Armaran 10. luku

FIN - Tämän kerran päivitys onnistuu ajallaan epävirallisesta NaNoWriMo-osallistumisestani huolimatta. Toivon mukaan ehdin kääntää luvun englanniksi parissa viikossa muun kirjoituksen ohella. En osallistu NaNoWriMoon virallisesti, koska on erittäin todennäköistä, etten saa 50 000 sanaa (suomeksi) aikaiseksi kuukauden aikana. Osittain on kyse siitä, ettei kirjottamani tarina välttämättä tule olemaan niin pitkä, että se koskaan yltäisi 50k sanaan.

ENG - Updating the blog on time! Even with my unofficial participation in NaNoWriMo. I hope I can spare enough time from that to translate chapter 10 in English within the next two weeks. I'm not taking part in NaNoWriMo officially because it is very likely I won't get 50 000 words (in Finnish) written in a month. Or rather, I don't think the story I'm writing will reach 50k words.

Armaran 10. luku

Amina vietti mahdollisimman paljon aikaa poissa talosta tai omassa huoneessaan, kun hän odotti vastausta kirjeeseen. Vastaus oli myönteinen ja sanamuodoiltaan sellainen, ettei Amina ymmärtänyt kaikkea. Kros selvensi hänelle, että sukulaiset ottaisivat hänet vastaan ja heidän tuttavansa, jolla oli asioita lännempänä, tulisi hakemaan hänet muutaman viikon kuluttua. Sukulaiset myös järjestäisivät hänelle oman huoneen ja tiedustelisivat etukäteen mahdollisuutta opiskella kylän koulussa.

Amina kävi lähes päivittäin hautausmaalla. Lumi ei ollut sulanut pois ja villieläimet olivat ottaneet hänen tallaamansa polut käyttöönsä. Oravien, peurojen, jänisten ja parin petoeläimenkin jäljet erkanivat omille teilleen hautausmaan laidalla. Fansi oli palannut ja se kertoi, että Finkokin tulisi pian takaisin. Amina kertoi hengille yhden tarinan joka päivä. Hän laski mielessään päiviä lähtöönsä. Hän itki välillä. Praie oli edelleen omissa oloissaan – jopa silloin, kun Amina piteli Kragua. Päivät tuntuivat pitkiltä.

Amina pakkasi kaiken tarvitsemansa valmiiksi kaksi päivää ennen lähtöä. Viimeisenä iltana Kros antoi hänelle jonkin verran rahaa, jotta hän voisi hemmotella itseään välillä ja jotta hän voisi matkalla maksaa yöpymisensä turvallisissa ja luotettavissa majataloissa. Kun sukulaisten tuttavamies saapui aamupäivällä, Amina käveli määrätietoisesti ulos, ja Kros kantoi hänen pienen matka-arkkunsa vaunuihin. Amina vilkutti Emmalle, joka katseli ikkunasta Kragu sylissään. Sitten hän kääntyi Krosiin päin.

Miehen silmät olivat kyynelistä märät ja hän puri huultaan.

Aminan alahuuli alkoi väristä ja hän halasi miestä lujaa. ”Tulen pian takaisin. Ihan viimeistään kesäjuhlille,” hän lupasi.

Kros rutisti häntä. ”Me odotamme sinua. Olet aina tervetullut,” hän sanoi ja auttoi Aminan vaunujen kyytiin.

Sukulaisten tuttava oli miellyttävä mies, joka ei ollut koskaan ainakaan oman muistinsa mukaan kuullut Fatilien tarinoita, vaikka monet niiden kertomat historialliset tapahtumat olivat hänelle tuttuja. Heidän ajomatkansa koostui enemmän keskustelusta ja vertailusta kuin itse tarinoista, sillä mies oli opiskellut myös historiaa akatemiassa ja hänen tietonsa historiasta perustuivat virallisiin dokumentteihin tarinoiden sijaan. Amina kuunteli mielenkiinnolla mitä historiasta oli kirjoitettu ja mitä siitä opetettiin, ja miestä kiinnostivat tarinoiden sanamuodot ja osin yksityiskohtaisemmat tiedot joistain tapahtumista, vaikka monissa tarinoissa oli käytetty taiteellista vapautta asioiden kuvaamisessa.

Kylä, jossa Aminan sukulaiset asuivat, oli nimeltään Tenera. Se oli hieman Groshnaa pienempi keskukseltaan, mutta sen ympäristössä asui muuten enemmän ihmisiä. Kadut olivat paremmin hoidettuja kuin Groshnassa ja kaikissa pääkadun varrella olevissa taloissa oli erilaisia liikkeitä.

Amina katseli rakennuksia kiinnostuneena. Groshnassa oli vain pari kivirakennusta, mutta Tenerassa niitä oli melkein puolet keskustan taloista. Kylän vaurautta selitti osaltaan sen ohi kulkeva tie, joka ei ollut Suuren kiertotien veroinen tai kokoinen, mutta se oli ainoa reitti turvallisesti vuoriston läpi länteen ja luoteeseen. Vuoristoon oli Tenerasta vielä monen päivän matka, mutta se oli suurimpia kyliä tien varrella, koska se sijaitsi kuitenkin melko lähellä Suurta kiertotietä ja sen lännestä keskustaan johtavaa pääväylää.

Keski-ikäinen, pitkä ja hoikka mies lähestyi vaunuja ja tervehti Aminan matkaseuralaista. Sitten hän kääntyi Aminan puoleen. ”Hei, kultaseni. Sinä olet Amina, eikö niin?”

Amina nyökkäsi. ”Päivää,” hän sanoi hieman ujosti.

Mies hymyili hänelle. ”Kirjoitan heti tänään Krosille, että saavuit turvallisesti. Tule. Menemme heti hoitamaan asiasi koululle,” hän sanoi ja ojensi kättään, jotta Aminan oli helpompi kavuta alas vaunuista. Hän viittasi Aminaa muutaman vuoden vanhemmalle pojalle, joka nosti Aminan matka-arkun vaunuista. ”Hän on harjoittelemassa palveluspojaksemme. Hänen isänsä on varma, että hänessä on ainesta herrasmieheksi.”

Amina oli hieman ymmällään, joten hän vain hymyili.

He kävelivät seuraavalle kadulle savenpunaiseksi maalatun puisen rakennuksen luo. Oven yläpuolelle oli kaiverrettu tekstiä, mutta Amina ei ehtinyt lukemaan sitä ennen kuin he astuivat sisään. Palveluspoika laski arkun lattialle ja jäi odottamaan ulko-oven viereen. Kapeasta käytävästä johti ovi sekä oikealle että vasemmalle ja käytävän päädystä aukesi isompi tila. Amina oli utelias ja halusi mennä katsomaan, muttei uskaltanut liikkua.

Hetken päästä vasemmanpuoleisesta ovesta astui käytävään tuimannäköinen nainen. ”Hyvää päivää, herra Streckke. Pahoittelen, että jouduitte odottamaan.”

”Ei hätää, neiti Slava. Odotimme tuskin kahta minuuttia,” sukulaismies sanoi ystävällisellä äänellä ja kääntyi Aminan puoleen. ”Tämä on neiti Slava. Hän toimii koulun opettajana,” hän kääntyi uudestaan naisen puoleen. ”Tämä on Amina. Hän on sukulaistyttö, joka valitettavasti menetti vanhempansa. Hän asuu luonamme jonkin aikaa ja toivomukseni olisi, että hän voisi opiskella teidän opastuksellanne.”

Neiti Slava kääntyi katsomaan Aminaa kylmän arvioivilla silmillä. Hänen ilmeensä ei ollut varsinaisesti vihainen tai ylimielinen, muttei ystävällinenkään.

Amina niiasi.

Neiti Slava puristi huulensa yhteen ja hänen otsansa rypistyi hänen pohtiessaan tilannetta. ”Oletko koskaan ollut kenenkään opissa ennen?” hän kysyi.

Amina nyökkäsi. ”Osaan lukea ja kirjoittaa vähän. Ja vähän laskutaitoa, vaikka minulla on vielä paljon opittavaa.”

Naisen ilme pehmeni hieman ja hän vaikutti jopa hieman uteliaalta. ”Tulkaa toimistooni. Haluan testata kuinka paljon osaat, jotta tiedän mistä voisit aloittaa oppisi,” hän sanoi ja viittasi kädellään oven suuntaan.

Amina vilkaisi herra Streckkeä kysyvästi ja tämä nyökkäsi. Amina käveli opettajattaren toimistoon.

”Istukaa, olkaa hyvät,” neiti Slava kehotti sulkiessaan oven.

Amina joutui kurottumaan, jotta pääsi istumaan tuolille.

Herra Streckke istui hänen viereensä.

Neiti Slava kiersi pöydän toiselle puolelle ja istuutui. ”Voisitko kertoa vielä hieman tarkemmin kuka sinua on opettanut?”

Aminan kämmenet hikosivat. Jokin naisessa oli hieman pelottavaa ja toisaalta jotenkin säälittävää. Hän ei osannut selittää, mistä tunne johtui. Ainakaan Praie ei tehnyt mitään. ”Sen jälkeen, kun perheeni kuoli, asuin isän serkun ja hänen vaimonsa luona. Ensin siellä asui myös Emman täti ja perhe. Täti ja Emma opettivat minua,” Amina vastasi.

Neiti Slava nyökkäili. ”Aivan. Kotiopetusta. Sen kyllä huomaa käytöksestäkin,” hän mutisi ja kaivoi yhdestä laatikosta pienen kirjan. ”Lukisitko minulle ääneen pätkän? Ja sitten voisit kirjoittaa tähän-” hän otti pöydältä palan paperia ja kapean hiilen ”-nimesi ja missä olet asunut tai jotain muuta.”

Aminaa alkoi jännittää, kun hän otti kirjan naiselta. Hän onnistui kuitenkin lukemaan pari sivua, vaikka hänen äänensä värisi voimakkaasti.

Neiti Slava nyökkäsi paperia kohti, ja Amina raapusti hiilellä oman nimensä. Sen jälkeen hän kirjoitti ”Tänään on kaunis päivä.” Neiti Slava tarkkaili hänen käsiensä jokaista liikettä paperilla suu mutrussa.

”Hän on kiltti ja ahkera tyttö. Luotan sukulaispoikani sanaan siitä,” herra Streckke vakuutti.

Neiti Slava hymyili miehelle. ”Toki. Uskoisin, että parin viikon tehokkaalla opastuksella hän saa tarvittavat taidot voidakseen opiskella vapaammin.” Hän kääntyi taas Aminan puoleen. ”Koulussani on aina neljän päivän opintojakso ja yksi päivä yhteishyödyllistä toimintaa. Niiden välissä on aina kaksi päivää vapaata. Sään ja avuntarpeen mukaan autamme muun muassa katujen siistimisessä, polttopuiden tai muiden hyödykkeiden jakelussa kyläläisille tai joskus jopa karjanhoidossa kylää ympäröivillä maatiloilla. Miltä se kuulostaa?”

Amina oli hämmentynyt, mutta innoissaan. ”Se kuulostaa kivalta. Haluan oppia lisää.”

Neiti Slava hymyili, mutta vain kasvoillaan. Silmissä säilyi kylmän laskelmoiva ilme eikä hänen kehonkielensä rentoutunut yhtään. ”Hyvä. Herra Streckke varmasti selittää sinulle miten koulumaksusi määräytyy.” Neiti Slava nousi seisomaan. ”Tänään on ensimmäinen kahdesta vapaapäivästä, joten tapaamme ylihuomenna,” hän sanoi Aminalle ja ojensi kätensä.

Amina ojensi kätensä naiselle kummissaan. Hän ei ollut koskaan ennen kätellyt ketään. Se oli aikuisten tapa.

Neiti Slava kätteli myös herra Streckken kanssa, joka vakuutti ystävällisesti kiitollisuuttaan ja kehui naisen ammattitaitoa. Sitten hän ohjasi Aminan ulos.

Palveluspoika nosti matka-arkun ilmaan, kun he poistuivat opettajattaren toimistosta.

Matka Streckken talolle ei ollut kovin pitkä, vaikka talo sijaitsi hieman kylän ulkopuolella. Tie oli hyväkuntoinen ja naapuritalotkin olivat hyvinhoidettuja.

Portilla heitä tervehti herra Streckkeä selvästi nuorempi mies, jonka tämä esitteli miespalvelijaksi. Sen lisäksi heillä oli myös sisäkkö, jonka Amina saisi tavata myöhemmin. Sisällä talossa herra Streckke ohjeisti palveluspoikaa ohjaamaan Aminan tälle varattuun huoneeseen.

Amina seurasi poikaa yläkertaan. Hänen huoneensa ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Amina ilahtui pienestä pöydästä, jonka ääressä hän voisi kirjoittaa kirjeitä.

Palveluspoika asetti hänen matka-arkkunsa lattialle ja kysyi tarvitsiko hän mitään.

Amina oli hämillään. Kukaan ei ollut ennen palvellut häntä. Hän vastasi kieltävästi, mutta tiedusteli pesuhuoneen sijaintia.

Poika neuvoi hänelle sen sijainnin ja kehotti häntä olemaan valmiina iltapäiväteelle parin tunnin kuluttua.

Amina tutki huonetta. Pienen sängyn, pöydän ja tuolin lisäksi ei ollut huonekaluja, mutta seinän sisään oli rakennettu kaksi kaappia. Toisessa oli hyllyjä ja toiseen hän saattoi ripustaa vaatteitaan. Hän asetteli arkun kaapin pohjalle ja nosti osan vaatteistaan hyllyille. Hän asetteli kirjoitustarvikkeitaan pöydän nurkalle ja piilotti aikaisemmat kirjeensä Jaredilta patjan alle. Hänestä alkoi tuntua, ettei olisi järkevää paljastaa niin rahvasta ystävyyttä kuin hänen tuttavuutensa sepän kanssa. Ehkä hän olisi ollut sopivampi palvelijaksi kuin poika, joka oli hyvätapainen ja kohtelias.

***

Sisäkkö tuli hakemaan Aminaa teelle ja esittäytyi ystävällisesti.

Aminan ensivaikutelma naisesta oli erittäin positiivinen ja hän uskalsi hymyillä tämän seurassa.

Alhaalla ruokasalissa Amina tapasi myös muita perheenjäseniä – herra Streckke oli ylään oloinen mies ja hänen vaimonsa oli lähes yhtä solakka, mutta huomattavasti lyhyempi. Nuori mies, joka esiteltiin heidän poikanaan, oli myös pitkä, mutta melkein luurankomaisen laiha. Amina oli järkyttynyt miehen nähdessään ja kysyi Praielta, mikä miestä vaivasi. Praie ei vastannut.

Herra Streckke huomasi hänen tuijotuksensa ja kysyi siitä.

Amina puri huultaan. ”En ole ennen nähnyt ketään noin laihaa,” hän vastasi.

”Ymmärrettävää. Olet tottunut näkemään raskasta työtä tekeviä ihmisiä, joiden ruumiinrakenne on sen mukainen. Poikani on kehittänyt erityisesti aivojaan, joiden lihasvoima ei näy päälle päin. Hän on kuitenkin terve ja vahva nuorimies,” herra Streckke selitti.

Amina nyökkäsi. Hänestä mies ei näyttänyt terveeltä, mutta tämä oli hengissä eikä vaikuttanut suoraan huonovointiselta tai heikolta.

Rouva Streckke vaikutti levottomalta ja kärsivältä olennolta, vaikka hän olikin Aminalle ystävällinen. Hän lupasi tutustuttaa Aminaa naapurustoon heti seuraavana päivänä, koska ei ollut koulupäivä.

Amina hymyili kiitollisena. Perhe vaikutti hyvin erilaiselta kuin Kros ja Emma, mutta he olivat kuitenkin Aminalle ystävällisiä, mikä rauhoitti tytön mieltä. Illalla ennen nukahtamistaan Amina yritti houkutella Praiea esiin. Henki ei suostunut kommunikoimaan hänen kanssaan, joten hän antoi sen olla.

***

Ensimmäinen päivä Tenerassa kului nopeasti eikä Amina myöhemmin muistanut siitä paljoa. Rouva Streckke piti lupauksensa ja esitteli hänelle naapurustoa ja suuren osan kylästä. Hän tapasi joitain lapsia, jotka olivat myös neiti Slavan oppilaita, muttei ehtinyt tutustumaan kehenkään. Amina ehti painaa mieleensä joitakin liikkeitä kylän keskustassa – erityisesti hänen mieleensä jäi sepänpaja, vaikkei hän ehtinyt käydä siellä. Se sijaitsi kylän laidalla, jotta sen savu ei häiritsisi kyläläisiä niin paljoa, mutta Amina päätti käydä siellä heti, kun siihen tulisi mahdollisuus. Vaikkei Jared ollut vielä palannut oppimatkaltaan eikä tämä välttämättä koskaan käynyt Tenerassa, Amina halusi tutustua paikalliseen seppään tai kisälliin. Sepänpajan lämpö rauhoitti hänen mieltään.

Amina kirjoitti itsekin Krosille lyhyen kirjeen, jonka hän aikoi postittaa seuraavana päivänä. Hän vakuutti olevansa tyytyväinen Streckken perheeseen ja kaikkeen, mitä he olivat hänen hyväkseen järjestäneet. Hän kertoi myös odottavansa innolla koulun alkamista ja toivoi saavansa nopeasti kavereita. Krosille hän uskalsi myös kertoa, että aikoi tutustua paikalliseen sepänpajaan.

Illalla ennen nukahtamistaan Amina yritti taas keskustella Praien kanssa. Hän oli aidosti huolissaan herra Streckken pojan terveydestä, muttei tiennyt mikä tätä vaivasi. Praie ei ollut kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Se ei ollut huomioinut oikeastaan mitään eikä sitä sen enempää kiinnostanutkaan mikään. Se halusi vain murjottaa piilossa.

Amina jätti Praien omaan rauhaansa ja mietti tilannettaan. Herra Streckke oli selittänyt hänelle miten hänen koulunsa tulisi maksaa. Hän ei ollut missään vaiheessa sanonut mitään siitä, kuka maksut suorittaisi, joten Amina totesi pettyneenä, että hänen täytyisi maksaa ne itse, vaikka neiti Slava oli luvannut antaa alennusta hänen perhetilanteensa takia. Amina halusi kuitenkin oppia lisää. Hän mietti hieman kaihoisasti, miten Kros ei olisi koskaan antanut hänen maksaa omasta koulunkäynnistään, vaan olisi maksanut sen hänen puolestaan omista rahoistaan – edes tarinanahan rahoihin ei olisi saanut koskea. Amina taisteli hetken kyyneliä vastaan. Ikävä kouristi hänen rintaansa ensimmäistä kertaa voimakkaasti. Praie ei reagoinut mitenkään.

Amina mietti hetken, miten erilaista oli, kun hänen ei tarvinnut vahtia Praiea koko ajan. Hän ei ollut osannut kuvitella, että tilanne voisi koskaan olla tällainen. Hän tunsi olonsa jopa hieman yksinäiseksi uudessa kylässä, koska hän ei tuntenut ketään ihmistä eikä ollut vielä tavannut yhtään henkeä. Hänen ainoa ja ikuinen seuralaisensa ei ollut saatavilla. Hän oli melkein yhtä yksin kuin oli luullut olevansa pelastuttuaan raunioista.

Amina päätti, että hankkisi heti seuraavana päivänä ainakin yhden kaverin koulusta. Hän tunsi olonsa mitättömäksi vauraamman perheen talossa, mutta hän oli edelleen oma itsensä. Olisi tyhmää, jos perheen varakkuudella olisi väliä ystävystyessä. Sitä paitsi rouva Streckke oli esitellyt hänet joillekin lapsille, joten hänen täytyisi vain mennä puhumaan heille. Eihän se voisi olla kovin vaikeaa.

Amina nukahti omia aikojaan. Praie rypi yhä pettymyksessään.