Armaran 18. luku

FIN - Hetki menikin hyvin ja sain tehtyä päivitykset ajallaan. Pahoitteluni tämänkertaisesta jokusen minuutin myöhästymisestä. Muutenkin on melko suuri riski, että lähitulevaisuudessa päivitykset tulevat mahdollisesti myöhässä tai jäävät välistä kokonaan terveydentilani ja siitä seuraavan elämänmuutoksen myötä. Pyrin kuitenkin päivittämään blogia samaa tahtia tai vain vähän harvemmin kuin nyt. En haluaisi itsekään luopua kirjoitusharrastuksestani.

ENG - Well, that lasted for a while, at least. I managed to keep up with my updating schedule. My apologies for being some minutes late this time. It is also very likely that in the near future all my updates will be postponed, if not canceled entirely due to my medical condition and the changes it brings to my life. My goal is to keep updating as before, or only a little less often. I'd hate to give up my writing hobby entirely.

Armaran 18. luku

Amina katseli maisemia tarkkaavaisesti, vaikka herra Augustin piti yllä reipasta kävelyvauhtia. Syksyn merkkejä näkyi kaikkialla, mutta oli vielä melkein kesäisen lämmintä, ei kuitenkaan kuuma. He kulkivat ensin selkeitä teitä pitkin, jotka vaihtuivat leveisiin polkuihin ja lopulta vähemmän tallattuihin, mutta vielä selvästi erottuviin kulkureitteihin. Herra Augustin ei pysähtynyt kertaakaan, ja Aminan alkoi olla jano ja vähän nälkäkin. Terry ja Sean eivät olleet sanoneet mitään matkan alettua ja Klara luovutti keskusteluyritykset heidän kanssaan hyvin pian. Herra Augustin pyysi ajoittain Tomia raivaamaan joitain oksia tai vesakkoa heidän polultaan.

Aminan arvion mukaan oli jo lähes puolipäivä, kun he vihdoin pysähtyivät hetkeksi. Herra Augustin näytti pohtivan heidän reittiään, ja muut käyttivät tilaisuutta hyväkseen juodakseen.

”Olemme melkein perillä. Levähdetään hetki,” herra Augustin sanoi lopulta ja kääntyi muihin päin.

Terry ja Klara olivat jo istuutuneet pehmeän sammalen peittämille kiville ja muut seurasivat heidän esimerkkiään.

Herra Augustin selitti heille minkälaista maastoa oli edessä. Itse metsä saattaisi olla kasvanut umpeen ja joidenkin puiden juurakkojen läheisyydessä olisi vaarallista kulkea, koska puut olivat aikojen saatossa kasvaneet kivikkoisessa maastossa ja juurakkojen seassa saattaisi olla aluskasvillisuuden peittämiä petollisia kuoppia. Itse kukkula oli paikoin erittäin jyrkkä, joten heidän etenemisensä huippua kohti olisi todennäköisesti hidasta. Ainakaan herra Augustin ei uskonut itse pystyvänsä nopeaan etenemiseen rinnettä ylös, joten hän kuvaili heidän etsimänsä kasvin mahdollisimman yksityiskohtaisesti.

Amina kuunteli ohjeet tarkasti ja yritti olla välittämättä siitä, että Tom huvitti itseään heittelemällä kirvestään ylös puiden alimpiin oksiin vain nähdäkseen jäisikö se kiinni tai katkeaisiko oksa. Mies ei ollut heidän matkassaan auttaakseen kasvien keräämisessä, mutta tämän muista piittaamaton asenne vaivasi Aminaa. Öykkäri oli ainoa sana, jonka hän keksi kuvaamaan miestä.

He jatkoivat matkaa ja herra Augustinin epäilys osoittautui osoittautui – polku oli paikoin pahoin umpeenkasvanut ja Tom joutui töihin. Hän jaksoi silti kerskailla voimillaan eikä osoittanut väsymisen merkkejä edes oman reitensä paksuisten oksien hakkaamisen jälkeen.

Kukkulan juurelle ei ollut lopulta pitkä matka, mutta heidän kulkunsa oli ollut huomattavan hidasta. Aurinko oli selvästi iltapäivän puolella ja herra Augustin mittaili hieman huolestuneena puiden varjoja. Hänen mukaansa ei kuitenkaan vielä ollut kiirettä, mutta hän kehotti heitä jatkamaan heti ylös rinnettä. Nuoret aikuiset ohittivat pian herra Augustinin, jonka tahti oli huomattavasti muita hitaampi. Aminakaan ei jaksanut heidän tahdissaan ja hän jäi kulkemaan hitaammin herra Augustinin kanssa. Kukkula oli monin paikoin aurinkoinen, mutta puita kasvoi sekaisin joka paikassa eikä sen takia nähnyt kovin kauas eteenpäin. Hetken päästä he näkivät Tomin loikoilemassa yhden puun juurella auringossa paistatellen. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suupielessä roikkui heinänkorsi.

”Annetaan hänen levätä,” herra Augustin sanoi hiljaa ja he ohittivat miehen monen metrin päästä.

Kukkula oli yllättävän korkea ja Aminan jalkoja alkoi pakottaa. Herra Augustin puuskutti kevyesti, mutta jatkoi sinnikkäästi eteenpäin. He olivat hänen mukaansa noin neljännesmatkan huipulta, kun he näkivät Seanin kykkimässä hieman ylempänä. ”Muistelinkin, että niitä alkaa kasvaa näillä main,” herra Augustin mutisi ja meni katsomaan mitä Sean oli löytänyt.

Nuoren miehen edessä kasvoi viisiterälehtisiä vaaleansinertävästä violetista aina melko tummansinisen sävyisiä kukkasia, joiden lehdet näyttivät olevan nukan peitossa. Amina ihastui kasviin heti. Sean oli tavalliseen tapaansa äärettömän tarkka kerätessään kukkia yksitellen ja irrottaessaan niiden osia herra Augustinin ohjeiden mukaan.

”Minä menen vähän ylemmäs katsomaan, jos löydän lisää kukkia. Ehkä näen myös Terryn ja Klaran,” Amina ehdotti. Häntä ei huvittanut jäädä Seanin seuraan siltä varalta, että tämä menettäisi hermonsa ja vaipuisi epätoivoon.

Herra Augustin nyökkäsi ja totesi itse jäävänsä paikoilleen ainakin hetkeksi, koska alueella näytti kasvavan melko runsaasti kukkia.

Amina jatkoi ylemmäs rinnettä, vaikka hänen jalkansa olisivat kaivanneet taukoa. Terrystä tai Klarasta ei näkynyt jälkeäkään eikä kasvillisuus ollut painunut riittävästi, jotta Amina olisi osannut seurata heidän jälkiään. Kukkula ei ollut kuin parikymmentä metriä leveä, joten hän tuskin eksyisi, mutta hänestä tuntui kovin yksinäiseltä. Kulkiessaan itsekseen hän myös kiinnitti enemmän huomiota ympäristöönsä muutenkin, kuin vain etsiäkseen yrttejä katseellaan. Monien puiden rungoissa oli syviä, mutta vanhoja uurteita, ja Amina mietti mikä ne olisi voinut aiheuttaa. Niiden aikaansaaminen oli selvästi vaatinut paljon voimaa ja moni puu oli kasvanut vinoon uurteiden ympäriltä. Lopulta Aminan uteliaisuus voitti ja hän siveli sormin yhden puun runkoa. Praie totesi heti, että jäljet oli kauan sitten tehnyt joku Gahim. Amina veti vaistomaisesti kätensä pois. Voimallinen henki. Ehkä se liikkui vielä alueella. Mikä oli saanut sen niin raivoihinsa, että se oli melkein repinyt puut kappaleiksi? Amina päätti, ettei oikeasti haluaisi tietää, ja jatkoi kiireesti matkaansa, vaikka hänen pohkeitaan ja reisiään poltteli kivuliaasti ja hengittäminen tuntui todella raskaalta.

Puusto loppui äkkiä ja joitain metrejä rinnettä peitti ketomainen kasvusto ennen kuin sekin loppui ja pari ylintä metriä kukkulanrinnettä oli paljasta kalliota. Terry ja Klara liikkuivat järjestelmällisesti niittymäistä osaa pitkin keräten kukkia. Kukkulan huipulla niiden väri vaihteli vaalean lilasta miltei valkoiseen. Amina katseli niitä hetken ihastuneena ja alkoi sitten itsekin kerätä niitä herra Augustinin antamaan pieneen säkkiin. Hänen koululaukkunsa sai toimia istuimena, kun hän lepuutti jalkojaan.

He eivät pitäneet taukoja muuten kuin muutaman minuutin silloin tällöin syödäkseen ja juodakseen eivätkä he puhuneet melkein mitään. Muutaman tunnin kuluttua Tom kapusi ylös rinnettä. ”Alkaa olla aika lähteä takaisin, sanoi vanha mies,” hän tokaisi.

Amina nousi seisomaan ja venytteli hartioitaan. Hän oli ollut pitkään kumarassa leikatessaan huolella kasvinosia ja hänen päänsä tuntui raskaalta niskan päällä.

Terry ja Klara alkoivat heti pakata tavaroitaan, kun saivat viimeisen kasvin leikeltyä.

Amina vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen. Kukkulan huippu oli kaunis. Sieltä ei nähnyt kauas sankan metsän takia, mutta paljaan kallion ja pehmeän niityn vastakohtaisuus oli viehättävää itsessään.

He kapusivat rinnettä alas ja löysivät Seanin ja herra Augustinin suunnilleen samasta paikasta, johon he olivat aikaisemmin jääneet.

Koko seurueen jatkaessa rinnettä alas Tom alkoi taas huvittaa itseään heittelemällä kirvestään läheisiin puihin ja iskemällä alhaalla roikkuvia oksia. Yksi hänen heitoistaan osui suoraan rungossa olevaan arpeen, ja Amina älähti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä.

”En usko, että tuosta on puulle paljoa haittaa,” herra Augustin sanoi. ”Aiempi isku on niin vanha, että sen alla tuskin on virrannut mahlaa vuosikymmeniin.”

Amina ei tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että jäljet kauan sitten aiheuttanut Gahim ilmestyisi jostain, mutta miten hän voisi sanoa siitä mitään? Uskoisiko kukaan häntä, jos hän kertoisi mikä arvet alunperin aiheutti?

Tom vain naurahti. ”Eivät puut tunne mitään!”

”Eivät varmaankaan, mutta jälkiä niihin jää kaikesta elämästä,” herra Augustin totesi. ”Vanhan tarinan mukaan tällä kukkulalla on aikojen saatossa asunut useita Gahim. Yleensä ne ovat olleet sovussa keskenään, mutta joskus niiden sanotaan jopa tapelleen keskenään. Satoja vuosia sitten vain harvat ihmiset uskalsivat nousta tätä rinnettä. He olivat ainoita, joiden Gahim sallivat lähestyä tätä paikkaa. Mutta se voi kaikki olla vain tarua, ei sen kummempaa. Kukaan ei edes muista tarkasti mitä täällä on ehkä tapahtunut ja liittyikö siihen oikeasti Gahim vai ei. Olen joskus nähnyt salamoidenkin arpeuttavan puita pahasti. Toki olisi harvinaista, että näin moneen puuhun iskisi salama pienellä alueella, mutta voi se olla niinkin. Ehkä kukkulan kalliossa on paljon metallia, joka houkuttelee salamoita.”

Tarn, Amina ajatteli. Henki, jolla on salaman voima. Sellainen voisi vaurioittaa monia puita. ”Eivätkö puut usein kuole, kun niihin iskee salama?” hän kysyi herra Augustinilta.

Mies nyökkäsi. ”Useimmiten, kyllä. Jos salama ei polta puuta eikä halkaise sen runkoa pahasti, uskoisin, että se voi selvitä.”

Amina mietti lisää. Hän oli jo pienenä opetellut kaikki henkien tyypit. Ehkä kukkulalla oli tapellut Tarn ja Pung, jonka voima oli kasvien elinvoimaan verrattavissa. Tarn ehkä satutti puita ja Pung yritti pelastaa ne. Molemmanlaiset Gahim olivat kuitenkin äärettömän harvinaisia eikä Amina oikeastaa vieläkään halunnut ajatella asiaa sen enempää, koska kylmiä väreitä alkoi kulkea hänen selässään ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.

Matka takaisin päin sujui nopeammin valmiiksi raivattua polkua myöten ja oli valoisaa, koska aurinko ei vielä ollut painunut edes korkeimpien latvojen taa. Herra Augustin kulki taas ensimmäisenä ja määritti heidän kulkunopeutensa, joka oli aamuista hitaampi, mutta edelleen melko reipas. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi. Amina kulki toiseksi viimeisenä ja yritti kurkistella aikuisten takaa mitä edessä tapahtui. ”Polulla on verta,” hänen edessään seisova Terry kuiskasi kuuluvasti.

Tom työntyi heidän ohitseen herra Augustinin luo. Hetkellisen hiljaisen mutinan jälkeen herra Augustin suoristi selkänsä. ”Se on ollut jokin villieläin. Verta ei ole paljoa, joten se on tuskin loukkaantunut vakavasti. Jatkakaamme vain matkaa. Tom kulkee ensimmäisenä. Terry, voisitko sinä kulkea viimeisenä?” hän pyysi.

Terry kohautti olkiaan ja siirtyi Aminan taakse.

Amina tunsi väreitä selässään. Jokin tuijotti heitä metsästä vähän matkaa polkua takaisin kukkulaa kohti. Se oli Gahim, mutta sen tuijotus tuntui niin voimakkaana, että Aminaa pelotti. ”Me menemme kotiin. Me emme satuta kasveja tai eläimiä elleivät ne ole meidän tiellämme. Me emme halua millekään pahaa,” hän sopersi värisevällä äänellä.

Terry taputti häntä olalle rohkaisevasti. ”Ei ole oikeasti mitään hätää. Se on varmaan ollut vain jänis, jonka kettu sai kiinni. Sitä tapahtuu kaiken aikaa.”

Amina nyökkäsi vaisusti. Kukaan muu ei varmasti tuntenut hengen tuijotusta niin kuin hän. Jos se oli sittenkin Pung, joka oli tullut katsomaan Tomin aiheuttamaa hävitystä! Amina yritti olla ajattelematta asiaa ja keskittyi kävelemiseen. Oikea jalka, vasen jalka, oikea jalka, vasen jalka. Hengitä. Oikea jalka, vasen jalka, hengitä.

Hetken päästä he pysähtyivät kuitenkin uudelleen. Tom viittoi herra Augustinin rinnalleen ja kuiskasi jotain koko ajan edemmäs polulle tuijottaen.

Herra Augustin perääntyi ja kuiskasi jotain Seanille, joka vinkaisi, ja sitten Klaralle, joka perääntyi heti Aminan luo ja laittoi kätensä hänen ympärilleen. ”Siellä on villisika,” hän kuiskasi hiljaa Aminan korvaan.

Amina ei ollut koskaan nähnyt elävää villisikaa, hyvin harvoin edes kokonaista, sillä metästäjät toivat yleensä vain osia sioista torille myyntiin. Hän oli kuitenkin kuullut, että ne saattoivat olla erittäin vaarallisia vihaisina ja ainakin todella voimakkaita ja pystyivät repimään syöksyhampaillaan aikuisen ihmisenkin kappaleiksi. Hän värisi.

Tom eteni hitaasti ja varovasti polkua eteenpäin. Hän pysähtyi muutaman metrin jälkeen. Hetken päästä hän perääntyi katse edelleen tiiviisti edemmäs polulle kiinnittyneenä. ”Se on loukkaantunut. Veri oli varmaan siitä tullut. Se on varmaan myös aika helvetin vihainen,” hän sanoi hiljaa.

Amina puristi silmänsä tiukasti kiinni. Häntä pelotti. Hän oli pienin koko joukossa. Sika varmasti yrittäisi ensimmäisenä hänen kimppuunsa. Lisäksi hän tunsi edelleen hengen tuijotuksen heidän takanaan, vaikka se olikin nyt kauempana kuin aiemmin.

”Voi paska!” Tom sihahti, ja Amina avasi kauhuissaan silmänsä. Heitä kohti polkua pitkin lähestyi suuri villisika. Sen silmät pyörivät vauhkoina päässä ja sen suupielistä valui verensekaista kuolaa. Se ei heti hyökännyt vaan tuijotti heitä. Se alkoi hitaasti lähestyä uudestaan ja joka askeleella sen vauhti kasvoi. Sen hengitys rahisi, kun se kiihdytti.

Amina pyysi Praie valmistautumaan siihen, että hänen vatsansa olisi kohta revitty auki ja sisuskalut roikkuisivat polulla ja vähintään yksi käsi olisi irti ja sika repisi hänen kurkkuaan ja – Praie tuntui tunkeutuvan hänen joka lihakseensa ja hänen koko ruumiinsa jännittyi aivan uudelle tavalla. Amina tuijotti kuin hidastettuna lähestyvää sikaa samalla, kun Praie valmisteli hänen ruumistaan johonkin, ehkä vain hyppäämään sivuun, sillä Klara yritti vetää häntä polulta edes puun taakse suojaan, mutta Praie oli lukinnut hänet paikoilleen.

Tom kohotti kirvestään ja karjui lähestyvälle sialle, mutta sika ei huomannut sitä tai välittänyt. Sitten sen silmät osuivat Aminan silmiin ja se melkein kompuroi hidastaessaan.

Amina tuijotti eläimen villeihin silmiin, jotka olivat enää vajaan kymmenen metrin päässä ja lähestyivät, koska sika ei ollut vielä pysähtynyt. Amina tuijotti eikä voinut kääntää katsettaan. Praiekin tuijotti ja jännitti edelleen hänen ruumistaan.

Villisika päästi oudon äänen, joka oli jotain kiljaisun ja karjaisun välimaastosta ja jossa oli sekaisin pettymystä ja pelkoa. Se kääntyi suoraan sivulle ja pinkoi metsään jättäen vain verisiä kuolaläikkiä polulle.

Tom päästi voitonriemuisen huudon ja huitoi kirvestään ilmassa.

Amina huohotti. Hän oli fyysisesti aivan loppu ja pysyi tuskin jaloillaan. Mitä ikinä Praie teki, se vei kaikki hänen voimansa. Sika oli kuitenkin poissa. Pitäkööt Tom kuvitellun voittonsa. Hän ei olisi kuitenkaan pystynyt selittämään mitä juuri tapahtui.

Klara tuki Aminaa ja sai hänet liikkeelle. ”Ei hätää. Se tuskin tulee takaisin.”

Amina sai vaivoin nyökättyä. Hänen kaikki voimansa menivät jalkojen liikuttamiseen eteenpäin. Hän ei jaksanut keskittyä mihinkään muuhun. Ajoittain hän havainnoi hieman ympäristöään – aurinko oli painunut puiden taa, mutta oli edelleen valoisaa, ja he pysähtyivät hetkeksi. Hän ei kuullut kunnolla muiden keskustelua eikä jaksanut yrittää keskittyä. Hän saattoi torkahtaa hetkeksi. Seuraavan kerran hän havahtui Terryn reppuselästä. Alkoi jo hämärtää. Hän pyristeli hieman ja mies laski hänet alas. Hän sai mumistua, että pysyy kyllä pystyssä omin jaloin. Klara piti häntä kädestä ja he saapuivat pian isommille poluille.

Kolmannen kerran hän havahtui, kun näki tulta. Hetken aikaa hän luuli olevansa taas serkkujensa luona tyhjentämässä vanhaa kotiaan ja että liekki oli Keok. Hän hätkähti, mutta tajusi nopeasti, että kaksi pientä liekkiä tulivat Terryn ja Tomin juuri sytyttämistä lyhdyistä. He olivat jo jonkinasteisella tiellä eikä ollut vielä täysin pimeää. Amina huokaisi helpotuksesta.

He jatkoivat matkaa ja Amina yritti pitää silmänsä auki, mutta hän otti enemmän askelia sokkona kuin tietäen mihin astuu. Tie oli onneksi tasainen. Heidän lähestyessään Teneraa Amina kuuli Terryn ja Klaran keskustelevan. Sitten he puhuivat hetken Seanille, joka oli selvästi levoton pimeässä. Klara ja Sean tulivat Aminan viereen. ”Me saatamme sinut kotiin. Terry ja Tom auttavat herra Augustinia saamaan kaikki laukut takaisin hänen liikkeeseensä. Sopiiko se sinulle?” Klara kysyi.

Amian oli niin tokkurassa, että ensimmäinen ääni, jonka hän sai aikaan, oli vain ”Mmnnhh”, mutta hän sai nyökättyä sen perään.

Klara laittoi taas toisen kätensä Aminan harteille ja kantoi toisella lyhtyä. Hermostunut Sean käveli hänen toisella puolellaan sivuilleen vilkuillen. Muut miehet jatkoivat toisen lyhdyn valossa suoraan kohti kylää, kun he kääntyivät pienemmälle tielle, jota pitkin pääsi suoremmin Streckken talolle.

Klara pyysi Seania jäämään pitelemään lyhtyä, kun hän koputti ovelle.

Nuori poika avasi oven hieman varuillaan.

”Hyvää iltaa ja anteeksi näin myöhäinen häiriö. Ajattelimme, että olisi parasta saattaa Amina ihan tänne asti, koska hän on aika väsynyt päivästä,” Klara sanoi ja työnsi Aminaa hellästi kohti ovea.

Palveluspoika nyökkäsi ja avasi ovea riittävästi, jotta Amina mahtui sisään.

”Hyvää yötä,” Klara sanoi vielä yllättävän pirteänä.

”Hyvää yötä,” tai jotain sen tapaista Amina sai mumistua ja nosti hieman kättään hyvästiksi.

Seankin ynähti jotain taustalla ennen kuin palveluspoika sulki oven Aminan perässä.

Amina olisi halunnut lysähtää juuri siihen paikkaan, mutta palveluspojan kyselyt, joista hän ei jaksanut saada selvää, ja huolestunut kosketus hänen olkaansa pakottivat hänet liikkeelle. ”Olen vain väsynyt,” hän mumisi ja raahautui kohti huonettaan. Amina pysähtyi portaiden juureen ja oli hetken epätoivon partaalla. Hän ei mitenkään jaksaisi kiivetä edes puoleen väliin. Askelmia oli aivan liian monta! Hän oli valmis lysähtämään alimmalle rappuselle, kun kuuli palveluspojan anteeksipyynnön ja sitten tämä työnsi toisen käsivartensa Aminan kainalon ali tukeakseen tätä ja alkoi nousta portaita.

Amina oli kiitollinen avusta, muttei osannut sanoa mitään sillä hetkellä, sillä hänen ajatuksensa jäivät pyörimään sen ympärillä, miksi poika oli pyytänyt anteeksi. Ihan vain koska hän koski Aminaan? Oliko tämä taas joku juttu isäntäväen ja palvelusväen suhteessa, jota hän ei ymmärtänyt? Portaiden yläpäässä poika veti kätensä pois ja käveli edeltä sytyttämään kynttilää Aminan huoneeseen ja kylpyhuoneeseen Aminan madellessa eteenpäin. Amina onnistui vihdoin kiittämään poikaa ja vakuutti pärjäävänsä itse. Hän sai joten kuten pestyä kasvonsa, pääsi ulos mekostaan ja ehkä laski koululaukkunsa johonkin järkevään paikkaan, jottei kompastuisi siihen heti aamulla. Hän kömpi sänkyynsä ja oli heti valmis nukahtamaan, mutta hänen täytyi keskittyä vielä hetki. Hän kiitti Praiea.

Armaran chapter 17

Amina was in no hurry to return to Tenera. She enjoyed staying in Groshna which felt in every way more pleasent and home-like and she felt she could really help Kros and Emma take care of Kragu while they were away long days during harvest. She could read in peace even when Kragu was awake because Praie was keeping a constant eye on him. Amina thought it was great progress in her relationship with Praie. It was happy and satisfied when it got to watch the child and Amina had all the peace she needed to study. Whenever Kros and Emma returned, Amina would often go out on a walk in search of suitable plants. She had preserved all kinds of things and had decided to take some of them back with her and give them to Mr. Augustin.

Eventually a letter arrived from Tenera. It was from Mr. Streckke who was asking about Amina's return. He wasn't so much interested in the actual time of her return, but he wrote to inform them that he would be travelling with his wife to the city for some time later in the autumn. Amina was welcome to stay at their house during that time as the servants would be there, taking care of their son, and she would be no burden to them.

Kros discussed this with Amina. He wasn't about to send her away any sooner than she wanted to go herself. Amina confessed that she wasn't all that eager to leave yet as she was enjoying her stay in Groshna. She was also thinking about how long she'd be gone this time because travelling and arranging the trips took time and she didn't want to bother the people looking after her with that all the time. Amina would much rather be in Groshna during New Year, though. She didn't say out loud that this was much more about her wanting to spend her birthday prior to New Year with Kros and Emma, rather than with the Streckke family. They agreed that Kros would start to ask around for a chance to travel with some familiar villagers for most of the way, if possible.

One opportunity to return to Tenera turned up only five weeks later. Amina had to really think about it. There was still some of the harvest season left even though most of the crops had already been harvested, and Kros and Emma would have no trouble taking care of Kragu on their own. However, Amina wasn't sure if she wanted to leave yet, but it had began to bother her over the past few weeks that she hadn't written to Mr. Augustin after the apologies she had sent so many weeks before. The summer would probably have been the best time to learn herbalism and she had been away all that time. Amina tried to form letters to Mr. Augustin and Ms. Slava – and of course, to Mr. Streckke, and she came to a conclusion. She would go even though she didn't miss anything in Tenera at that moment, not even school. She wanted to learn more about plants and for that, she was even willing to put up with the Streckke family. She wanted to show Mr. Augustin that she hadn't wasted all of her summer, but had gathered and preserved many plants on her own and would bring some of them to him. She didn't manage to finish her letters and eventually Kros and Emma helped her with wording them properly and they were sent well before her departure.

***

Amina's journey to Tenera went well. The Groshnans loved her stories, even though she was still too young to perform in the fair. They were also eager to discuss the history of Armaran with Amina. They had read more about it than Amina, though she had made some progress over the summer. Amina was careful not to mention anything about the Kahtal or the Fatil, and the Groshnans didn't talk about them more than perhaps and occasional mention of someone important who had been a spiritbearer and which Gahim they had born. That much anyone could learn from the history books and mentioning such things wasn't considered a bad thing.

Amina was supposed to continue her way to Tenera with a family of merchants but they never showed up. The guards in one town were able to tell her that a group of bandits in an area some way to the north from there had been quite active over the summer and they had been bothering the area for several weeks. They said it was possible if not likely that the merchants Amina was supposed to meet had changed their plans at the last minute or worse, had been caught by the bandits. However, they promised to help her find another group to travel with safely all the way to Tenera.

A suitable group turned out to be leaving in two days, and as there was still no word from the merchant family, Amina took up the offer and thanked the guards for their troubles. The strangers she was now travelling with were worried and seemed to be a little bit suspicious and wary of her, even though she hadn't said anything about being a Fatil. Maybe they thought she was a decoy for the bandits. Amina didn't let it bother her too much, but while they were on the road, she asked Praie to stay in watch all night.

After a few days the spirit told her she wasn't travelling with very reliable people. It had heard them talking during the previous night aboutgoing through everything Amina had with her in case she had anything valuable. Amina was carrying a little extra money because Kros had wanted her to be able to buy something for herself every now and then. She decided to find herself another group to travel with from one of the villages they'd pass that day. After a couple of villages she got lucky, as Amina recognised a Tenerian craftsman and went to greet him.

He was very surprised to meet Amina so far away from Tenera all by herself, but Amina explained her situation – that she had been visiting some family over the summer and was now returning to Tenera. She admitted the unfortunate change in her travel plan due to the bandit activity further in the north and how she was now late.

He automatically offered his group to travel with for the rest of the way, even though they were nothing but humble craftsmen.

Amina felt a burning sting in her heart as she was so strongly associated with the Streckke family and especially their values. She assured him that she couldn't be more grateful to travel with someone she knew and promised to give them some of the herbs she had gathered as payment. Then she hurried back to her former group to tell them that they could carry on their way as they pleased as she'd be joining another group of familiar people. She thanked them politely for their company and returned to the craftsmen.

The man was the only Tenerian in the group, which in addition to himself consisted of three families of craftsmen. They were coming back from a fair in the south and were happy to tell Amina about everything that had happened there. The Tenerian dared to suggest that Amina could also go there some time, as there would be at least as eager an audience as she had had in Tenera. Amina promised to think about it.

***

Nothing had changed in the Streckke house while Amina was away. The father was as blinded by his own excellence as ever, the wife was still suffering from trying to live up to the unnatural expectations of a civilised person as stated by the family and trying to eat as little as possible to maintain her figure, and the son was as skeletal as always. They received her with warm smiles, and Amina smiled back at them but she was sure those smiles were nothing but an act. She was still only a moderately civilised, not-so-closely related girl whose greatest value was for the family to show off their benevolence and open-heartedness – as far as they were able to see it themselves.

Amina knew what to expect over dinner. Mr. Streckke would ask her how her summer had passed with all the travelling and such and he'd have heard enough after the first sentence. Mrs. Streckke might be polite enough to listen to a few more words, but there was absolutely nothing she would be able to relate to, so that would be the end of conversation on her part. The son would probably manage to say something insulting. Things changed, however, as the family was expecting some people over for dinner. Amina asked whether they expected her to be in their company and take part in the conversation, and by the look on Mr. Streckke's face he hadn't thought about it at all. His surprise turned in to a slight frown as he calculated how Amina's presence and words might affect the opinion people had of him.

Amina asked if she could have her dinner in privacy and keep to herself for the night. She justified it with the fact that she had just travelled a long way over many days even though she had spent only half of that particular day on the road.

Mr. Steckke agreed to it and was already busy thinking of excuses to give why she didn't join them for dinner, as it was likely most of the town were already aware of her return. He had been slightly taken aback when he had heard what kind of party Amina had travelled with, but he had assured her he understood it quite well as she had explained about the alterations in her plans due to the bandits' activity.

A maid came to Amina's room and asked her to come dine with the servants after the Streckke family and their guests had been fed. The servants asked politely about her summer, and Amina replied, trying not to show her slight nervousness. They were always very friendly, but despite the time she had spent in the house, Amina knew very little about any of them. She had no idea how much of the family values they shared, or how soon they would be letting their master know if they thought she had said something improper. However, Amina was certain that she was more relaxed with the servants than she would have been around the guests. At least the servants seemed genuinely interested how she had spent her summer.

***

In the next morning, Amina went straight to the school because she wasn't sure if it was a school day or not. Ms. Slava payed her no extra attention, other than asked her to stay after school for a moment, so she could find out how much Amina had progressed with her studies over the summer. Amina listed all the books she had read, and Ms. Slava was very pleased with some of them. However, Amina hadn't had enough practice with calculus, so Ms. Slava recommended that she'd do some extra excercises. Amina agreed to it.

From the school, Amina went to see Mr. Augustin. She started off with apologies for her long absence and showed him the herbs she had brought back with her.

Mr. Augustin was smiling as he went through the dried plants. ”You've been meticulous. I can use all of these. Thank you very much.”

”I wanted to practice, though I didn't learn anything new.”

”Very good, very good,” Mr. Augustin mumbled as he started to put the plants on their respective shelves. He suddenly turned to Amina. ”I have a favour to ask of you.”

Amina was startled by the change in the man's demeanor. She had never seen Mr. Augustin so... enthusiastic? His emotions were often difficult to decipher because of his general abstraction, but for now he seemed very focused. ”H-how can I help?” Amina spluttered.

Mr. Augustin explained his request at great length. For many years he had wanted to go to a hillock in the woods. On top of that hillock grew some rare flowers. The way to the hillock took several hours and then there was still the task to climb on top of it to be able to gather the herb. However, as it was a plant that bloomed late, it should still be growing and blooming in the autumn. As he himself wasn't as young and agile anymore, he'd like Amina to accompany him. He would have to climb himself as well, but younger people would be of great help. He would ask few others to come as well – his assistants and perhaps some strong man in case they would run into wildlife. It would take an entire day even if they left early in the morning.

Amina promised to go with him if she had the day off.

Mr. Augustin was nodding but he seemed a little bit disappointed.

”I don't know if Ms. Slava will give me a day off from school after I was gone so long. Otherwise I could go any day,” Amina explained herself.

Mr. Augustin was still nodding. He went back to putting the plants on the shelves. ”I hope you are free to come and help me even a little bit now and then,” he mumbled.

Amina assumed this was as much of conversation as there was to be had at that time so she mumbled a goodbye and left. She went back to his aid on her next day off as soon as she had done all the extra excercises Ms. Slava had given her.

One morning on the next week Amina had barely sat down in the classroom as Mr. Augustin walked in.

Ms. Slava greeted him, puzzled.

Mr. Augustin eplained he was in urgent need of Amina's help and they had to leave immediately as they had a long day ahead of them. Ms. Slava protested and they had a heated conversation for a while. Eventually Ms. Slava seemed to understand that it was once in a year kind of a thing, and as the weather in autumn was a bit unpredictable, it was essential to use the first opportunity available. She turned to Amina. ”Would you like to go with Mr. Augustin, Amina? He finds his business to be of utmost importance and his asking for your help,” Ms. Slava said in a slightly tense voice.

Amina stood up. ”I promised Mr. Augustin I'd help him any way I can. I will do my excercises though I may have to turn them in a little late. I'm sorry to disturb the class,” she replied and picked up her bag.

Mr. Augustin smiled and gave Ms. Slava a light bow.

Outside the school, three young men and one woman were waiting for them. ”You know Terry and Sean. This is Klara, Terry's sister, and he is Tom,” Mr. Augustin introduced them.

Terry and Sean were Mr. Augustin's irregular regular assistants. What Terry really wanted was to learn alchemy but he couldn't afford to study in any city, so he had contended himself to help Mr. Augustin with some brews. Sean was a very nervous type of a person and extremely fussy about details in every matter which was why he could only manage to work a few hours at a time vefore he'd face a nervous breakdown and he'd need to take it easy for a few days. Amina had seen Klara around the town a few times but didn't know anything about her. She could also remember seen Tom around sometimes, and now he was carrying a big axe.

Mr. Augustin noticed Amina look at the axe for a while. ”The old path may have overgrown at some point so we need someone who is handy with tools with us,” he said and smiled at Tom a bit nervously. This time he didn't say anything about wildlife – let alone something potentially worse, people.

Tom was carrying his axe with full confidence, if not arrogance.

”Well, we should be off then to have any chance to get back before dark,” Mr. Augustin said and led the way out of town.

Amina followed with the rest and thought she might have wanted to wear a different dress if she had known she'd be spending the whole day outdoors. She would probably have wanted to leave her school bag at the house as well. It would actually have been very nice to know beforehand that this was the day to go gather the rare flowers. Eventually Amina didn't let any of it bother her as it was a beautiful day and they made good progress on their way.

Armaran 17. luku

FIN - Tänään toivottavasti päättyi tuskastuttava helleaalto. Ainakin sade ja ukkonen raikastivat ilmaa niin, että allergikkokin pystyy hetken hengittämään normaalisti.

ENG - Today is hopefully the end of a painfully dry heatwave. At least the rain and thunder cleared the air, so people with allergies can breathe normally for a day or two.

Armaran 17. luku

Aminalla ei ollut kiire suunnitella paluutaan Teneraan. Groshnassa oli mukavaa ja kotoisaa ja hän koki olevansa avuksi Kragun hoidossa, kun Kros ja Emma lähtivät pitkiksi päiviksi töihin sadonkorjuuseen. Hän saattoi lukea ja laskea rauhassa, vaikka Kragu oli hereillä, sillä Praie piti sitä silmällä jatkuvasti. Se oli Aminan mielestä suurta edistystä hänen ja Praien välillä. Se oli tyytyväinen saadessaan tarkkailla lasta ja Amina sai opiskella rauhassa. Krosin ja Emman palatessa Amina lähti vielä usein ulos kävelemään ja etsimään sopivia kasveja. Hän oli säilönyt paljon kaikenlaista ja osan hän aikoi viedä mukanaan Teneraan herra Augustinille.

Lopulta Tenerasta saapui kirje, jossa herra Streckke kyseli Aminan paluusta. Häntä ei varsinaisesti kiinnostanut ajankohta, vaan hän kirjoitti ilmoittaakseen, että hän olisi vaimoineen matkustamassa joksikin aikaa myöhemmin syksyllä kaupunkiin. Amina voisi toki jäädä heidän taloonsa siksi aikaa, sillä palvelusväki olisi paikalla huolehtimassa heidän pojastaan eikä Aminasta olisi vaivaa.

Kros keskusteli Aminan kanssa asiasta. Hän ei ollut lähettämässä tyttöä pois yhtään aikaisemmin kuin tämä halusi. Amina tunnusti, ettei hän ollut ollut kovin innokas lähtemään aikaisemmin, koska hänellä oli niin mukavaa Groshnassa. Hän myös mietti kuinka kauan hän olisi taas poissa, sillä matkustaminen ja matkojen järjestäminen veisivät kuitenkin aikaa eikä hän halunnut jatkuvasti vaivata hänestä huolehtivia ihmisiä asioidensa järjestämisellä. Toisaalta Amina kuitenkin olisi mieluummin Groshnassa uuden vuoden aikaan. Hän ei kuitenkaan sanonut, että paljon enemmän asiassa painoi hänen halunsa viettää syntymäpäivänsä Krosin ja Emman kuin Streckken perheen kanssa. He sopivat kuitenkin, että Kros alkaisi alustavasti kysellä mahdollista matkustusaikataulua tuttujen ihmisten seurassa mahdollisimman suurelle osalle koko matkasta.

Yksi mahdollisuus palata lähes koko matka Teneraan groshnalaisten kanssa osoittautui olevan jo viiden viikon päästä. Amina mietti pitkään halusiko käyttää sen hyväkseen. Satokautta oli vielä jäljellä, mutta suurin osa sadosta oli kerätty, joten Kros ja Emma pärjäisivät hyvin Kragun kanssa. Hän ei ollut varma halusiko itse vielä lähteä, mutta häntä oli alkanut viimeisten viikkojen aikana vaivata se, ettei hän ollut kirjoittanut herra Augustinille aiempien anteeksipyyntöjensä jälkeen. Kesä olisi kenties ollut parasta aikaa oppia herbalismia ja hän oli käyttänyt sen kokonaan muualla. Amina harjoitteli kirjeen kirjoittamista herra Augustinille ja neiti Slavalle – ja tietysti herra Streckkelle ja samalla päätös varmistui hänen mielessään. Hän lähtisi, vaikkei kaivannutkaan Teneraan edes kouluun. Hän halusi kuitenkin oppia lisää herbalismia ja oli valmis sietämään Streckken perhettäkin sen takia. Hän halusi näyttää herra Augustinille, ettei ollut tuhlannut koko kesää, vaan oli oma-aloitteisesti kerännyt kasveja ja toisi osan niistä mukanaan. Kirjeitään hän ei saanut valmiiksi ja lopulta Kros ja Emma auttoivat häntä muotoilemaan viestinsä sopiviksi ja ne saatiin lähetettyä hyvissä ajoin ennen hänen lähtöään.

***

Aminan matka Teneraan sujui hyvin. Groshnalaiset kuuntelivat mielellään hänen tarinoitaan, vaikkei hän saanutkaan vielä esittää niitä kylän markkinoilla. He keskustelivat myös mielellään Aminan kanssa Armaranin historiasta, josta he olivat lukeneet ja johon Aminakin oli hieman tutustunut kesän aikana. Amina varoi viittaamasta erityisemmin Kahtaleihin tai Fatileihin eivätkä kyläläisetkään alkaneet puhua aiheista enempää kuin ehkä mainitakseen, jos joku tärkeä henkilö oli olllut henkienkantaja ja mikä tai mitkä Gahim hänellä ehkä oli ollut. Sen verran saattoi kuka tahansa oppia Armaranissa pelkästään historiaa lukemalla eikä sen mainitsemista pidetty pahana asiana.

Aminan oli tarkoitus matkustaa erään kauppiasperheen kanssa loppumatka Teneraan, mutta heitä ei kuulunut. Erään kylän vartijat osasivat kertoa, että jonkun verran pohjoisempana oli ollut aktiivinen maantierosvojoukko, jotka olivat vaivanneet aluetta useita viikkoja. He epäilivät, että kyseiset kauppiaat olivat ehkä muuttaneet matkasuunnitelmiaan viime hetkellä tai pahimmillaan joutuneet ryöstetyiksi. Vartijat lupasivat kuitenkin auttaa häntä löytämään toisen seurueen, jonka kanssa matkustaa turvallisesti Teneraan asti.

Matka järjestyi kahden päivän jälkeen eikä sinä aikana ollut kuulunut mitään kauppiasperheestä, joten Amina otti vartijoiden tarjouksen vastaan. Hänelle tuntemattomat matkustajat olivat selvästi huolissaan ja ehkä jopa hieman epäluuloisia hänen suhteensa, vaikkei hän ollut maininnut olevansa Fatil. Ehkä he epäilivät hänen olevan jonkinlainen houkutuslintu maantierosvoille. Amina ei antanut sen vaivata mieltään, mutta tien päällä hän pyysi Praiea valvomaan yöt.

Henki kertoi hänelle parin päivän jälkeen, ettei hänen matkaseuransa ehkä ollut kaikkein luotettavinta, sillä he olivat edellisenä yönä keskustelleet Aminan tavaroiden tonkimisesta, jos hänellä sattuisi olemaan jotain arvokasta mukanaan. Aminalla oli mukanaan taas hieman enemmän rahaa, koska Kros oli halunnut varmistaa, että hän voisi halutessaan ostaa itselleen jotain. Amina päätti etsiä päivän aikana jostain kylästä uuden seurueen. Parin kylän jälkeen häntä onnisti, sillä hän tunnisti teneralaisen käsityöläisen, jota hän meni heti tervehtimään. Mies oli yllättynyt tavatessaan Aminan niin kaukana Tenerasta aivan yksin, mutta Amina selitti olevansa palaamassa vierailtuaan kesän muiden sukulaisten luona. Hän myönsi miehelle, että hänen suunnitelmiinsa oli tullut muutoksia pohjoisempana tapahtuneiden ryöstöjen takia ja siksi hän oli myöhässä. Mies tarjosi hänelle heti omaa seuruettaan loppumatkaksi, vaikka he olivatkin vain vähävaraisia käsityöläisiä. Amina tunsi piston sydämessään ajatellessaan, että hänet yhdistettiin niin vahvasti Streckken perheeseen ja erityisesti heidän arvoihinsa. Hän vakuutti miehelle, että oli äärettömän kiitollinen tutusta seurasta ja lupasi joitain keräämiään yrttejä heille korvaukseksi. Sitten hän kiiruhti kertomaan aiemmalle seurueelleen, että he voisivat jatkaa matkaansa oman aikataulunsa mukaan, koska hän oli löytänyt itselleen tuttuja matkaseuraksi. Amina kiitti heitä kohteliaasti seurasta ja palasi käsityöläisten luo.

Mies oli ainoa teneralainen seurueessa, joka koostui muuten kolmesta käsityöläisperheestä. He olivat kaikki palaamassa markkinoilta etelästä ja kertoivat mielellään tapahtumista Aminan kysyessä. Teneralainen uskaltautui ehdottamaan, että Amina voisi joku kerta mennä sinne, sillä siellä olisi varmasti vähintään yhtä innostunut yleisö hänen tarinoilleen kuin Tenerassa. Amina lupasi miettiä asiaa.

***

Mikään ei ollut muuttunut Streckken talossa Aminan poissaolon aikana. Isä oli edelleen oman sivistyksensä sokaisema, vaimo kärsi yrityksistään täyttää perheensä edellytykset sivistyneelle ihmiselle syömällä mahdollisimman vähän ja poika oli yhtä luiseva kuin ennenkin. He ottivat hänet vastaan lämpimästi hymyillen, ja Amina hymyili heille, mutta hän oli varma, etteivät hymyt olleet kuin kulissia. Hän oli edelleen vain välttävästi sivistynyt sukulaistyttö, jonka nimellinen hoitaminen sai heidät näyttämään hyväsydämisiltä ja avomielisiltä – ainakin heidän omasta mielestään.

Amina tiesi mitä odottaa päivällisellä. Herra Streckke kysyisi häneltä hänen matkoistaan ja tekemisistään, mutta ei olisi kiinnostunut kuulemaan enempää ensimmäisen lauseen jälkeen. Rouva Streckke saattaisi kuunnella kohteliaasti muutaman lauseen enemmän, mutta hänellä ei olisi mitään mihin verrata Aminan kokemuksia, joten keskustelu jäisi siihen. Poika taas saattaisi kommentoida jotain loukkaavaa. Tilanne kuitenkin muuttui, kun päivälliselle odotettiin vieraita. Amina tiedusteli odotettiinko hänenkin osallistuvan keskusteluihin, ja herra Streckken ilmeestä päätellen tämä tuli vasta ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että Aminan läsnäolo ja sanomiset saattaisivat vaikuttaa kuulijoiden mielipiteeseen hänestä itsestään.

Amina pyysi, että saisi syödä jossain muualla ja olla omissa oloissaan illan. Hän perusteli sitä sillä, että oli juuri matkustanut, vaikka viimeinen matkapäivä olikin ollut vain puolikas.

Herra Streckke myöntyi ja mietti jo selvästi millä tavalla voisi selittää Aminan poissaolon yhteisestä pöydästä, vaikka koko kylä tiesi varmasti hänen paluustaan. Hänelle oli ollut lievä järkytys kuulla minkälaisessa seurassa Amina oli palannut, mutta hän oli ainakin sanonut ymmärtävänsä, kun Amina oli selittänyt maantierosvojen osuuden matkasuunnitelmiensa muutokseen.

Palvelustyttö tuli kutsumaan Aminan syömään muun palvelusväen kanssa, kun Streckken perhe ja vieraat oli ensin ruokittu. Palvelusväki kyseli häneltä kohteliaasti hänen kesästään, ja Amina vastasi hieman jännittyneenä. He olivat ystävällisiä hänelle, mutta talossaan viettämästään ajasta huolimatta Amina ei tuntenut heitä hyvin. Hän ei tiennyt kuinka paljon Streckken perheen arvoista he jakoivat tai kuinka nopeasti he kertoisivat isännälleen, jos hän sanoisi heidän mielestään jotain sopimatonta. Amina oli kuitenkin varma, että oli palvelusväen seurassa rennompi kuin olisi ollut vieraiden kanssa. Ainakin palvelijoita tuntui aidosti kiinnostavan osa hänen kesänvietostaan.

***

Seuraavana aamuna Amina suuntasi koululle, koska hän ei ollut täysin varma oliko koulupäivä vai jotain muuta. Neiti Slava ei huomioinut häntä erityisesti muuten, kuin pyysi jäämään koulun jälkeen hetkeksi, jotta hän voisi selvittää miten hyvin Amina oli edistynyt kesän aikana. Amina listasi kaiken mitä oli lukenut, ja neiti Slava oli osasta kirjoja hyvin mielissään. Amina ei kuitenkaan ollut hänen mielestään harjoitellut riittävästi laskemista, joten hän ehdotti tälle lisäharjoituksia. Amina myöntyi.

Koululta Amina suuntasi herra Augustinin luo. Heti alkuun hän pahoitteli pitkää poissaoloaan ja esitteli tuomiaan yrttejä.

Herra Augustin hymyili tutkiessaan Aminan tuomisia. ”Olet tehnyt huolellista työtä. Voin ottaa nämä kaikki käyttööni. Kiitos paljon.”

Aminakin hymyili. ”Halusin harjoitella, vaikken voinut oppia uutta.”

”Oikein hyvä, oikein hyvä,” herra Augustin mutisi asetellessaan kuivia ja säilöttyjä kasveja omille hyllyilleen. Hän kääntyi äkisti Aminaan päin. ”Minulla olisi sinulle pyyntö.”

Amina hätkähti hieman muutosta miehen käytöksessä. Hän ei ollut aiemmin nähnyt herra Augustinia niin... innoissaan? Tämän tunnetiloja oli vaikea arvioida yleisen hajamielisyyden takia, mutta hetken aikaa mies vaikutti keskittyneeltä. ”M-miten voin auttaa?” Amina sopersi.

Herra Augustin selitti asiaa pitkään. Hän oli useina vuosina halunnut lähteä metsässä kasvavalle kukkulalle, jonka laella kasvoi harvinaisia kukkia. Jo kukkulalle asti pääsemiseen menisi monta tuntia ja sen jälkeen pitäisi vielä kavuta itse kukkulan huipulle, missä kyseinen yrtti kasvoi. Se oli kasvi, joka kukki aina vasta syksyllä ja siksi sitä voisi vielä kerätä. Koska herra Augustin ei ollut itse enää nuori ja energinen, hän pyysi Aminaa lähtemään mukaan. Hänen täytyisi toki itsekin kavuta kukkulalle, mutta nuorista olisi hänelle apua. Hän pyytäisi mukaan pari muutakin henkilöä – avustajansa ja ehkä jonkun raavaan miehen siltä varalta, että he kohtaisivat villieläimiä. Matkaan menisi koko päivä, vaikka he lähtisivät heti aamusta.

Amina lupasi heti lähteä mukaan, jos hänellä olisi vapaapäivä.

Herra Augustin nyökytteli, mutta näytti lievästi pettyneeltä.

”En tiedä suostuuko neiti Slava antamaan minulle vapaapäivää koulusta, kun olin poissa koko kesän. Muuten voisin lähteä mikä päivä vain,” Amina selitti.

Herra Augustin nyökytteli edelleen. Hän jatkoi kasvien järjestämistä hyllyihin. ”Toivottavasti pääset muuten auttamaan edes hetkittäin,” hän mumisi.

Amina oletti, että tämän enempää keskustelua ei miehestä irtoaisi, joten hän mumisi tervehdyksen ja lähti. Hän palasi herra Augustinin avuksi heti seuraavana vapaapäivänään, kun oli saanut tehtyä neiti Slavan määräämät ylimääräiset tehtävät.

Seuraavalla viikolla yhtenä aamuna Amina oli tuskin ehtinyt istuutua luokassa, kun herra Augustin käveli sisään.

Neiti Slava tervehti miestä hieman kummissaan.

Herra Augustin selitti tarvitsevansa Aminan mukaansa heti, sillä heillä oli pitkä päivä edessään.

Neiti Slava protestoi tätä vastaan ja he kävivät hetken aikaa kiivasta keskustelua. Lopulta neiti Slava tuntui ymmärtävän, että kyseessä oli vain kerran vuodessa tapahtuva asia ja syksyisen sään vaihdellessa nopeasti oli ensiarvoisen tärkeää toteuttaa se heti sellaisena päivänä, kun sää salli. Hän kääntyi Aminaan päin. ”Haluatko lähteä herra Augustinin mukaan, Amina? Hän kokee asiansa erittäin tärkeäksi ja toivoisi sinun apuasi,” neiti Slava sanoi hieman kireällä äänellä.

Amina nousi seisomaan. ”Lupasin herra Augustinille, että autan häntä kaikin tavoin, jos vain voin. Teen kyllä tehtäväni, vaikka joudun ehkä palauttamaan ne hieman myöhässä. Olen pahoillani häiriöstä,” Amina vastasi ja nappasi laukkunsa lattialta.

Herra Augustin hymyili ja kumarsi kevyesti neiti Slavalle.

Koulun ulkopuolella odotti kolme nuorta miestä ja yksi nainen. ”Tunnet Terryn ja Seanin. Tämä on Klara, Terryn sisko, ja hän on Tom,” herra Augustin esitteli seurueen nopeasti.

Terry ja Sean kävivät säännöllisen epäsäännöllisesti auttamassa herra Augustinia. Terry olisi oikeasti halunnut oppia alkemiaa, mutta hänellä ei ollut varaa lähteä kaupunkiin opiskelemaan, joten hän tyytyi valmistamaan erilaisia rohtoja herra Augustinin apuna. Sean oli hyvin hermostunut luonteeltaan ja äärimmäisen tarkka yksityiskohdista, minkä takia hän ei usein kyennyt työskentelemään muutamaa tuntia kauempaa, ennen kuin hänen hermonsa taas pettivät ja hänen täytyi rauhoittua monta päivää. Klaran Amina oli ehkä joskus nähnyt kylällä, muttei tuntenut tätä sen enempää. Tomin Amina muisti nähneensä silloin tällöin ja hänellä oli iso kirves mukanaan.

Herra Augustin huomasi Aminan katseen jäävän kirveeseen pitkäksi toviksi. ”Saattaa olla, että vanha polku on paikoin kasvanut umpeen, joten tarvitsemme taitavan työkalujen käyttäjän mukaan,” hän totesi ja hymyili Tomille hieman hermostuneesti. Tällä kertaa hän ei maininnut mitään villieläimistä – saati pahemmista pedoista, ihmisistä.

Tom kantoi kirvestä itsevarmasti ellei peräti röyhkeästi.

”Eiköhän meidän sitten pitäisi lähteä, että voimme päästä takaisin ennen pimeää,” herra Augustin totesi ja lähti johtamaan heitä ulos kylästä.

Amina seurasi muiden mukana ja mietti, että olisi ehkä halunnut ottaa jonkun toisen mekon päällensä, jos olisi tiennyt viettävänsä päivän ulkona. Hän olisi ehkä myös halunnut jättää koululaukkunsa pois matkasta. Olisi ylipäätään ollut kiva tietää etukäteen, että tänään on se päivä, kun he lähtevät retkelle etsimään harvinaisia kukkia. Amina kuitenkin unohti närkästyksensä pian, koska päivä oli kaunis ja matka taittui joutuisasti.

Armaran chapter 16

It took Amina several days to get used to the life of Groshna again. She wanted to meet her old friends and help Emma and Kros in the house and especially in the garden. In Tenera, Amina had gotten used to the servants taking care of all the chores around the house, which had been puzzling to her at first, but now it was equally odd to get back to it all. During the first week she had no time to read at all, but little by little she created a routine and everything settled down. Amina went to the graveyard a couple of times every week but there were no Gahim there. With Kros as her mental support, she managed to gather enough courage to ask Mr. Cello if she could borrow some books from his personal library at the town house.

Emma's garden had some free space, and Amina was eager to show what she had learned. They walked around the surrounding woods and gathered some herbs and dried them for use later. They also gathered some seeds and picked good spots for them either in the garden or nearby in the woods.

Amina was pleased. She might not learn as much as she would in Tenera, but she was much happier in Groshna.

One night Kros asked to speak with Amina when Emma was getting Kragu ready for bed. He had been writing to Amina's kin who were also carrying on the Fatil legacy. Both from her mother's and father's side the kinsmen were eager to meet her and test her skills as a storyteller. They weren't angry that she had told the stories on her own, but they wanted to make sure she was good enough and could remember every word correctly.

Amina was surprised and at first didn't quite understand what it all meant.

Kros compared it with the apprentice test that Jared took – Amina knew herself that she could remember all the stories well and everyone who knew her knew it as well, but she had to take an official test to prove her talent, even though the Fatil had no tests. If she wanted to prove her skills, she could travel to visit her kin from both sides of her family over the summer and get their approval for her storytelling.

Amina asked for a few days to think about it. She stayed up late and went through the situation in her mind: She had only been back at Groshna for a couple of weeks and she wasn't really into travelling anywhere yet. On the other hand she would love to meet other Fatil who could probably teach her more stories. It would mean that her return to Tenera would be postponed which might not be good for her school or studies of herbalism, and she would likely get to see Jared even less than she had hoped for. The interest her kinsmen showed her was almost scary but still somehow very friendly and caring towards her and her talent.

Amina made up her mind and let Kros know her decision the first thing in the morning. She would go visit her kin. She also apologised for not being able to help more and for all the extra trouble it would take Kros to arrange her travels again.

Kros told her not to be sorry. He thanked her for all the help and explained that he had enjoyed hearing from some of her more distant kin. The travels had been planned ahead for the most part because all of her kin wanted her to be safe. How long her travels would take, however, Kros couldn't estimate.

***

The arrangements for the first trip took another week and Kros checked and double-checked every changes of carriages and nights spent at inns. The first several days Amina would be travelling with some villagers they knew, the next few with some people their kinsmen knew, and finally the last few days with the relatives themselves. They were third cousins to Kros, whom Amina had never met as far as she could remember.

On the day of the departure, Amina was a little nervous, but it was nice to travel with some familiar villagers. Kros had given her some money for inns and food and a little extra for herself. Amina decided to save as much as she could because she hadn't talked to Kros about her school fees yet and she wasn't sure if Jared would have to time to make her tell him over the summer.

The acquaintances of her kin were polite people and they wanted to make sure as much as the people from Groshna that their travelling plan with Amina was consistent. As this was the case, the Groshnans said goodbye to Amina and she travelled on with strangers. However, Amina was feeling safe and confident, unlike during the previous summer, when her travels had been far less planned ahead. Amina would from time to time hum some songs she knew, which according to her travelling companions were related to some stories they had heard. However, they were very cautious to mention anything that could be associated with the Fatil. Amina didn't push them. She knew very well that her conversations with Jared while they were travelling were special.

Her kin greeted her with joy and the last few days on the road were spent on small and roads that were very little in use. These distant cousins didn't live as far outside of civilisation as the cousins of Amina's mother did, or as far from everything as her own home had been. They were still very strict about their privacy.

Amina told her kin all the stories she knew, and they picked the ones that were part of her father's Fatil legacy. They had very little corrections to make to the words she used and they taught her a few more stories. They also taught her how to perform and express herself better. They suggested that Amina could stay a couple of weeks and try her skills at a fair in a town not too far from them. Amina was very excited and said yes without blinking an eye, even though she felt a slight twinge of homesickness every now and then.

The trip to the fair took several hours in one direction alone and Amina was accompanied by two young men, of whom one wasn't even Fatil as far as Amina knew. As they got to the village, one of the men went to ask about the schedule for the stories and to reserve Amina her turn. The other man stayed with Amina. They walked around, looked at some of the stalls, but Amina didn't see anything she wanted to buy. She had brought with her the scarf she had received for her birthday the previous year and she had the ring with Fatil engraving on her finger, but she kept them both hidden for the time being.

The other kinsman returned and gave Amina the time for her turn to tell stories. Then he disappeared again into the crowd, which didn't seem to bother the other man so Amina didn't ask about it. As her turn was drawing closer, he took her towards a clearing on the edge of the village. ”We don't have a stage here because it kept getting burnt down on several years, but as long as you use your voice properly, people will hear you,” he instructed her. ”I will follow your performance from a little further away, but I'm sure everything will be just fine. If I can't hear you, I'll come closer, so as long as you don't see me, you're speaking loud enough.”

Amina nodded and waited for her turn. There were three storytellers before her but their stories were obviously make-belief and, in Amina's view, pretty bad. Amina placed the scarf on her shoulders and waited to be called out. There was some low murmur in the audience, which Amina thought was about her age. She was almost as nervous as she had been in Tenera, but she focused and started by greeting the audience. Her Fatil greeting obviously shocked some people but it was too late to change anything, and Amina began her story and eventually finished it successfully, without attempting any special effects in her telling. After she finished, she courtseyd. Some of the people were polite enough to applaud, but many seemed uncertain whether it would be allright to applaud a Fatil. Amina ignored the gazes and walked into the audience and disappeared as the next storyteller was called out.

After she got through the crowd, Amina looked around for a while. She couldn't see her kinsmen anywhere and walked around the streets and between the houses and some of the stalls that were still standing in search for them. There were fairly few people close to the stalls but there were no familiar faces. Amina was getting a little worried that her relatives might have left her behind – whether it was because of their fear of how people would react or something else. Amina noticed some villagers eye her in a less than friendly manner and she changed the direction she was walking in. After a few turns, she stopped behind a corner for a moment. She wanted to be sure no one was following her.

After a short while other one of her kinsmen walked around the corner. ”Are you allright?” he asked.

Amina nodded. ”I wasn't expecting such mean looks.”

He shrugged. ”My cousin is waiting at the edge of the village. If there's nothing more you want to see here, we should head back. It's a bit gloomy to travel in the dark but I doubt there are any free rooms in the village tonight.”

Amina sighed. ”I only came here to tell the stories. Let's go.”

They left the village along some of the quieter roads and collected their carriage and two horses from a stable a little way away where they had left them.

Amina was silent and that seemed to bother the two men. They tried to get her to say something. Eventually Amina took the scarf off her shoulders and the ring off her finger and put them in her bag. Then she was ready to speak. ”It's so very different here. My family never had this bad reception anywhere. Of course mum and dad knew which villages to go to, where it would be safe to tell the stories, but some of those were bigger than this place. I know Fatil aren't welcome in many places but... I don't know. This wasn't really fun.”

The Fatil cousin patted her on the shoulder. ”We are closer to bigger cities here. People are very cautious. It's not even recommended to tell anyone you're a Fatil. There are many who would like to hear our stories but they are afraid of getting into trouble. You are braver than most of us. I'm sure that no one would harm a child, though. And you can think of it this way – they must have learned what Fatil greetings sound like from somewhere to be able to recognise them, and that in itself means they are interested in history and the stories.”

”Do people really hate us that much?” Amina asked. ”I thought it was just the Kahtal that everyone wanted dead. Everything else was just because of the orders that came from elsewhere – especially the kinds of orders that were given by people who didn't understand or know anything about Armaran – all of them unnecessary murder. Even though many of the stories we Fatil tell are about the Kahtal and their achievements, none of the stories in themselves are a praise to the Kahtal. Our stories are as precise depiction of the events as possible. That's what I've been taught. Have you ever spoken to any Gahim? They can be very offended if you don't greet them properly.”

The men thought in silence for a while. The conversation had taken an unexpected turn. ”Have you spoken to a Gahim?” the other one ventured after some time.

”A few. They are usually very fond of the stories. There were a couple of them at my family's funeral. They don't want to harm us but many of them have forgotten how to speak. I thought I could maybe help them, since they're not welcome to most towns.”

The men exchanged a look over Amina's head. ”It would probably be interesting to talk to the Gahim. But is it really necessary to use the proper greeting?”

Amina shrugged. ”At least they answer you politely when you use the right words.” She didn't dare to say the words out loud because she was afraid someone might hear her. They were travelling down a dark road with only three lit lanterns to guide their way, and anyone could be hiding on the sides of the road, in the bushes. The fear for her own and the others' safety began to gnaw inside of Amina.

”Perhaps I'll try it one day. I don't remember seeing that many Gahim in my life, and they have always been some distance away, and I have deliberately avoided them. But maybe I could try to talk to one of them,” Fatil cousin mused. ”You are right about our stories being as accurate and trutful descriptions of the events they tell about as possible. That's why we have rules about how new stories get added to our repertory and how many witnesses are required to confirm the contents, if it just is possible. And that is also why the Fatil do not tell stories of their own family line. Though that is one of the newer rules from a couple of thousand years ago, when the very first Fatil succeeded in a Hendo and she became also a Kahtal. And of course the occasional marriages between Fatil and Kahtal meant that only other Fatil could tell about the deeds of those Kahtal, to keep the stories unbiased. There were also many Fatil who thought of the Kahtal as better or more valuable people and they really did praise the Kahtal and tried to improve their position in the society over everyone else.”

”Even after the order to kill all Kahtal?” Amina asked, surprised.

He hesitated for a moment. ”Yes. Even then. I think. They believed that the Kahtal would be able to combine their forces and fight anyone opposing them. It might have worked if they had all been in one place, but the Kahtal were spread around Armaran and the rest of the world. I think that they should have woken up to reality the latest when the grand chargé d'affaires yielded under the pressure from Everion and issued the order for his entire personal guard to be executed. It should have silenced them and make them flee.”

Amina bit her lip and sat in silence for a while. ”It must have been horrible,” she said eventually in a quiet voice. ”The guardsmen were protecting him with their lives and were willing to die for him – even outside battle, when there was no real threat to their master. I only ever thought about how sad he must've been to have to banish all the Fatil – especially from the capital... but his own guards who were Kahtal to the last man... Where did he get new guards anyway?”

The men were quiet longer than she had been a moment earlier. ”Many people were loyal servants to the grand chargé d'affaires without being Kahtal. Only the Kahtal were accepted to the guard, that is true, but I'm sure there were plenty of other jobs available for regular people. I assume they were the first replacement for the guard.”

Amina let out a deep sigh.

”You are far too young to worry about things like these. Try to get some sleep. We will wake you up when we get back home.”

Amina nodded and closed her eyes. She dozed off for short periods of time until they arrived perhaps a little after midnight.

Amina spent a few more days with her father's kin until all the preparations for her journey back were complete. She was a little wistful but also satisfied to go home where she could live without fear of being judged by what she was.

***

Amina spent several weeks in Groshna, during which time Jared came to visit. He didn't push her to talk to Kros about her school fees, which made her happy. Her visit to her mother's kin was drawing near, and Jared promised to travel with her for the first few days. It changed the plans considerably, but Kros managed to settle everything with the relatives just in time.

Amina enjoyed her days with Jared even though there was also an apprentice accompanying them. Amina got even more used to the deep-rooted stench of metal. It was becoming as homely as the smell of milk with honey in Emma's kitchen. Familiar and safe.

Amina's mother's family were even more distant cousins than her father's had been, but they treated Amina very well and made sure everything was well with her. Amina spent a few weeks with them and, like with her father's kin, told them all the stories she knew. Eventually Amina was left with a handful of stories that weren't a part of her legacy from either side of her family. With her mother's kin, Amina traveled to a new place every few days and she met close to two dozen distant cousins, aunts and uncles. They never suggested that Amina could perform in public or taught her anything about standing in front of an audience. Their sole interest was that Amina remembered everything correctly, whether she ever planned to tell them out loud or not.

When Amina returned to Groshna, the first signs of autumn were in the air. The last night on the road was freezing cold and the stars were bright in the moonless sky. Amina listened to the wail of the wind in the small cracks in the windowsill. The last day she would travel with a caravan that would take the road past the ruins where her family had died. Amina couldn't sleep and in her groggy head the wind sounded like forlorn cries, perhaps a lonely Panga wailing. In the morning, she was so tired that she fell asleep almost as soon as she had climbed into a carriage and only woke up when people shook her awake as they were taking a break to let the horses drink. There weren't too many miles left but the worst was still ahead for Amina. She asked the director of the caravan if she could sit inside one of the carriages with fabric covering it, as the wind had still a freezing bite to it and she was afraid she'd catch a cold. The director agreed to her request, and until they reached Groshna, Amina kept her eyes strictly on the fabric of the carriage. As the caravan came to a halt to let the horses drink again and she saw the familiar buildings of Groshna, she felt relieved. Amina thanked all the people in the caravan and went home. She was now officially Fatil. Amina hadn't written to anyone in Tenera for a while and she spent the next two days writing apologies. She promised to write to everyone again soon, right after she'd have a plan for her return, even though she still had no idea when that would be.

Armaran 16. luku

Aminalta kului monta päivää tottua jälleen Groshnan elämään. Hän halusi tavata vanhoja kavereitaan ja auttaa Emmaa ja Krosia talossa ja erityisesti puutarhassa. Tenerassa Amina oli tottunut siihen, että palvelusväki teki kaikki työt talossa, mikä oli silloin tuntunut oudolta, mutta yhtä outoa oli nyt palata arkisiin rutiineihin. Hän ei ehtinyt ensimmäisen viikon aikana lukemaan mitään, mutta pikku hiljaa arki asettui normaaliin uomaansa. Amina kävi parina päivänä viikossa kävelemässä hautausmaalla, mutta siellä ei ollut yhtään Gahim. Hän uskaltautui myös Krosin tukemana kysymään herra Cellolta voisiko hän ehkä lainata kirjoja tämän henkilökohtaisesta kirjastosta kyläntalolla.

Emman puutarhaan mahtui vielä joitain kasveja, ja Amina esitteli innoissaan oppimiaan taitoja. Emma ja Amina kiersivät kylän lähimetsissä ja keräsivät yrttejä ja kuivasivat niitä myöhempää käyttöä varten. He keräsivät siemeniä ja valitsivat niille sopivat paikat puutarhasta tai metsästä. Amina oli tyytyväinen. Hän ei ehkä oppinut niin paljon uusia asioita kuin Tenerassa, mutta hän oli paljon onnellisempi Groshnassa.

Yhtenä iltana Kros pyysi puhua hänen kanssaan, kun Emma oli nukuttamassa Kragua. Hän oli kirjoitellut Aminan sukulaisille, jotka tytön lisäksi jatkoivat Fatil-perinnettä. Sukulaiset niin Aminan äidin kuin isänkin puolelta olivat kiinnostuneita tapaamaan hänet ja testaamaan hänen taitonsa tarinankertojana. He eivät olleet vihaisia, että tyttö oli omin päin kertonut tarinoita, mutta he halusivat varmistua, että tämä oli riittävän taitava ja muisti sanat oikein.

Amina oli yllättynyt eikä ensin ymmärtänyt mistä oli kyse.

Kros vertasi sitä Jaredin kisällikokeisiin – Amina tiesi itse osaavansa tarinat hyvin ja hänen lähimmäisensäkin tiesivät, mutta hänen täytyisi läpäistä virallinen testi, vaikkei Fatileilla ollutkaan kokeita. Jos tyttö tahtoisi osoittaa taitonsa, hän voisi kesän aikana matkustaa kummankin suvun luo ja saada heidän hyväksyntänsä tarinankerronnalleen.

Amina pyysi saada miettiä asiaa pari päivää. Hän valvoi illalla myöhään ja kävi läpi tilannetta mielessään: Hän oli ollut Groshnassa vasta pari viikkoa eikä häntä suuresti huvittanut lähteä heti uudestaan tien päälle. Toisaalta häntä kiinnosti tavata muita tarinankertojia, jotka ehkä voisivat opettaa hänelle vielä lisää tarinoita. Se tarkoittaisi kuitenkin, että hänen paluunsa Teneraan todennäköisesti lykkääntyisi, mikä ei välttämättä olisi hyväksi hänen koulunkäynnilleen tai herbalismin opinnoilleen, ja toisaalta hän ei ehkä voisi nähdä Jaredia sitäkään vähää, mitä oli toivonut. Sukulaisten kiinnostus hänen kykyihinsä tuntui toisaalta melkein pelottavalta, mutta toisaalta erittäin ystävälliseltä eleeltä huolehtia hänestä ja hänen osaamisestaan.

Amina kertoi päätöksensä Krosille heti seuraavana aamuna. Hän halusi lähteä sukulaisten luo. Hän pyysi kuitenkin heti anteeksi, ettei ollut ehtinyt auttaa enempää ja Krosille tulisi taas lisävaivaa hänen matkojensa järjestämisestä.

Kros kielsi häntä olemasta pahoillaan. Hän kiitti tyttöä kaikesta avusta ja selitti, että hänelläkin oli ollut mukavaa kuulla joistain kaukaisemmista sukulaisista. Matkat olivat jo pitkälti suunniteltu valmiiksi, koska sukulaiset halusivat tytön olevan turvassa. Sitä Kros ei kuitenkaan osannut arvioida, kuinka kauan Aminalla menisi sukulaisten luona.

***

Ensimmäisen matkan järjestelyissä meni vielä viikko ja Kros kävi monta kertaa läpi kaikki vaunujen vaihdot ja yöpymiset. Ensimmäiset muutama päivä kuluisi tuttujen kyläläisten matkassa, seuraavat päivät sukulaisten tuttujen kanssa ja lopulta pari viimeistä päivää itse sukulaisten kanssa. He olivat Krosin kolmansia serkkuja, joita Amina ei tietääkseen ollut koskaan tavannut aiemmin.

Lähtöpäivän aamuna Aminaa jännitti hieman, mutta tuttujen kyläläisten kanssa oli kuitenkin mukava matkustaa. Kros oli antanut hänelle rahaa yöpymisiin ja ruokailuihin sekä vähän ylimääräistä Aminalle itselleen. Amina päätti säästää mahdollisimman paljon, koska hän ei vielä ollut puhunut Krosille koulumaksuistaan eikä hän tiennyt ehtisikö Jared painostaa hänet kertomaan asiasta koko kesänä.

Sukulaisten tuttavat olivat kohteliaita ihmisiä ja niin groshnalaiset kuin hekin varmistivat toisiltaan, että Krosin ja tämän sukulaisten matkasuunnitelmat olivat samanlaiset. Asioiden varmistuttua Amina hyvästeli groshnalaiset ja jatkoi matkaa tuntemattomien kanssa. Hänen olonsa oli kuitenkin turvallinen ja luottavainen, toisin kuin edellisenä kesänä, kun hän oli matkustanut huomattavasti epämääräisemmän suunnitelman mukaan. Amina hyräili välillä itselleen tuttuja lauluja, jotka hänen matkaseuralaisensa tunnistivat liittyviksi joihinkin tarinoihin. He olivat kuitenkin varovaisia puhumaan mistään, mikä voitaisiin liittää Fatileihin. Amina ei painostanut heitä. Hän ymmärsi hyvin, että hänen matkakeskustelunsa Jaredin kanssa olivat aivan omaa luokkaansa.

Sukulaiset ottivat hänet ilolla vastaan ja viimeiset pari matkapäivää he kulkivat melko pieniä ja vähänkäytettyjä teitä pitkin. Nämä kaukaiset serkut eivät kuitenkaan asuneet niin syrjässä kuin Aminan äidin serkut ja missä hänen vanha kotitalonsa oli ollut. He varjelivat kuitenkin yksityisyyttään tarkasti.

Amina kertoi sukulaisille kaikki osaamansa tarinat ja he erittelivät joukosta ne, jotka kuuluivat hänen isänsä Fatil-perintöön. Heillä ei ollut paljoa korjattavaa hänen sanoihinsa ja he opettivat hänelle muutaman tarinan lisää. Lisäksi he opettivat hänelle hieman esiintymistä ja kertomiseen eläytymistä. He ehdottivat Aminalle, että tämä voisi jäädä pariksi viikoksi ja kokeilla sitten taitojaan läheisen kylän markkinoilla. Amina oli innoissaan ja suostui heti, vaikka hän poti jo ajoittaista koti-ikävää.

Matka markkinoille vei useamman tunnin ja mukaan lähti vain kaksi nuorta miestä, joista toinen ei Aminan tiedon mukaan jatkanut Fatil-perinnettä. Heidän saapuessaan kylään toinen miehistä lähti kyselemään tarinankerronnan aikaa ja lupaa Aminalle toisen jäädessä hänen seuraansa. He kiertelivät hieman katselemassa kojuja, mutta Amina ei nähnyt mitään kiinnostavaa ostettavaa. Hänellä oli mukanaan edellisenä vuonna syntymäpäivälahjaksi saamansa huivi ja sormessaan sormus Fatil-tunnuksella, mutta hän piti molemmat vielä piilossa.

Toinen sukulaismies palasi ja ilmoitti ajan ja Aminan kerrontavuoron. Hän katosi uudelleen omille teilleen, mikä ei haitannut toista miestä, joten Amina ei kysellyt asiasta. Hänen vuoronsa lähestyessä mies ohjasi hänet kohti pientä aukiota kylän laidalla. ”Täällä ei ole lavaa, koska se poltettiin useina vuosina, mutta kunhan puhut kuuluvalla äänellä, ihmiset kuulevat sinut kyllä,” hän ohjeisti. ”Seuraan hieman sivummalta, mutta olen varma, että kaikki menee hyvin. Jos en kuule sinua, tulen lähemmäs, joten niin kauan kuin et näe minua, puhut riittävän kuuluvasti.”

Amina nyökkäsi ja jäi odottamaan vuoroaan. Häntä ennen oli kolme kertojaa, joiden tarinat olivat selvästi itse keksittyjä ja Aminan mielestä melko huonoja. Amina asetteli huivin harteilleen ja odotti, että hänet kutsuttiin esiintymään. Yleisöstä kuului vaimeaa mutinaa, minkä Amina uskoi johtuvan hänen nuoresta iästään. Häntä jännitti melkein yhtä paljon kuin Tenerassa, mutta hän keskittyi ja aloitti jälleen tervehtimällä yleisöä. Fatil-tervehdys sai jotkut selvästi järkyttymään, mutta oli myöhäistä muuttaa mitään, joten Amina aloitti tarinansa ja kertoi sen parhaan kykynsä mukaan alusta loppuun yrittämättä vielä sen kummempia tehosteita kerronnassaan. Lopetettuaan tarinansa hän niiasi. Osa yleisöstä osoitti kohteliaasti suosiotaan, mutta monet olivat selvästi epävarmoja, oliko soveliasta taputtaa Fatilille. Amina ei välittänyt ihmisten katseista vaan poistui yleisön sekaan, kun seuraavaa kertojaa kutsuttiin esiintymään.

Amina katseli hetken ympärilleen päästyään ihmisjoukon läpi. Hän ei nähnyt sukulaisiaan missään, joten hän lähti katselemaan talojen ja vielä pystyssä olevien kojujen sekaan. Kojujen ympärillä oli ihmisiä melko harvassa, mutta Amina ei nähnyt tuttuja kasvoja missään. Häntä alkoi huolettaa, olivatko sukulaiset lähteneet pois ilman häntä – oli syynä sitten heidän pelkonsa ihmisten reaktioita kohtaan tai jokin muu. Amina huomasi muutaman kyläläisen katselevan häntä vähemmän ystävällisesti ja hän vaihtoi kulkusuuntaansa. Parin käännöksen jälkeen hän pysähtyi hetkeksi nurkan taa ja varmisti, ettei häntä seurattu.

Hetken päästä nurkan takaa ilmestyi toinen sukulaismiehistä. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi.

Amina nyökkäsi. ”En osannut odottaa niin ilkeitä katseita.”

Mies kohautti olkiaan. ”Serkkuni odottaa kylän laidalla. Jos sinulla ei ole enää mitään nähtävää markkinoilla, voisimme lähteä takaisin. Matka on toki hieman ankea pimeässä, mutta kylässä tuskin on vapaita yöpymispaikkoja.”

Amina huokaisi. ”Tulin tänne vain kertomaan tarinoita. Lähdetään vaan.”

He poistuivat kylästä hiljaisia teitä pitkin ja hakivat kärrynsä ja kaksi hevosta vähän matkan päässä kylästä sijaitsevasta tallista, jonne he olivat ne jättäneet.

Aminan vaiteliaisuus vaivasi miehiä ja he yrittivät saada hänet puhumaan. Lopulta Amina otti huivin harteiltaan ja sormuksen sormestaan ja vasta pakattuaan ne siististi laukkuunsa hän puhui. ”Täällä on kovin erilaista. Minun perheeni ei koskaan ole saanut niin huonoa vastaanottoa missään. Tietysti isä ja äiti osasivat valita kylät, joissa on turvallista kertoa tarinoita, mutta osa niistä oli isompia kuin tämä paikka. Tiesin kyllä, että Fatilit eivät ole kaikkialle tervetulleita, mutta... en tiedä. Tämä ei ollut kovin kivaa.”

Fatil-sukulainen taputti häntä olalle. ”Olemme lähempänä suuria kaupunkeja. Täällä ihmiset ovat todella varovaisia. Ei ole suositeltavaa sanoa julki olevansa Fatil. Toisaalta monet haluaisivat kuulla tarinoitamme, mutta he pelkäävät ongelmia. Olet rohkeampi kuin useimmat meistä. Olen varma, ettei kukaan olisi vahingoittanut lasta. Ja ajattele asiaa tältä kannalta – heidän on täytynyt jostain oppia perimätietona Fatil-tervehdyksiä, jotta he voivat tunnistaa ne, ja se itsessään tarkoittaa, että heitä kiinnostaa historia ja tarinat.”

”Olemmeko me todella niin vihattuja?” Amina kysyi. ”Luulin, että vain Kahtalit haluttiin tappaa. Kaikki muu oli ulkopuolisten käskyjen takia – erityisesti sellaisten käskyjen, joiden antajat eivät ymmärtäneet mitään Armaranista – tehtyjä turhia murhia. Vaikka Fatilit pitivät itse ja kertoivat eteenpäin tarinoita Kahtaleista ja heidän saavutuksistaan, yksikään tarina ei ole suoraan ylistys Kahtaleille. Tarinamme yrittävät olla mahdollisimman totuudenmukaisia kuvauksia tapahtumista. Niin minulle on opetettu. Oletteko te koskaan puhuneet yhdellekään Gahim? Ne loukkaantuvat kovasti, jos niitä ei tervehdi oikein.”

Miehet miettivät pitkään hiljaa. Keskustelu oli selvästi vaihtunut aiheeseen, jota he eivät osanneet odottaa. ”Oletko sinä puhunut jollekin Gahim?” toinen uskaltautui lopulta kysymään.

”Muutamalle. Ne pitävät yleensä tarinoista. Pari oli kuuntelemassa perheeni hautajaisissa. Ne eivät tahdo meille pahaa, mutta ne eivät enää osaa puhua meidän kanssa. Ajattelin, että voisin auttaa niitä, mutta ihmiset eivät yleensä ole kovin innoissaan, että Gahim tulisi mihinkään kylään.”

Miehet vaihtoivat katseita Aminan pään yli. ”Voisi tietysti olla mielenkiintoista keskustella Gahim kanssa. Mutta vaatiiko se todella aidon tervehdyksen?”

Amina kohautti olkiaan. ”Ainakin ne vastaavat kohteliaasti, jos niille sanoo oikeat sanat.” Hän ei uskaltanut lausua itse tervehdystä, koska pelkäsi, että joku voisi kuulla sen. He kulkivat pimeää tietä pitkin lyhtyjen valossa, joten kuka tahansa saattaisi lymyillä tien laidoilla ja pelko oman ja muiden turvallisuuden puolesta alkoi kalvaa Aminaa.

”Ehkä joku päivä kokeilen. En muista nähneeni monia Gahim elämäni aikana ja nekin kauempaa ja olen välttänyt menemästä liian lähelle. Mutta ehkä voisin yrittää keskustella jonkun niistä kanssa,” Fatil-sukulainen tuumi. ”Olet kuitenkin oikeassa siinä, että tarinoidemme on tarkoitus kuvata tapahtumia mahdollisimman totuudenmukaisesti. Siksi meillä on säännöt siitä, miten uusia tarinoita hyväksytään kerrottavaksi ja paljonko niitä varten täytyy olla silminnäkijöitä, jos se vain on mahdollista. Ja siksi on myös säädetty, että Fatilit eivät kerro omista sukulaisistaan. Se säädös tosin tuli vasta muutama tuhat vuotta sitten, kun historian ensimmäinen Fatil onnistui Hendossa ja hänestä tuli myös Kahtal. Ja toki muutama avioliitto Fatilin ja Kahtalin välillä tarkoitti, että enintään muut voisivat kertoa kyseisten Kahtalien uroteoista, jotta kuvaukset olisivat mahdollisimman lähellä totuutta. Oli kuitenkin monia Fatil, jotka pitivät Kahtaleja muita parempina ja arvokkaampina ihmisinä ja he todella ylistivät Kahtaleja ja yrittivät parantaa heidän asemaansa.”

”Siitä huolimatta, että kaikki Kahtalit oli määrätty tapettaviksi?” Amina kummasteli.

Mies epäröi. ”Kyllä. Siitä huolimatta. Luulisin. He uskoivat, että Kahtalit pystyisivät yhdistämään voimansa ja taistelemaan kaikkia heitä uhkaavia vastaan. Ehkä se olisi onnistunutkin, mutta he olivat hajallaan ympäri Armarania ja muuta maailmaa. Luultavasti viimeistään pääasiainhoitajan alistuminen Everionista tulleen käskyn edessä lahdata koko henkivartiostonsa olisi pitänyt herättää kyseiset Fatilit hiljenemään ja pakenemaan.”

Amina puri huultaan ja istui hiljaa hetken aikaa. ”Sen on täytynyt olla kamalaa,” hän sanoi lopulta hiljaisella äänellä. ”He suojelivat pääasiainhoitajaa hengellään ja olivat valmiita kuolemaan hänen puolestaan – jopa taistelun ulkopuolella, kun mikään uhka ei kohdistunut heidän herraansa. Ajattelin aina, että oli varmasti tosi kamalaa ajaa kaikki Fatil pois – erityisesti pääkaupungista... mutta hänen omat vartijansa... Mistä hän edes sai uuden vartioston?”

Miehet olivat hiljaa pidempään kuin Amina. ”Monet olivat pääasiainhoitajan uskollisia palvelijoita olematta Kahtal. Silloin vain Kahtalit hyväksyttiin henkivartijoiksi, mutta varmasti tarjolla oli monia töitä, jotka sopivat myös muille. Luultavasti heistä tuli ensin uusi vartiosto.”

Amina huokaisi syvään.

”Olet liian nuori huolehtimaan näistä asioista. Koita nukkua vähän. Herätämme sinut, kun pääsemme perille.”

Amina nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän torkkui lyhyitä pätkiä, kunnes he saapuivat takaisin sukulaisten kodin luo ehkä vähän puolenyön jälkeen.

Amina vietti sukulaisten luona vielä muutaman päivän, kunnes hänen kotimatkansa saatiin järjestettyä loppuun. Hänen mielensä oli haikea, mutta hän oli myös tyytyväinen, että pääsi takaisin kotiin, jossa hän saattoi olla avoimesti oma itsensä ilman pelkoa.

***

Amina vietti Groshnassa muutaman viikon, joiden aikana Jared tuli käymään. Mies ei Aminan onneksi painostanut häntä puhumaan Krosin kanssa koulumaksuista. Hänen seuraava matkansa äidin puolen sukulaisten luo oli jo lähellä ja Jared lupautui matkustamaan hänen kanssaan ensin muutaman päivän. Se muutti matkareittiä huomattavasti, mutta Kros sai sovittua uuden suunnitelman sukulaisten kanssa viime tipassa.

Amina nautti matkapäivistä Jaredin kanssa, vaikka mukana oli myös yksi kisälli. Amina tottui myös piintyneeseen metallinhajuun. Se alkoi olla yhtä kotoinen aistimus kuin hunajamaito Emman keittiössä. Tuttu ja turvallinen.

Aminan äidin sukulaiset olivat hieman kaukaisempia serkkuja, mutta he kohtelivat Aminaa todella hyvin ja varmistivat, että hänellä oli kaikki hyvin. Amina vietti heidän kanssaan muutaman viikon ja, kuten isän sukulaistenkin kanssa, kertoi kaikki tarinat, jotka hän osasi. Lopulta Aminalle jäi muutama tarina, jotka eivät kuuluneet hänen kummankaan vanhempansa Fatil-perintöön. Äidin sukulaisten kanssa hän matkusti muutaman päivän välein uuteen paikkaan ja hän tapasi yhteensä parisenkymmentä kaukaisempaa sukulaista. He eivät ehdottaneet Aminalle julkista esiintymistä tai kouluttaneet häntä tarinankertojana, vaan heidän kiinnostuksensa keskittyi täysin siihen, että Amina muisti tarinat oikein aikoi hän koskaan kertoa niitä julkisesti tai ei.

Aminan palatessa Groshnaan syksy antoi ensimerkkejä itsestään. Viimeinen matkayö oli hyisen kylmä ja tähdet loistivat kuuttomalla taivaalla. Amina kuunteli majatalon ikkunoiden raoista ulvovaa tuulta. Viimeinen matkapäivä olisi karavaanin kanssa ja sen reitti kulkisi ohi paikasta, jossa hänen perheensä kuoli. Amina ei saanut nukuttua ja tokkuraisena kuvitteli tuulessa haikeaa ulvontaa, joka saattoi olla Pangan valitusta. Hän oli aamulla niin väsynyt, että nukahti melkein heti vaunujen kyytiin kavuttuaan ja lopulta heräsi siihen, että hänet herätettiin tauon ajaksi, kun hevosia juotettiin jossain kylässä. Matkaa ei ollut enää paljoa, mutta Aminalle pahin osio oli vielä edessä. Hän pyysi karavaanin johtajalta, että voisi mennä sisään johonkin kankaalla katettuun vaunuun, koska tuuli oli edelleen purevan kylmä ja hän pelkäsi vilustuvansa. Johtaja myöntyi ja Amina kulki loppumatkan Groshnaan asti tiiviisti vaunujen seinäkangasta tuijottaen. Hänen olonsa parani, kun hän näki tutut rakennukset karavaanin pysähtyessä taas juottamaan hevosia Groshnassa. Amina kiitti karavaanareita ja palasi kotiin. Hän oli nyt kaikin puolin virallisesti Fatil. Amina ei ollut kirjoittanut kenellekään Tenerassa pitkään aikaan ja hän käytti seuraavat pari päivää pahoittelukirjeiden kirjoittamiseen. Hän lupasi kirjoittaa pian uudelleen, kun vain saisi ensin varmistettua paluunsa aikataulun, vaikkei hänellä ollut vielä aavistustakaan milloin palaisi Teneraan.