Armaran 4. luku

FIN - Neljäs luku englanniksi ensi viikolla

ENG - Chapter 4 in English will be posted next week

 

Armaran 4. luku

 

Seuraavien päivien aikana Amina mietti mitä kaikkea tarkoitti olla Kahtal. Tarinoissa Kahtalit esiintyivät lähinnä sankareina tai ainakin erittäin voimallisina henkilöinä. He voittivat sotia tai muuttivat niiden kulkua, he pelastivat ihmisiä ja kyliä hävitykseltä, mutta saattoivat myös aiheuttaa paljon tuhoa. Treshtit olivat Kahtalien vastuulla, koska niitä vastaan taistelu oli kenelle tahansa muulle vaikeaa ellei mahdotonta. Kahtalit myös tuhottiin satoja vuosia aikaisemmin, koska heitä pelättiin ja vihattiin. Hän ei voisi kertoa kenellekään tutulleen mikä hän on, koska muuten hän asettaisi erityisesti itsensä, mutta myös heidät, suureen vaaraan. Vaikka Kahtaleja ei ollut ollut satoihin vuosiin, monet vihasivat heitä yhä.

Amina käyskenteli usein hautausmaan lähistöllä, muttei mennyt sinne. Hän pelkäsi nyt myös henkiä enemmän. Ne voisivat haluta tappaa hänet tai uusi Hendo saattaisi osua hänen kohdalleen. Hän oli vasta yhdeksän vuotias eikä osannut taistella mitenkään. Ensimmäisestä Hendosta hänellä ei ollut muistikuvia, koska se tapahtui hänen perheensä kuollessa. Hän oli kuitenkin varma, ettei hänen perheensä kuollut Hendon takia, vaikka niissä oli usein sivullisia uhreja.

Aminan murehtiminen unohtui kuitenkin pian, kun hän kuuli Krosilta, että hänet oli kutsuttu vanhaan kotiinsa. Serkut tahtoivat myydä talon ja toivoivat hänen tulevan katsomaan mitä tavaroita hän haluaisi säilyttää. Matka olisi pitkä ja hän olisi poissa useita viikkoja. Kros lupasi järjestää jonkun tutun kyläläisen saattamaan hänet sinne tai edes osan matkasta, jos hänen serkkunsa tulisivat loput matkasta vastaan. Vastauksen saaminen tähän vaatisi lisää aikaa, mutta Amina oli valmis odottamaan.

Seuraavan muutaman viikon aikana Amina mietti vuoroin kohtaloaan ja mitä hän voisi tehdä; olisiko liian vaarallista asua kenenkään kanssa, vaikka hän ei vielä ollut riittävän vanha selviytymään itsenäisesti; kuinka helposti ihmiset voisivat havaita hänen muuttuneen; kuinka suuri riski olisi matkustaa pitkän matkan päähän, koska hän saattaisi matkalla kohdata lisää henkiä? Kaipuu kotiin voitti ja hän päätti matkustaa riskeistä huolimatta. Lopulta vastaus serkuilta saapui ja he lupasivat lähettää jonkun Aminaa vastaan hieman isompaan kylään matkan varrella. Kros oli järjestänyt Aminan matkan eikä tyttö tiennyt aamulla noustessaan kenen kanssa hän matkustaisi ensimmäiset päivät. Hymy levisi hänen kasvoilleen, kun matkaseuraksi paljastui Jared. Amina ei ollut nähnyt miestä usein hautajaisten jälkeen, sillä tämä kiersi mestarinsa pajoilla eri puolilla Armarania. Nyt Jared oli matkalla yhteen kaukaisemmista tunnetuista pajoista Armaranin lounaisosissa, mutta hänen matkansa ei muuttunut paljoa Aminan saattamisen myötä. Matkan aikana Amina kertoi monia tarinoita ja välillä he juttelivat ympäröivistä asioista. Kevät saapui jo suureen osaan Armarania, ja leudot, aurinkoiset päivät olivat yleisiä.

Kun he lopulta saapuivat kylään, jossa Aminan serkkujen piti olla vastassa, Jared varmisti, että hän pääsi jatkamaan matkaansa turvallisesti. Serkut olivat Aminalle vähemmän tuttuja sukulaisia, mutta he olivat innoissaan nähdessään kaikesta huolimatta terveen ja eloisan tytön hiljaisen ja masentuneen sijaan. Kolme serkkua – yksi aikuinen nainen ja kaksi miestä, jotka olivat keskenään sisaruksia – kertoivat neljännestä yhteisestä serkusta, joka oli huolehtinut talosta suvun kuultua Aminan perheen kohtalosta. He olivat myös huojentuneita, koska Amina osasi suuren osan vanhempiensa kertomista tarinoista, sillä yksikään heistä ei ollut varautunut jatkamaan Aminan äidinpuoleisen suvun Fatil-perintöä. Matka kotiin kesti vielä muutaman päivän, koska he matkasivat jalan ja tiet olivat vain vähän kuljettuja ja siksi paikoin huonossa kunnossa.

Aminan perheen talo oli suuri ja aikojen saatossa sen katon alla oli monesti asunut yhtä aikaa useita sukupolvia. Amina muisti äidinäitinsä hyvin huonosti ja äidinisä oli kuollut vuosia ennen hänen syntymäänsä. Hulluna pidetty vanha nainen kertoili omia tarinoitaan, jotka eivät kuuluneet hänen edesmenneen miehensä Fatil-perintöön. Niiden todenperäisyys oli kyseenalainen, eivätkä useimmat lähisukulaisetkaan jaksaneet vanhan naisen höpinöitä, paitsi yksi serkku, joka nyt huolehti talosta. Suurin syy vanhan naisen huomiotta jättämiseen lieni hänen tapansa kertoa satuja omasta suvustaan, vaikka Fatil-perinne koski nimenomaan kaikkien armaranilaisten ja Kahtalien kannalta tärkeitä tarinoita. Omasta suvustaan oli vaikea kertoa tarinoita objektiivisesti ja sanasta sanaan, kuten oli aikojen saatossa kerrottu. Koska suuri osa Fatil-suvuista tuhottiin täysin tai vain hyvin harvat jäivät henkiin Kahtalien kansanmurhan yhteydessä, heidän jälkeläisensä etsivät syrjäisiä asuinpaikkoja suojellakseen itseään. Yhden suurimmista suvuista huhuttiin joko tuhoutuneen täysin tai sitten sen jäseniä eli enintään maanpaossa Armaranin ulkopuolella. Lisäksi monet aiemmin Armaranin ylimmän käskynhaltijan suosiossa eläneet Fatil-suvut olivat joutuneet lähtemään Armaranin suurimmasta kaupungista Hademista, koska autonomisen Armaranin ulkopuolelta tulleen käskyn mukaan käskynhaltijoiden tuli pitää kirjaa kaikista alueellaan elävistä mahdollisista Kahtalien kannattajista. Kaikki Kahtaleja ylistävät sanat – olivat ne osa satoja tai tuhansia vuosia vanhaa tarinaa tai aitoa kannatusta – olivat kiellettyjä. Ylin käskynhaltija oli katsonut parhaaksi lähettää suvut pois kaupungista ja katkaissut yhteydet näihin, vaikka oli itse ollut suuri Fatil-perinteen tukija. Hänen jälkeensä valitut tai aseman perineet käskynhaltijat eivät olleet uskaltaneet yrittää ottaa yhteyttä sukuihin kauempaa tulevien käskyjen pelossa.

Amina tuijotti rakennusta. Se oli sama tuttu 3-kerroksinen talo, jota oli tuettu ja korjattu useita kertoja kosteuden mädättämistä kohdista. Se oli rakennettu ainakin 200 vuotta aikaisemmin, mutta Aminan sukua oli muuttanut siihen noin 130 vuotta aikaisemmin. Hänestä tuntui vieraalta seistä pihalla, jossa hän oli leikkinyt lukemattomia kertoja. Talo tuntui kolkolta ja elottomalta. Amina halusi pois.

Yksi serkuista työnsi häntä hellästi eteenpäin selästä. ”Tänään meillä on vielä monta tuntia päivänvaloa jäljellä, mutta lähdemme hyvissä ajoin ennen auringonlaskua, jotta ehdimme meidän kotiimme ennen pimeää.”

Aminaa puistatti. ”Yritän olla nopea.” Hän käveli talon luo ja nousi kiviset portaat raskain askelin. Ovi ei ollut lukossa ja tuvan puolella pöydän ääressä istui serkku, joka huolehti talosta. Hän käänsi katseensa Aminaan ja perääntyi pöydän luota kumarassa.

Amina ei tiennyt mitä sanoa. Mies käyttäytyi oudosti – huomattavasti oudommin kuin muut serkut, mutta he halusivat kaikki pois talosta mahdollisimman pian.

Muut serkut seurasivat Aminaa sisään. ”Olemme keränneet astioita ja muita melko arvottomia esineitä keittiöön. Ajattelimme pitää ne itse, koska ne ovat melko kuluneita ja tuskin kukaan maksaisi niistä.”

Amina nyökkäsi. Alimmassa kerroksessa ei ollut tuvan ja keittiön lisäksi kuin varastoja, joissa yleensä säilytettiin vain käyttötavaroita – ruokaa, kynttilöitä ja muita jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita. Seuraavassa kerroksessa oli neljä makuuhuonetta, joista yksi oli toiminut varastona vanhoille vaatteille, kirjoille, huonekaluille ja muulle tavaralle, jota ei oltu haluttu myydä eteenpäin tai heittää pois. Ylin kerros oli toimittanut varaston ja vierashuoneen virkaa sekä toiminut jonkinlaisena toimistona Aminan isoisosedälle, joka oli miesmuistiin suvun koulutetuin henkilö. Amina kapusi toiseen kerrokseen ja jäi hetkeksi seisomaan käytävään. Hän saattoi melkein kuulla omat juoksuaskeleensa veljensä perässä tai miten heidän äitinsä kutsui heitä alakertaan syömään. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän pyyhki ne pois hihaansa. Hän avasi vanhempiensa makuuhuoneen oven, jotta auringonvaloa pääsisi käytävään. Amina tuijotti hetken huoneeseen, jossa ei ollut sängyn lisäksi kuin yksi huonokuntoinen tuoli ja pieni lipasto. Lipasto oli käytännöllinen ja Amina mietti heti, voisiko viedä sen mukanaan. Se sopisi Krosin ja Emman sängyn viereen. Amina avasi ylemmän lipaston laatikoista. Se oli täynnä vanhoja kirjeitä. Hän voisi säästää ne ja lukea myöhemmin. Hän haki tuvasta säkin ja pakkasi kirjeet siihen. Alemmassa laatikossa oli kimppu kauan sitten kuihtuneita ja kuivuneita kukkia, jotka oli sidottu silkkinauhalla. Nauhan väri oli yhtä haalistunut kuin kukkienkin. Kimpun täytyi olla ollut jollekin erittäin tärkeä, mutta Aminalle se ei merkinnyt mitään, joten hän irrotti silkkinauhan ja heitti kuivat kukat ulos ikkunasta. Ne olisivat kuitenkin vain murentuneet säkissä.

Seuraavaksi Amina meni vanhemman veljensä huoneeseen. Sieltä hän keräsi kaikki lelut ja pari kirjaa. Huonekaluilla ei ollut hänelle mitään merkitystä ja hän sanoi yhdelle serkulleen, että siitä huoneesta he voisivat myydä kaiken.

Serkku totesi, että se riittäisi siltä päivältä. Aurinko alkoi jo lipua korkeimpien latvojen lomaan.

Outo serkku jäi edelleen vahtimaan taloa, kun muut lähtivät kotiinsa Aminan kanssa. Amina vilkaisi haikeana olkansa yli ennen niin rakasta taloa. Hän ei ollut halunnut vielä sinä päivänä mennä omaan huoneeseensa, jonka hän jakoi pikkuveljensä kanssa, ja huomenna odottaisi paljon tehtävää, koska oli tarkoitus selvittää varastona toimineen huoneen sisältö. Ullakko jäisi varmaan kolmanteen päivään. Ehkä jo parin päivän päästä hän voisi olla matkalla takaisin normaalimpaan elämään. Amina yllättyi tajutessaan, ettei ollut koko päivänä ehtinyt ajattelemaan kohtaloaan Kahtalina.

***

Viimeisen makuuhuoneen läpikäyminen sujui yllättävän nopeasti seuraavana aamuna. Amina poimi vain lempilelunsa ja muita itselleen rakkaita tavaroita ja antoi serkkujen pakata loput säkkeihin myytäväksi. Varasto osoittautui kuitenkin odotettua monimutkaisemmaksi. Monet tavarat oli pinottu tai heitelty huolimattomasti kasojen päälle ja serkut joutuivat purkamaan niitä käytävään hitaasti ja varovasti. Osa huonekaluista oli korjauskelvottomia ja outo serkku pilkkoi ne polttopuiksi talon pihalla. Tavaroita ei suurimmaksi osaksi oltu pakattu ja Amina muodosti niistä erilaisia kasoja, yksi säilytettäville, toinen myytäville, kolmas rikkinäisille tai muuten käyttökelvottomille ja neljäs sellaisille tavaroille, joita Amina ei tunnistanut.

Kevyen voileipälounaan jälkeen serkut siirsivät ehjät huonekalut tupaan, jotta Aminalla olisi enemmän tilaa tutkia tavaroita. Yhdestä ehjältä vaikuttaneesta kaapista repesi ovi irti serkkujen nostaessa sitä ja kaapin sisältö levisi lattialle. Amina henkäisi yllättyneenä. Tavaroiden joukossa oli pehmeälle nahalle kirjailtuja symboleja ja kuvia. Hän muisti ne lapsuudestaan. Ne olivat kulkeneet Fatil-suvussa sukupolvien, mahdollisesti useiden satojen vuosien, ajan. Kuvat ja symbolit olivat muistisääntöjä suvun tärkeimmistä tarinoista ja niiden avulla hänellekin oli opetettu jo vauvana monia tarinoita. Hänellä ei kuitenkaan ollut niille varsinaisesti käyttöä, sillä hän osasi jo kaikki niiden kuvaamat tarinat ulkoa. Amina päätti kuitenkin ottaa ne talteen. Ne eivät merkinneet hänen serkuilleen mitään, sillä he eivät olleet jatkamassa Fatil-perintöä. Aminaa kuitenkin mietitytti se, olisiko tarinanahoille tilaa Krosin ja Emman kotona. Ne eivät vieneet paljoa tilaa, mutta ne täytyi säilyttää suojassa valolta ja kosteudelta, ettei nahka kärsisi. Amina oli jo valinnut useita pieniä huonekaluja vietäväkseen mukanaan ja melko paljon tavaroita, lähinnä hänen äitinsä vanhoja leninkejä ja isän vanhat nahkasaappaat.

Aurinko alkoi painua puiden taakse ennen kuin Amina ehti käydä koko huoneen läpi, ja serkut hoputtivat häntä matkaan. Amina kääntyi jälleen pihalla katsomaan vanhaa kotiaan. Se tuntui vieraammalta joka hetki, vaikka sen sisuksista löytyi niin paljon hänelle tuttuja ja rakkaita asioita. Ne olivat kuitenkin irtaimistoa ja lähtemässä talosta, kuten hänkin.

***

Kolmantena päivänä Amina kävi ensin läpi mitä kaikkea hän oli jo päättänyt viedä mukanaan ja kysyi serkuilta miten saisi kaiken kuljetettua. Heidän arvionsa mukaan Amina pärjäisi vielä pienillä kärryillä, mutta hän tarvitsisi tietenkin aikuisen ihmisen ohjastamaan hevosta. Joissain kylissä oli vuokrakärryjä, mutta harvemmin kuljettajia. Amina muisteli Memmaa ja kuljettajaa ja kaikkia heidän kanssaan matkustaneita vaunuja. Hän päätti olla tarkempi, mitä enää valitsisi säilytettäväkseen.

He saivat varastohuoneen käytyä läpi aikaisin iltapäivällä ja rentoutuivat ruoan ääressä hieman pidempään kuin edellisenä päivänä. Serkut kertoivat kaikenlaisista tapauksista elämiensä varrelta ja nauroivat. Jopa oudoin serkku hymyili pari kertaa ja istui hetken heidän seurassaan pöydän ääressä, kunnes palasi nurkkaan kyyristelemään vanhan kirjan pariin.

Ullakko ei ollut niin täyteen ahdettu kuin varastohuone alemmassa kerroksessa, mutta se oli suurempi ja siksi sisälsi enemmän tavaraa. Suurin osa esineistä ja huonekaluista oli kuitenkin melko hyvin järjestyksessä ja kaksi nurkkaa olivat siistit – toinen oli omistettu vierashuoneeksi, toinen oli jonkinlainen työskentelytila kirjoituspöytineen. Amina aloitti vierashuonenurkasta. Sänky oli melko pieni, mutta hyväkuntoinen. Pienen pöydän pintaan ja tuolin selkänojaan oli kirjailtu kauniita kuvioita. Amina ei kuitenkaan keksinyt niille käyttöä tai paikkaa Krosin ja Emman luona, joten hän tarjosi niitä serkuilleen. Serkut kiittivät ja sanoivat miettivänsä asiaa ja että he voisivat säilyttää joitain tavaroita Aminaa varten, jos hän ei saisi kaikkea kuljetettua mukanaan heti.

Amina oli kiitollinen serkkujensa avusta. He välittivät selvästi hänen voinnistaan ja kyselivät usein tarvitseeko hän taukoa. Hän ei olisi myöskään saanut siirrettyä suurta osaa tavaroista itse.

Outo serkku kyyristeli paljon työpöydän lähellä. Hän ei kuitenkaan mennyt pöydän ääreen tai koskenut hyllyssä oleviin kirjoihin ja kääröihin.

Lopulta Amina lähestyi häntä hieman epävarmana. ”Pitäisikö meidän selvittää ensin tämä nurkka vai muut rojut?” hän kysyi arasti.

Serkku säpsähti, vaikka oli nähnyt Aminan lähestyvän. ”M-... Minä haluaisin tutkia joitain kirjoja.”

Amina nyökkäsi. ”Voit varmaan pitää monet niistä. Minä tuskin saan vietyä niitä mukanani.”

Serkku vaikutti yllättyneeltä. ”Mutta... ne ovat sinun.”

Amina puristi huulensa yhteen. Hän ei tiennyt miten puhua miehen kanssa. ”Jos en saa kaikkia tavaroita vietyä mukanani, voin jättää ne tänne. Voit lukea niitä ainakin sen aikaa, kunnes tulen hakemaan ne.”

Serkku hymyili ujosti. ”Kiitos.”

Huonekalujen siirtäminen pois ullakolta oli vaivalloista. Ullakon oviaukko oli ahdas ja he joutuivat kääntelemään monia huonekaluja, jotta saivat ne mahtumaan ulos. Aurinko ehti jo kadota puiden taakse, kun he lopettivat, ja serkut kiirehtivät kotiinpaluuta.

Amina ehti vilkaista nopeasti olkansa yli, kun serkut harppoivat eteenpäin puolijuoksua. Hänen mielensä oli tyhjä. Hän ei kaivannut taloa, muttei sen suuremmin halunnut poiskaan sen luota. Hänen kaikki keskittymisensä meni serkkujen vauhdissa pysymiseen.

Ilta pimeni nopeasti, koska taivaalle nousi pilviä. Tuuli yltyi ja puiden lehdet suhisivat ja oksat huokailivat.

Yksi serkuista tarttui Aminan käteen, jottei hän jäisi jälkeen kahden muun yrittäessä sytyttää lyhtyä pysähtymättä.

Kauempana heidän edessään näkyi valonpilkahdus ja he pysähtyivät. Serkut olivat selvästi peloissaan. Amina puristi serkkunsa kättä hieman kovempaa.

Pilkahdus näkyi uudestaan, mutta sen ympärillä ei missään näkynyt ketään, joka olisi pidellyt lyhtyä.

Amina nielaisi. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.

Pilkahdus näkyi taas, mutta se oli selvästi lähempänä.

”Saatko aikaan tulta lyhtyyn?” lyhtyä pitelevä serkku kuiskasi.

Toinen serkku yritti kädet vapisten iskeä kipinää.

Oli jo melkein täysin pimeää. Tuuli laantui. Ilma tuntui heti paljon lämpimämmältä.

Amina veti kiivaasti henkeä. ”Se on Gahim!” hän kuiskasi äänekkäästi.

Serkut katsoivat häntä ja sitten valonpilkahdusten suuntaan. He polvistuivat heti tielle ja lausuivat: ”Gahim arimma hajahka.”

Valonpilkahdus tuli selvästi näkyviin. Se oli enää noin viiden metrin päässä heistä. Se oli pieni liekki.

Amina nousi varovasti seisomaan ja tuijotti pientä liekkiä ilmassa. ”Hyvää iltaa, Keok. Me olemme matkalla kotiin. Emme halua häiritä.” Hän saattoi kuvitella läpinäkyvän, ihmismäisen hahmon liekin ympärille.

Serkut nousivat myös seisomaan ja mutisivat lisää ylistyksiä hengille.

”Yritätte tehdä tulta. Minä olen tulta,” Keok sanoi hiljaisella, mutta vahvalla äänellä.

Serkku ojensi lyhtyä kädet vapisten. ”Yritämme saada valoa pimenevälle polullemme.”

Toinen serkku ojensi tuluksia. ”Ehkä tulukseni ovat kastuneet, koska eivät iske kipinää kuten ennen.”

Keok oli hiljaa. Sen tuliset silmät erottuivat pimeässä noin puoli metriä liekin yläpuolella.

Amina pohti pitäisikö hänen tarjoutua kertomaan sille tarina. Serkku piti edelleen hänen kädestään kiinni. ”Kiitos, kun pidät ilman lämpimänä.”

Keok vaikutti yllättyneeltä. ”Niinkö?” Se katseli hetken ympärilleen. ”Niin. Tuuli ei koske minuun.”

Amina nykäisi serkkunsa hihaa ja tämä kumartui hänen puoleensa. ”Voimmeko paeta metsään, jos se suuttuu?” hän kuiskasi.

Serkku pudisti päätään. ”Se saisi meidät kiinni. Mutta... Jos se ei yritä lähteä perään, voimme ehkä kiertää sen metsän kautta,” hän vastasi kuiskaten ja tönäisi veljiään. Hän nyökkäsi päällään metsän suuntaan ja veljet nyökkäsivät.

He liikkuivat hitaasti kohti metsää pitäen henkeä silmällä.

Keok seurasi heitä katseellaan, muttei liikkunut.

He jatkoivat puiden lomassa yhtä hitaasti ja kääntyivät kylki edelle, jotta voisivat seurata hengen liikkeitä.

Keok seisoi edelleen paikoillaan, mutta sen silmät hohtivat tulisina.

He jatkoivat reilusti hengen ohi metsän kautta ja palasivat tielle yli kymmenen metrin päässä siitä. He erottivat vielä pienen liekin loimun pimeydessä. Tie ei ollut tasainen eikä helppokulkuinen valoisassakaan, mutta he olivat liian peloissaan yrittääkseen enää sytyttää lyhtyä. He vilkuilivat usein taakseen, mutta eivät enää nähneet liekkiä. Kun he pääsivät takaisin talolle, yksi serkuista nappasi heti toiset tulukset ja sytytti kynttilän. Toinen serkku asetteli halkoja tulisijaan ja sytytti valkean. Kaikki välttelivät tulen läheisyyttä. He eivät puhuneet mitään, mutta söivät kevyen iltapalan. Kukaan ei toivottanut hyvää yötä, kun he poistuivat tuvasta makuuhuoneisiin himmenevän hiilloksen kajossa.

***

Kun Amina heräsi, hän oli edelleen jännittynyt ja hänen lihaksiaan särki pimeällä tiellä kompuroinnin seurauksena. Serkut olivat jo jalkeilla ja keskustelivat normaalisti tuvassa.

Amina nousi ja tervehti heitä astuessaan tupaan.

Serkut tervehtivät häntä iloisesti ja nauroivat jo edellisen illan tapahtumille. Niissä osissa Armarania henget saattoivat joskus hyökätä ihmisten kimppuun, mutta se oli harvinaista ja kohdistui useammin kyliin kuin yksittäisiin taloihin tai matkustaviin ihmisiin.

Amina rentoutui hieman ja kertoi vuorostaan omista kohtaamisistaan henkien kanssa hautausmaalla. Ne eivät vieläkään vaikuttaneet vaarallisilta, mutta edellisen illan jälkeen hän tiesi olleensa onnekas.

Serkut kuuntelivat tarkasti ja vakavina ja kehuivat hänen kekseliäisyyttään saada henki opettamaan hänelle tanssiaskelia. He tunsivat pari tanssia, mutta nekin huonosti, eivätkä he juuri käyneet markkinoilla, missä ihmiset olisivat saattaneet järjestää yhteisiä illanviettoja.

Aamiaisen jälkeen he suuntasivat jälleen Aminan kotitalolle, jossa outo serkku odotti heitä levottomana. He kertoivat tälle edellisen illan kulusta ja tämä vaikutti erittäin järkyttyneeltä.

Huonekalujen siirto ullakolta alempiin kerroksiin oli yhtä raskasta kuin edellisenä päivänä, mutta he saivat suurimman osan niistä siirrettyä iltapäivään mennessä. Työ oli kuitenkin fyysisesti raskasta ja serkut päättivät lopettaa siltä päivältä. He halusivat myös päästä tällä kertaa ajoissa kotiin, koska kukaan ei halunnut edellisen illan toistuvan. Lisäksi heidän olisi helpompi tulla seuraavana päivänä vaunujen kanssa ja pakata mukaan Aminan tavaroita.

Koska heillä oli pitkä ilta aikaa vietettävänä, Amina kertoi tarinoita. Hän ei muistanut tarkalleen mitkä kaikki tarinat olivat kuuluneet hänen äitinsä ja mitkä isänsä Fatil-perintöön, joten hän pyysi serkkujaan muistelemaan ja kertoi näiden pyynnöstä lähinnä isän suvun tarinoita, koska ne olivat heille tuntemattomampia.

Amina heräsi keskellä yötä painajaiseen, jossa tuliset silmät seurasivat häntä kaikkialle hämärässä ja pelottavassa paikassa.

***

Amina heräsi tokkuraisena. Hän ei ollut saanut kunnolla nukuttua painajaisunen jälkeen. Serkutkin vaikuttivat vaisummilta kuin aikaisempina aamuina. Yksi lähti lainaamaan kärryjä naapurilta.

He havahtuivat vajaan tunnin kuluttua serkun huudahdukseen pihalla. Toinen serkku avasi oven ja perääntyi heti pois oviaukosta.

Aivan oven takana loimusi ilmassa kaksi tulista silmää ja niiden alapuolella pieni liekki.

Amina veti säikähtäneenä henkeä. Miksi Keok oli seurannut heitä? Miten se oli löytänyt heidät? Miksi se tuli vasta nyt eikä heti samana iltana? Vai oliko se joutunut etsimään heitä? Hän vapisi.

Keok seisoi rauhallisena avoimen oven edessä.

Naispuolinen serkku onnistui sanomaan ”Gahim arimma hajahka.”

Se rauhoitti Aminaa. Hän astui hieman lähemmäs henkeä ja esitti suurieleisen kumarruksen. Se ei ollut niin teatraalinen kuin hänen hautausmaalla oppimansa.

Keok tuijotti häntä usean minuutin ajan. Sitten se kumarsi yksinkertaisesti.

Aminan suu oli kuiva ja hän pelkäsi, ettei saisi ääntään kuulumaan. ”En halua, että tulet tänne. Ole hyvä ja mene pois!” hän parkaisi.

Keok tuijotti häntä. Sitten se katsoi vuorollaan hänen serkkujaan ja tuijotti hetken hevosta. Se kääntyi takaisin Aminaan päin. ”Sinä olet outo olento, lapsi.”

Amina värisi. ”Minä olen Fatil.”

Sanat eivät tehneet henkeen vaikutusta. Se tuijotti jälleen pari minuuttia sanomatta sanaakaan. ”En jaksa tarinoita. Ne toistavat samoja kaavoja ja kertovat yhtä tylsistä sodista.”

”Sitten sinulla ei ole tänne mitään asiaa,” miespuolinen talossa oleva serkku sanoi. ”Me olemme kaikki samaa sukua ja arvostamme omaa Fatil-perintöämme. Se on myös kaikki, mitä meillä on tarjota.” Hän oli selvästi peloissaan, mutta puhutteli silti henkeä tiukkaan sävyyn.

Keok tuijotti serkkua hetken ja kääntyi takasin Aminaan päin.

”Jos et halua tarjota meille valoa tai lämpöä, emme myöskään kaipaa sinulta mitään,” sanoi vuorostaan naispuolinen serkku. Hän sai äänensä pysymään tasaisempana kuin veljensä, vaikka hänen kätensä tärisivät. ”Osaamme tehdä niitä itsekin, vaikkeivät tuluksemme aina ole parhaassa kunnossa.”

Keok vilkaisi naista tympääntyneenä ja jatkoi Aminan tuijottamista.

Ulkona oleva serkku oli kuullut heidän sanansa ja tullut lähemmäs. Hevonen oli vielä rauhallinen ja hän sitoi sen varmuudeksi puuhun kiinni. ”Emme aio häiritä sinun matkaasi ja toivomme sinun kunnioittavan meitä samoin. Emme tahdo riitaa tai seuraa matkoillemme.”

Keok vilkaisi selkänsä taakse ja mietti hetken. Se kääntyi jälleen Aminaan päin. ”He ovat kieltäneet minut täältä kolmesti, lapsi. Mitä sinä haluat?” Sen silmät loimusivat.

Amina veti syvään henkeä. ”Haluan, ettet häiritse meitä. Emme tahdo sinulle pahaa enkä pakota sinua kuuntelemaan tarinoitani. Meillä on asiaa kotiini vielä parin päivän ajan. Toivon, ettet häiritse meitä tien päällä tai määränpäässämme.”

Keok nyökkäsi. ”Uteliaisuuteni jääköön tyydyttämättä. Olet outo olento, lapsi.” Se käveli pois ja ohitti serkun ja vaunut. Hevonen korskahteli levottomana, mutta rauhoittui nopeasti hengen ohitettua sen.

Amina tuijotti kohtaa, jossa Keok oli seissyt. Se oli hiiltynyt pikimustaksi. Nokeentuneita laikkuja oli myös ovenkarmeissa. Hän hengitti muutaman kerran syvään ja purskahti itkuun.

Serkut halasivat häntä ja puhuivat rauhoittavasti. Sen jälkeen he palasivat Aminan kotitalolle. Viimeiset huonekalut siirrettiin alimpaan kerrokseen, joka oli jo täynnä rojua. Outo serkku auttoi Aminaa mielellään työpöydän ja hyllyjen siivouksessa ja he pakkasivat kaikki kirjat ja kääröt huolellisesti. Amina ajatteli, ettei tarvitsisi työpöytää mihinkään, mutta outo serkku pyysi häntä vielä säästämään sen. Se ei haitannut muita serkkuja, vaikka pöytä jäisikin heidän taloonsa joksikin aikaa, sillä serkulla ei ollut omaa taloa vaan pieni hökkeli yhden kylän lähellä. He pakkasivat Aminan tavarat vaunuihin ja kantoivat osan säkeistä käsin. Tällä kertaa outo serkku lähti heidän mukaansa, sillä talo ei tarvinnut enää vartiointia kaiken arvokkaan ollessa pakattuna mukaan.

Amina katsoi taloa viimeisen kerran. Se oli tyhjä. Se oli autio. Se ei ollut enää koti. Hän käänsi sille selkänsä ja jatkoi eteenpäin elämässään. Kyyneliä valui hänen poskilleen useita kertoja matkan aikana. Hän tunsi itsensä ulkopuolisemmaksi kuin koskaan. Hän toivoi jo olevansa takaisin Groshnassa. Hän toivoi, ettei olisi Kahtal. Hän mietti oliko Keok aistinut hänen henkensä ja sen takia seurannut heitä. Onneksi se ei ollut hyökännyt. Onneksi se oli mennyt pois.

He välttelivät katsomasta tai koskemasta hengen jättämää hiiltynyttä kohtaa astuessaan sisään taloon. Illan aikana he suunnittelivat Aminan matkaa takaisin.

Amina meni tyytyväisenä nukkumaan, mutta näki levottomia unia, joissa erilaiset henget vaelsivat hänen vanhan kotitalonsa ympäristössä ja ulvoivat raastavalla äänellä.