi syntymäpäivänsä jo tulevan.

***

Pari päivää myöhemmin Amina heräsi hellään hyräilyyn. Hän avasi silmänsä ja näki Krosin ja Emman seisovan sängyn vierellä. ”Onnea 10-vuotiaalle,” Kros toivotti ja ojensi Aminalle kirjeen ja paketin.

Amina tuijotti uteliaana kirjettä ja avasi sen ensinmmäisenä. Se oli Jaredilta. Amina hymyili.

”Se saapui jo eilen, mutta ajattelin, että se sopisi paremmin tähän päivään,” Kros sanoi.

Amina laski kirjeen sivuun, jotta voisi lukea sen rauhassa, ja avasi paketin. Sen sisällä oli kauniisti vaalensinisillä riimuilla kirjailtu valkoinen villahuivi. Se oli todella pehmeä ja kevyt ja Amina kietoi sen heti ihastuneena harteilleen.

”Ajattelimme, että se sopii ikäisellesi, mutta voit käyttää sitä vielä vuosia,” Emma sanoi ja istui sängyn laidalle.

Amina halasi häntä ja Krosia. ”Saanko nähdä huoneeni heti aamiaisen jälkeen?” hän kysyi.

Kros naurahti. ”Totta kai! Mutta et saa kutsua ketään sinne vielä tänään. Muutamme virallisesti vasta kolmen päivän päästä.”

Amina oli onnellinen ja yritti syödä aamiaisen rauhassa. Lopulta hänen syömisestään ei ollut tulla mitään, kun hän jäi lukemaan Jaredin kirjettä. Seppä toivotti hänelle onnea ja oli kiinnittänyt pihkalla kirjeeseen pienen renkaan. Se oli yksi hänen korvarenkaistaan, jonka hän oli takonut sormukseksi ja kaivertanut siihen Fatilia kuvaavan riimun. Amina sovitti sitä sormeensa. Se oli vielä melko iso hänelle, mutta mahtuisi vielä monta vuotta – ehkä ikuisesti – hänen sormeensa. Hän hymyili ja oli onnellinen.

Aminan uusi huone oli sisustettu muuten täysin uusilla huonekaluilla, mutta Aminan vanhempien makuuhuoneessa ollut pieni lipasto oli asetettu sängyn viereen. Aminan olo oli hieman haikea, koska niin vähän esineistä oli tuttuja, mutta toisaalta hän oli tyytyväinen, ettei huoneessa ollut liikaa vanhasta kodista muistuttavia asioita. Hän laskosti uuden huivinsa siististi lipaston ylempään laatikkoon ja laski Jaredin kirjeen pienelle pöydälle. Hän päätti vastata kirjeeseen heti seuraavana päivänä, mutta hän aikoi ensin viettää syntymäpäiväänsä leikkimällä naapuruston lasten kanssa. Hän aikoi myös käydä hautausmaalla katsomassa, jos joku Gahim olisi paikalla ja hän voisi tanssia sen tai niiden kanssa.

Lasten kanssa oli mukavaa ja Amina saattoi unohtaa elämänsä murheet vähäksi aikaa. Hautausmaalla oli edelleen hiljaista, mutta Amina lausui ääneen yhden lempitarinoistaan. Se kertoi kenraali Stenvilistä, joka oli ollut arvostettu jäsen Everionin armeijassa, mutta ei ollut koskaan unohtanut kotiaan Armaranissa. Hän oli opetellut ulkoa kaikki perheensä tuntemat tarinat kenraalista ja pohti nyt, milloin miehen ensimmäinen Hendo oli ollut. Hän oli lähtenyt kotikylästään armeijan kutsumana vain 17-vuotiaana ja siinä vaiheessa hänellä oli jo kaksi henkeä. Yksikään tarina ei kertonut hänen elämästään ennen armeijaa. Ehkä hänkin oli ollut vasta lapsi ensimmäisen Hendonsa aikaan. Mutta hänen aikanaan oli ollut paljon henkienkantajia ja hän oli saanut tukea, neuvoja ja opastusta heiltä, toisin kuin Amina nyt, tyttö mietti hieman katkerana. Amina palasi kotiin haikein mielin, mutta hymyili Emmalle ja Krosille ja vannoi, että päivä oli ollut yksi parhaista hänen elämässään. Praie oli hieman kummissaan miten hän saattoi olla ulospäin niin erilainen kuin sisältä sillä hetkellä. Amina jätti hengen huomiotta ja toivoi nukahtavansa nopeasti. Praie vastasi hänen toiveeseensa.

***

Heidän muuttonsa uuteen taloon sujui vaivattomasti, koska suurin osa tavaroista oli siirretty jo aiemmin ja naapurin rouvat lupasivat pestä vanhan talon, jotta Emma saisi levätä. Amina tutki läpi kaikki huoneet, vaikka oli ollut mukana sisustamassa suurinta osaa niistä. Hän piti erityisesti työhuoneen ja kirjaston yhdistelmästä. Huoneeseen oli aseteltu Aminan isosedän vanha kirjoituspöytä, hyllyjä kirjoille ja kääröille, pari tuolia ja muhkea nojatuoli sekä kaappi, jonka suojissa olivat tarinanahat. Hän kääri muutaman nahan auki ja mumisi ääneen muistellessaan niiden tarinoita. Muistot isästä ja äidistä opettamassa niitä hänelle tulvivat hänen mieleensä niin nopeasti, ettei edes Praie ehtinyt estää kyyneliä ja nyyhkäisyjä. Hetken aikaa Aminasta tuntui, kuin se olisi ollut avuton tietämättä mitä tehdä. Amina pyyhki kyyneleet ja pakkasi nahat huolellisesti takaisin kaappiin. Hänellä olisi aikaa muistella niiden äärellä myöhemminkin.

Amina alkoi kärsimättömänä odottaa vastausta Jaredille lähettämäänsä kirjeeseen, vaikka tiesi, ettei mies saisi sitä vielä moneen päivään. Aminasta tuntui, että hänen täytyisi saada puhua jonkun kanssa – jonkun muun, kuin Krosin ja Emman. Hän olisi halunnut paljastaa suuren salaisuutensa heille, muttei pystynyt, joten hän ajatteli voivansa kertoa Jaredille. Aika kului hitaammin uudessa kodissa, vaikka Aminalla oli enemmän tekemistä. Hän auttoi Emmaa enemmän, jottei tämä rasittaisi itseään liikaa, mutta silti aika mateli eteenpäin.

Uusi vuosi saapui ja kyläläiset kerääntyivät tapaamaan toisiaan. Uusi vuosi oli kuolleiden muistamista ja heidän menetyksestään yli pääsemisen aikaa. Emma alkoi olla huolissaan, että lapsi syntyisi etuajassa uuden vuoden aikaan, mitä pidettiin huonona enteenä. Amina oli kuitenkin varma, ettei vauva syntyisi vielä. Häntä harmitti, että hän tiesi sen Praien avulla.

Herra Cello piti puheen rauhallisella äänellä, eikä Amina jaksanut keskittyä siihen, mitä mies sanoi. Hän oli levoton eikä tiennyt miksi ja se harmitti häntä lisää. Häntä harmitti myös se, että sai kyläläisiltä sääliviä sanoja. Hänen asiansa olivat hyvin Krosin ja Emman luona.

Yhtäkkiä Amina säpsähti ajatuksistaan. Herra Cellon puhe oli jo päättynyt. Amina oli ajatuksissaan kävellyt Emman kädestä kiinni pitäen tämän perässä yhdelle kauppakojulle. Kojua piti vanha nainen, joka oli tullut Aminalle tutuksi hänen asioidessaan kylällä. Nainen yski ajoittain, mutta vakuutti Emmalle voivansa aivan hyvin.

Amina oli eri mieltä. Praie tunsi, miten elinvoima pakeni naisesta. Hän ei eläisi kauaa, enintään tunteja. Amina oli kauhuissaan. Miten hän voisi varoittaa naista? Voisiko hän edes yrittää estää tämän kuoleman? Praie oli neuvoton. Se oli aina ollut kiinnostunut elämästä eikä ollut kohdannut kuolemaa ennen. Amina mietti, mitä henki tarkoitti. Se oli nähnyt Aminan perheen kuolevan. Eikö se ollut kuoleman kohtaamista? Praie ei tiennyt. Amina oli liian järkyttynyt sanoakseen mitään, varoittaakseen naista, varoittaakseen Emmaa. Hänen mielensä oli tyhjä koko illan.

Seuraavana aamuna naapuri toi suru-uutisen heidän ovelleen: kylässä olisi siitä päivästä eteenpäin yksi myyntikoju vähemmän ja hautajaisia vietettäisiin seuraavana päivänä.

Aminan järkytys paheni, kun hän huomasi uutisten huonontaneen Emman vointia huomattavasti ja vauva kävi levottomaksi hänen sisällään. Hän yritti lohduttaa naista ja samalla pyysi epätoivoisesti Praiea auttamaan. Praie sai rauhoitettua Emmaa hieman, mutta se ei ollut enää niin varma, ettei vauva syntyisi etuajassa.

Amina mietti läpi koko päivän ja hautajaisten miten voisi estää lapsen syntymän aivan uuden vuoden aikaan. Hän seurasi Emmaa joka paikkaan ja auttoi niin paljon kuin jaksoi – jopa niin paljon, että Emma ja Kros joutuivat välillä kieltämään häntä tekemästä enempää. Päivät kuluivat ja lopulta oli kulunut yli puoli kuunkiertoa traagisesta päivästä. Amina antoi itselleen luvan rentoutua ja rauhoittua. Praie luotti hänen arviointikykyynsä ja hellitti myös hieman vahtimistaan. Viisi päivää myöhemmin Emman synnytys alkoi ja Praie oli haltioissaan. Amina oli kauhuissaan hengen innosta tuskaista naista kohtaan ja pakeni talosta. Hän yritti leikkiä kavereidensa kanssa, muttei kyennyt keskittymään. Praie yritti koko ajan houkutella häntä takaisin taloon, mutta Kroskin oli häädetty ulos rauhoittumaan.

Amina käveli Krosin luo ja otti tämän kädestä kiinni. ”Kaikki sujuu varmasti hyvin. Mutta minä en ikinä halua lapsia, jos se sattuu noin paljon,” hän sanoi.

Kros katsoi häntä silmiin. Hänen ilmeensä oli huolestunut. ”Kertoisitko minulle tarinan? Minkä vaan! En kestä vain olla tässä!”

Amina puri huultaan. Hän voisi kertoa jonkun Krosille tutun tarinan. Tai jonkun vähemmän tutun, äitinsä perua olevan. Tai hän voisi vain hyräillä rauhoittavasti. Amina valitsi Krosille tutun tarinan isänsä Fatil-perinnöstä. Se kertoi kesästä, kauniista niittymaisemista, kukkivista kukista, lentävistä ja laulavista linnuista, lempeästä kesätuulesta – ja miten Panga ja Tarn keskinäisellä kinastelullaan tuhosivat koko maiseman. Tuuli repi kukkien terälehdet irti ja salama poltti niityn. Kuitenkin vain päiviä myöhemmin perhoset palasivat uudestaan kasvaneiden kukkien luo ja elämä jatkui hetkellisestä häiriöstä huolimatta.

Kros ehdotti, että he menisivät majataloon syömään. Amina nyökkäsi. He söivät hitaasti ja juttelivat tarjoilijan ja majatalon muiden asiakkaiden kanssa. Kros joi pari rohkaisevaa tuopillista, kun he odottivat uutisia.

Oli jo melkein puoliyö, kun yksi synnytyksessä auttaneista naisista tuli majataloon. Hän kertoi ylpeänä, että Krosilla oli potra poika.

Kros alkoi itkeä onnesta ja Amina säntäsi heti takaisin kotiin. Kätilö ja muut synnytyksessä auttaneet naiset eivät kuitenkaan päästäneet häntä vielä Emman ja vauvan luo, ja hän meni hieman pettyneenä nukkumaan. Hän oli kuitenkin huojentunut, että kaikki sujui lopulta hyvin, vaikkeivät hän tai Praie olleet osanneet auttaa enempää.

  

Armaran chapter 8

Amina and Kros returned to Groshna late in the afternoon. Kros went straight to the neighbours to ask for their help with carrying the furniture and, as soon as that was done, left to return the horse and the carriage to the farmer.

Amina went to the old house to say hello to Emma who was there all by herself. Her belly had gotten bigger during the couple of weeks they had been gone and Amina was thrilled to press her cheek on it.

Emma laughed and told her she wouldn't be allowed to sleep with her face on her abdomen as she might very soon get a kick to the head.

Amina realized that a big part of her joy was the enthusiasm of Praie and she calmed herself down.

On the next morning, Amina was excited to visit the new house and see all the things and furniture and she began to plan where to put everything. However, all she could do at first was to wait until Kros finished the rooms.

As the rooms were finished one by one, Amina and Emma helped decorate them. Amina got far better acquinted with many of their neighbours as they were helping Kros move the furniture because it was off limits for her and Emma.

As the town fair was approaching, Amina's anticipation was getting off the chart. There would always be at least one storyteller at each fair – though not always a Fatil. Amina suggested to Emma that she could tell stories at the fair. Emma promised to bring it up with the chargé d'affaires. The answer they got was negative. The reasoning behind Mr. Cello's decision was simple – Amina was too young. He could not allow anyone under the age of 12 perform, even though he himself would have gladly heard some stories of the Fatil. Nevertheless, the fair was a happy day for Amina and she spent most of the day wandering around the village. In the evening, Amina snuck next to Emma to sleep as Kros was still out. She curled up against her back and used Praie to sense the heartbeat of Emma and the baby. She hadn't dared to check on the baby's development too often because Praie went over the moon every time she touched Emma. Now she was curious to learn something about the unborn. She fell to a peaceful sleep, listening to the heartbeats.

Amina woke up in the middle of the night when Emma shoved her away and kicked the blanket off in her sleep. Kros hadn't returned yet. Amina couldn't tell what time it was but she felt drained. Maybe it was because of Praie. Stupid spirit used up all her energy to study things it was interested in. Amina lay on her back and realized she could feel Emma without touching her. Praie was proud of itself. Amina stared at the ceiling in the dark. The fair had quieted down. She had had fun and she hadn't had time all day to think about her family, Praie, or her birthday which was only a few days away. Kros had promised her that her room in the new house would be ready on her birthday but she wasn't allowed to see it beforehand and that was why she hadn't been allowed in the house in the past few days.

Amina closed her eyes and sighed. The first ten years of her life had been mostly happy, but the loss of her family burned her heart every time she thought about it. She was uncertain how to keep the idiotic wayward Praie in check. Praie wasn't happy about such thoughts and Amina fell asleep.

***

Amina woke up feeling brisk. Kros had returned at some point and was sleeping in Amina's bed. Amina smiled thinking he had not dared to wake her up. Her smile faded away as she thought it might have been the doing of Praie. When she was travelling alone with Madam Fanatina and Jaak, Praie had been watching her sleep. Praie denied having done anything this time. Amina thought it was stupid that the spirit never used real words or showed itself. On the other hand, she was glad she didn't have to look at it. Amina turned to face Emma who was beginning to wake up. Amina got out of bed and rushed downstairs to lit a fire in the hearth so it would be easier for Emma to get started on making breakfast.

After breakfast, Emma suggested to Amina that she should go play with the other children in the neighbourhood, because it was sure to be quiet around the town and their parents would be grateful to get them out of the house.

Amina did go out, but went straight to the graveyard. It was quiet. Amina hummed for a moment, but no Gahim showed up. She sighed. She would have wanted to talk to some other spirit than her Praie. Amina sat in front of the graves of her family until humidity was getting through the fabric of her dress. She stood up and groped for the dance steps she knew. Without any music and all by herself she felt silly and stopped. She spent several more minutes staring at the graves, without feeling sad. She decided she was mad at Praie and would never speak to it again. Amina returned to the old house and wished her birthday was already there.

***

A few days later, Amina woke up to a soft touch on her face. She opened her eyes and saw Kros and Emma standing next to her bed. ”Congratulations to a 10-year-old,” Kros wished her and held out a letter and a parcel.

Amina was curious about the letter and opened it first. It was from Jared. Amina smiled.

”It arrived yesterday but I thought it would be better fitting for today,” Kros said.

Amina set the letter aside so she could read it in peace later and opened the parcel. There was a white woollen scarf with beautiful, light blue runes embroidered on it. It was very soft and light and Amina wrapped it around her shoulders, enthralled.

”We thought it's fitting for someone your age, but it's something you can wear for many years to come,” Emma said and sat down on the bed.

Amina hugged her and Kros. ”Can I see my room after breakfast?” she asked.

Kros chuckled. ”Of course! But I can't let you invite anyone over today. We move there officially after three more days.”

Amina was overjoyed and tried to eat her breakfast calmly. Eventually she could hardly eat as she was caught in the letter from Jared. The blacksmith sent her merry birthday wishes. He had also attached a ring on the paper with resin. It had been one of his earrings but he had shaped it into a ring with a rune symbolizing a Fatil engraved on it. Amina tried it on her fingers. It was still a bit too large for her, but it would fit her for many years to come – maybe all her life. She smiled. She was very happy.

Amina's new room had been decorated with brand new furniture, save the little dresser from her parents' bedroom had been placed next to her bed. Amina felt a little wistful as so few things were old and familiar, but on the other hand, she was happy that there were not too many things to remind her of her past home. She carefully folded the scarf and placed it in the top drawer of the dresser. She put down the letter from Jared on her small desk. She decided to write him an answer on the following day, but that day she was going to spend her birthday playing with the other children. She was also planning to visit the graveyard, just to see if any Gahim were there and she could dance with them.

Amina had fun playing with the children and she could forget all her worries for a while. The graveyard was still silent, so Amina said out loud one of her favourite stories. It was about General Stenvil who had been a highly esteemed member of the army of Everion, but who had never forgotten his home in Armaran. She had learned by heart all the stories her family had known about him and wondered when he had had his first Hendo. He had left his home town at the age of 17, levied by the military force, and at that time he was the bearer of two Gahim. None of the stories were about his life prior to his joining the military. Maybe he had been just a child when his first Hendo took place. But in the era he lived in, there were plenty of Kahtal, and he had surely received a lot of support, advice and guidance from them. Unlike she now, Amina thought a bit bitterly. Amina returned home wistfully, but she smiled at Emma and Kros and swore she had had one of the best days in her life. Praie was slightly amazed how she could seem so different on the outside, in comparison to how she felt on the inside. Amina ignored the spirit and wished she would fall asleep soon. Praie answered her wish.

***

Their move to the new house went smoothly as most of their belongings had already been taken there and the ladies in their neighbourhood promised to clean the old house after them so Emma could get some rest. Amina examined all rooms in the new house even though she had been helping with the decoration of most of them. She was particularily happy about the new study and library room. Her great uncle's old desk had been placed in it, along with shelves for books and scrolls, as well as a couple of chairs and a cosy armchair, and last but not least a cupboard that harboured the story leathers. Amina rolled out some of the leathers and mumbled out loud as she was remembering all of the stories they told. Memories of her parents teaching her the stories flooded her mind so fast that even Praie didn't have time to calm her down and she burst into tears, sobbing. For a moment, Amina felt as though the spirit was at a loss what to do and even a little helpless with the situation. Amina wiped the tears and packed the leathers back into the cupboard with care. She'd have time to recollect over them later.

Amina was impatiently waiting for a response to the letter she had sent to Jared even though she knew that it would take still several more days until he'd get it. Amina felt that she had to speak with someone – other than Kros or Emma. She wanted to reveal her great secret to them but couldn't so she thought she could tell Jared. Time seemed to have slowed down after they moved to the new house even though there were more things to do. She helped Emma more, so the woman wouldn't have to strain herself too much, but still time passed by slowly.

The New Year came and the villagers gathered to town to meet one another. The New Year was the time to remember those who had passed and to move on from the loss. Emma was getting worried that her baby would be born prematurely around New Year, as it was considered a very bad omen for the child. Amina was certain that the baby wouldn't be born yet. She was quite annoyed that she knew it from Praie.

Mr. Cello held a speech in a calm voice, and Amina lost her concentration and didn't know what the man was saying. She was restless but didn't know why, which only agitated her further. She was also troubled by the pity the townspeople showed her. All her things were well with Kros and Emma.

Suddenly Amina awoke from her thoughts. Mr. Cello's speech was over, and without noticing, Amina who was holding Emma's hand had walked to a stall with her. The stall was owned by an elderly woman who Amina had learned to know when she had been running errands around town. The old woman coughed from time to time but assured Emma that she was feeling fine.

Amina disagreed silently. Praie felt how the very lifeforce was escaping her old body. She wouldn't live long, hours at the most. Amina was terrified. Could she warn her? Could she try to stop her from dying? Praie was at loss of words and deeds. It had always been interested in life and had never faced death before. Amina wondered what the spirit meant by that. It had witnessed the deaths of Amina's family. Wasn't that facing death? Praie didn't know. Amina was too shocked to say anything, to warn the old woman, to warn Emma. Her mind was blank all night.

In the next morning, a neighbour came over to tell them the ill news: There would be one less stall in the village from that day forth and the funeral would be held on the following day.

Amina became even more distraught as she noticed how the news affected Emma, she was mentally broken and the baby inside her was getting anxious. She tried her everything to comfort Emma and desperately begged for Praie's help in her mind. Praie managed to calm Emma down a little but it was quite uncertain whether the baby would be born on time.

Amina thought through all of the day and the funeral of ways to prevent the baby from being born prematurely right around New Year. She followed Emma everywhere and helped as much as she physically could – so much, in fact, that Kros and Emma had to tell her not to do more. Days passed after the tragic event and a full fortnight went by. Amina let herself relax a bit. Praie trusted her judgement and kept less tight watch on Emma. Five days later Emma went into labour, and Praie was thrilled. Amina was shocked at how the spirit could be so enthusiastic about a woman in severe pain, and she fled the house. She tried to play with her friends but couldn't concentrate. Praie was constantly trying to lure her to get back in the house. Kros had also been sent out of the house.

Amina walked over to him and took his hand in her own. ”I'm sure it's all going to be okay. But I never want to have babies if it hurts that much,” she said.

Kros looked into her eyes. He had a worried expression on his face. ”Would you tell me a story? Any story! I can't just wait here doing nothing!”

Amina bit her lip. She could tell Kros a familiar story. Or one less familiar, from her mother's side. Or she could try to hum in a soothing voice. Amina picked a story from her father's side, one that Kros was familiar with. It was about summer, beautiful meadows, blossoming flowers, flying and singing birds, a soft summer breeze – and then Panga and Tarn ruined the whole scenery with their bickering. The wind ripped off petals and the lightning scorched the meadow. However, after only a few days butterflies returned to the newly grown flowers and life went on as if nothing happened.

Kros suggested that they should go to the inn to have something to eat. Amina nodded. They ate slowly and talked with the waitress and other customers of the inn. Kros had a few encouraging pints as they were waiting for the news.

It was close to midnight when one of the women who had come to help Emma came to the inn. She was proud to tell Kros he was the new father of a bouncing boy.

Kros burst into tears of happiness, and Amina rushed home. However, the midwife and other women who had been helping with the delivery wouldn't let her see Emma or the baby. Amina went to bed disappointed. She was relieved that all went well even though she had been unable to help more with or without Praie.