Armaran 11. luku

Amina käveli hermostuneena kohti koulua. Herra Streckke oli aamiaisella kehunut lisää neiti Slavaa, mutta Aminan ensivaikutelma naisesta ei ollut erityisen mairitteleva. Häntä hermostutti myös toisten lasten suhtautuminen itseensä. Teneraan ei usein muuttanut uusia lapsia ja kaikki muut olivat tunteneet toisensa vuosia.

Amina näki parin muun lapsen menevän sisään kouluun. Vilkaistessaan ovea hän muisti, että sen päälle seinään oli kirjoitettu jotain. Tällä kertaa hän pysähtyi ennen sisään astumista ja yritti lukea kaiverretut kirjaimet.

”Ei kannata, josset osaa yleiskieltä,” pojan ääni kuului hänen takaansa.

Amina kääntyi ja näki itseään pari vuotta vanhemman siististi puetun pojan. Pojan hiukset oli selvästi kammattu aamulla. ”Osaan vain armarania,” Amina sanoi, vaikkei poika ollut sitä kysynyt.

Poika kohautti olkiaan. ”En itse osaa vielä kaikkia sanoja, mutta se on jonkinlainen historiallinen lausahdus,” hän totesi ja käveli Amina ohi sisään kouluun.

Amina seurasi ja tällä kertaa hän käveli suoraan käytävän loppuun. Isompaan tilaan oli rakennettu luokkahuone, jossa pieniä pöytiä oli ryhmitelty eri nurkkiin. Jotkut lapset vaikuttivat istuvan ikäistensä joukossa, osa mahdollisesti rikkaampien pöydässä, eikä Amina tiennyt mihin mennä.

Neiti Slava saapui pian luokkaan ja taputti käsiään pari kertaa huomion saamiseksi ja oppilaiden hiljentämiseksi. ”Joukkoomme liittyy tänään uusi oppilas Amina,” hän sanoi kuuluvalla äänellä ja nyökkäsi Aminan suuntaan. ”Ole hyvä ja istu ikkunan viereen,” hän sanoi Aminalle.

Amina käveli hitaasti empien luokan läpi. Ikkunoiden viereen oli aseteltu pari yksinäistä pulpettia. Hän tunsi kaikkien oppilaiden katseet itsessään.

Neiti Slava oli alkanut jakaa ohjeita yhteen pöytäryhmään ja hän kävi nopeasti ja tehokkaasti läpi loputkin. Lopulta hän pysähtyi Aminan eteen ja selitti mitä halusi tämän oppivan sinä päivänä.

Amina kuunteli ohjeet tarkkaan ja alkoi heti harjoitella kirjaimia. Hän kävi välillä näyttämässä raapustuksiaan neiti Slavalle, joka kärsivällisesti selitti mikä niissä oli väärin ja neuvoi miten hän voisi parantaa käsialaansa. Lounastunnilla yksi tytöistä, jonka Amina oli tavannut edellisenä päivänä, lupasi lainata hänelle pientä liitutaulua, jonka avulla hän itse oli opetellut kotonakin neiti Slavan vaatimia koukeroita. Amina kiitti ja oli hyvillään, koska oli onnistunut ainakin tutustumaan johonkuhun.

Toisena päivänä Amina harjoitteli kirjaimia vain vähän. Neiti Slava oli valmistellut hänelle laskutehtäviä, joihin meni suuri osa päivästä. Lounastunnilla Amina jutteli taas parin aiemmin tapaamansa tytön kanssa, mutta muutama poika keskeytti heidät vähän väliä. Neiti Slava ei vahtinut lapsia lounasaikaan, joten pojat eivät juosseet karkuun, vaikka tytöt uhkasivat kertoa opettajalle. Aminasta tilanne ei ollut uhkaava eikä varsinaisesti kiusaamista – ainakaan mitään pahempaa kuin mitä hän oli nähnyt ja kokenut Groshnassa. Pojat olivat usein todella typeriä, mutta satuttivat useammin itsensä kuin muita.

Kolmantena päivänä Amina joutui lukemaan ääneen koko luokan edessä. Hänelle oli selvinnyt, että pöytäryhmät olivat pääasiassa jaettu lasten osaamistason mukaan, mikä tarkoitti suurimmalle osalle istumista omanikäistensä joukossa. Kaikille yhtä aikaa lukeminen tuntui kiusaamiselta, mutta eihän opettaja voisi kiusata. Lopulta Amina selviytyi lukemisesta paremmin kuin muutama päivä aiemmin neiti Slavan toimistossa. Pari poikaa yritti häiritä hänen lukemistaan, mutta neiti Slava oli tiukka kaikista häiriöistä luokassaan ja määräsi heti pojille kolminkertaiset läksyt ja lisää tulisi, jos he jatkaisivat. Se hiljensi pojat heti.

Aminan lopetettua lukemisen neiti Slava pyysi vanhemmilta ja edistyneemmiltä oppilailta palautetta Aminan kyvyistä. Amina oli kauhuissaan. Hän ei ollut odottanut muiden kuin opettajan arvioivan omaa osaamistaan.

Oven päällistä tekstiä opetteleva poika nousi heti seisomaan. Hänen huomionsa olivat ystävällisiä ja kannustavia ja hän korosti Aminan mahdollisuuksia kehittää kykyjään. Amina oli jo aiemmin todennut, että poika vaikutti huomattavasti koulutetummalta kuin kukaan muu oppilas. Yksi tytöistä oli kertonut, että hän asui vain talvet Tenerassa ja että hänellä oli ehkä yksityisopettaja kaupungissa.

Neiti Slava nyökytteli pojan kommenteille ja pyysi vielä parilta muulta mielipidettä. Kukaan muu ei ollut yhtä kiltti kommenteissaan kuin ensimmäinen poika.

Koulusta lähtiessään Amina mietti, mitä sivistys ja oppineisuus olivat. Hän päätti, että niissä piti yhdistyä tieto ja kohteliaat tavat. Kohtelias saattoi toki olla ilman tietoakin, mutta opiskelleen ihmisen pitäisi kyetä olemaan erityisen kohtelias aina ja kaikille. Koulutetuilta pitäisi riittää ymmärrystä vähemmän oppineille, koska näillä ei ollut mahdollisuutta tulla yhtä sivistyneiksi. Hän ei ollut ihastumassa kaupunkilaispoikaan, mutta alkoi arvostaa tätä hyvänä ihmisenä.

Aminan ajatukset katkesivat, kun joku tönäisi häntä kovaa selkään ja hän kaatui kasvoilleen maahan. Hän tunsi heti, että hänen kämmeniensä iho meni rikki ja polvia kirveli.

Muutama poika hänen takanaan nauroi äänekkäästi ja huuteli loukkauksia.

Amina nousi polvilleen ja vilkaisi kämmeniään. Niissä ei ollut jälkeäkään. Hän tunsi pientä kihelmöintiä poskessaan, mutta sekin loppui nopeasti. Praie. Amina nousi seisomaan edelleen selin poikiin, jotka jatkoivat nimittelyä ja naureskelua. Hän kääntyi heitä kohti. ”Oliko se tönäisy? En edes huomannut, kun kuljin niin ajatuksissani ja kompastuin juuri kiveen,” hän sanoi uhmakkaasti.

Poikien nauru loppui heti. ”Opettajan lellikki!” ”Tyhmä maalainen!” ”Onneton orpo!”

Amina mietti olisiko hän ilman Praiea alkanut itkeä sellaisten sanojen takia. Hän nosti kätensä ilmaan kämmenet poikia kohti. ”Ei sattunut yhtään eikä tullut edes naarmuja. Taidatte te kyläläispojat olla tosi heikkoja, kun ette osaa edes kaataa yhtä tyttöä.”

Pojat vakavoituivat. He olivat varmasti tottuneet itkeviin tyttöhin ja verisiin jälkiin vähintään jossain osassa uhria.

”Eikä muuten tullut edes mustelmia!” Amina sanoi ja nosti hameensa helmaa sen verran, että hänen täysin vauriottomat polvensa paljastuivat.

Pojat vilkuilivat näreissään ja ymmällään toisiaan. Yksi poimi kiven maasta ja pallotteli sitä hetken kädessään. Toivoessaan Aminan huomion olevan keskittynyt johonkin muuhun hän paiskasi sen tyttöä päin niin lujaa kuin pystyi.

Aminan käsi nousi salamannopeasti ja nappasi kiven kesken lennon. ”Ja hitaitakin olette. Ette te vaan selviytyisi jokapäivisestä elämästä, jos teillä ei olisi äitejä pyyhkimässä teidän pyllyjä!” Amina yritti keksiä poikamaisia loukkauksia, jotka vastaisivat tasoltaan poikien aiemmin heittelemiä.

Kiven heittänyt poika tuijotti ällistyneenä ja jopa hieman kauhuissaan Aminan kättä ja kiveä. Hän alkoi perääntyä hitaasti. Toinen hänen kavereistaan haukkui häntä pelkuriksi, mutta Amina nakkasi kiven tämän varpaisiin rivakalla liikkeellä. Pojan silmät täyttyivät kyynelistä ja hän puri huultaan, ettei vaikeroisi kivusta. Hän lähti rivakasti nilkuttamaan pois päin ja kolmas poika seurasi nopeasti menetettyään ryhmänsä tuen.

Amina seisoi hetken paikoillaan ja hengitti monta kertaa syvään. ”Ei sinun olisi tarvinnut satuttaa häntä,” hän kuiskasi hiljaa. Praie oli eri mieltä. Se väitti kuitenkin, ettei olisi sekaantunut, mutta pojat häiritsivät kovasti sen omaa rauhaa. Amina mietti oliko Praie lapsellinen sen takia, että hän oli itse lapsi, vai olivatko kaikki Gahim niin ärsyttäviä murjottajia. Praie oli kuitenkin palannut omaan synkkään nurkkaansa Aminan mielen perukoille eikä enää välittänyt hänen ajatuksistaan.

Pensaikossa rapisi jotain. Aminan ei tarvinnut kääntyä katsomaan. Hän tiesi jo pelkästä tunteesta, että se oli Gahim. Se ei kuitenkaan tullut esiin, joten Amina jatkoi matkaansa kuiskattuaan ”Gahim arimma hajahka”.

Amina ei kertonut kellekään Streckkejen talossa tapahtuneesta. Jos pojat tahtoisivat hänelle rangaistusta itsensä puolustamisesta, hän olisi valmis kertomaan heidän teoistaan. Toisaalta hänellä ei ollut jälkiä itsessään todistamassa kaatumisesta. Ainoastaan hänen helmaansa oli tarttunut tien tomua.

***

Neljäs koulupäivä oli sateinen ja Amina harjoitteli jälleen kirjaimia. Neiti Slava kertoi päättävänsä seuraavien vapaapäivien aikana mihin ryhmään hän sijoittaisi Aminan ja selitti hänelle yksityiskohtaisesti seuraavan päivän eli yhteisen toiminnan kulkua. Amina kuunteli ohjeet huolella ja valmistautui illalla. Neiti Slava oli sanonut, että jos seuraavakin päivä olisi sateinen, he menisivät auttamaan paria vanhempaa kylän asukasta heidän talojensa siivoamisessa. Sään ollessa poutainen he lähtisivät täyttämään tiehen syntyneitä koloja kylän lähelle.

Aamu valkeni pilvisenä, mutta enää ei satanut. Amina pyysi sisäköltä paksua huivia mukaan siltä varalta, että päivemmällä alkaisi sataa. Saapuessaan koululle hän näki useita oppilaita odottamassa ulkona. Osa heistä oli selvästi varautunut viettämään koko päivän sisällä, toiset taas olivat varautuneet olemaan ulkona märässä. Amina ehti jutella tuttujen tyttöjen kanssa hetken ennen kuin neiti Slava astui ulos.

”Tulkaa lähemmäs, jotta minun ei tarvitse huutaa!” neiti Slava kutsui kuuluvalla äänellä.

Lapset kerääntyivät lähelle portaita.

”Sää on parempi kuin eilen, mutta sade saattaa alkaa milloin vain. Ne teistä, jotka eivät halua olla ulkona voivat lähteä pienissä ryhmissä auttamaan vanhuksia. Loput tulevat kanssani sepänpajalle, josta saamme mukaamme tarvittavat työkalut,” neiti Slava ohjeisti.

Suurin osa tytöistä lähti auttamaan vanhuksia. Suurin osa nuorimmista oppilaista jäi ulos ja lisäksi pari vanhempaa oppilasta. Aminaa harmitti, että häntä kiusanneet pojat olivat tulossa mukaan korjaamaan kuoppia. Joukossa oli myös sivistynyt poika Eric.

Neiti Slava johti ryhmän sepänpajan luo.

Lihaksikas, noenpeittämä mies odotti heitä ovella. Hän tarjosi vähäsanaisesti, mutta kohteliaasti heille lapioita ja ämpäreitä sekä yhdet puiset kottikärryt.

Neiti Slava nyökkäsi miehelle kylmästi ja nenäänsä nyrpistellen.

He suuntasivat seuraavaksi kylän ulkopuolelle kaivetun suuren kuopan luo ja täyttivät kottikärryt ja ämpärit sen soralla. Täytettävät kuopat olivat vielä vähän kauempana kylästä. Kaikki oppilaat olivat hiljaa neiti Slavan valvovan silmän alla. Vaikka nainen ei vielä ollut itse tehnyt mitään vaan ainoastaan ohjeistanut oppilaitaan, Amina oli varma, että naista kiiteltäisiin hyvistä töistä, jotka hänen oppilaansa todellisuudessa tekivät.

Kun sorakuormat oli tyhjennetty kuoppiin, neiti Slava tarkasteli tilannetta ja lähetti vanhimmat oppilaat hakemaan toista erää soraa itsenäisesti.

Aminaa kiusanneet pojat olivat selvästi harmissaan, että opettaja jäi vahtimaan heitä. Amina oli tyytyväinen, vaikkei hänellä ollut ketään tuttua, jonka kanssa jutella. Hän alkoi huvikseen lausua läpi tarinaa, jonka hän oli kertonut hengille, jotta ne muistaisivat armaranin kielen uudelleen.

Nuorimmat oppilaat kerääntyivät kuuntelemaan, vaikka tarina oli monille heistä tuttu, sillä heillä oli harvoin mahdollisuus kuulla tarinoita.

Neiti Slava seisoi hieman etäämmällä, mutta Amina huomasi tämänkin kuuntelevan tarinaa.

Aminan lopetettua pieni poika kysyi häneltä osasiko hän muitakin tarinoita.

Amina mietti hetken olisiko hänen järkevää kertoa taustastaan. Hän oli aina ollut ylpeä vanhemmistaan ja heidän taidoistaan tarinankertojina, mutta Fatilit eivät olleet edelleenkään tervetulleita kaikissa osissa Armarania. ”Minä olen Fatil. Tai minusta tulee joku päivä. Osaan jo suurimman osan sukuni tarinoista ja aion oppia loputkin ennen kuin kasvan isoksi,” Amina vastasi.

Pieni poika innostui suunnattomasti. ”Voitko kertoa lisää?”

Amina vilkaisi nopeasti neiti Slavaa, joka oli kääntynyt katsomaan häntä. ”Ehkä myöhemmin. Saamme varmasti ihan kohta lisää soraa kuoppiin.”

Muutamaa minuuttia myöhemmin vanhemmat oppilaat palasivat sorakuorman kanssa ja he jatkoivat työtään.

Neiti Slava tarkasti jälleen työn jälkiä. ”Tämä riittää tältä päivältä. Seuraava sade paljastaa paremmin tarvitseeko jokin kuoppa lisää soraa. Palaamme takaisin kylään. Eric ja Joseph, olisitteko ystävällisiä ja palauttaisitte työkalut?” hän kysyi vanhimmilta pojilta.

Eric huokaisi ja Joseph irvisti. ”Totta kai,” Eric mutisi, mutta Joseph protestoi: ”Emme saa kaikkia näitä vietyä kahdestaan!”

Amina ilmoittautui vapaaehtoiseksi auttamaan. Monet lapset katsoivat häntä kummeksuen, mutta olivat varmasti tyytyväisiä siitä, ettei heidän apuaan tarvittu.

Neiti Slava käski kuitenkin vielä yhden lapsen auttamaan heitä. Hän lähti sitten kävelemään rivakasti takaisin kohti kylää ja jätti lapset keskenään.

Aminaa aiemmin kiusanneet pojat irvailivat hänelle ja lähtivät sitten juoksemaan kotiin. Muutkin lapset suuntasivat heti takaisin.

Eric ja Joseph asettelivat niin paljon työkaluja kottikärryihin kuin vain suinkin saivat pysymään niiden kyydissä ja jakoivat loput Aminalle ja neiti Slavan määräämälle pojalle kannettaviksi.

Heidän kulkunsa oli hidasta ja apeaa.

Lopulta Eric rikkoi hiljaisuuden. ”Miksi halusit auttaa? Kukaan harvoin ilmoittautuu vapaaehtoiseksi töihin,” hän kysyi Aminalta.

Amina kohautti olkiaan. ”Olen tutustunut suureen osaan Tenerasta muutamassa päivässä, mutta sepänpaja on minulle vielä tuntematon.”

Eric vaikutti hieman yllättyneeltä. ”Haluatko aina tuntea koko kylän, jossa asut?”

Amina pudisti päätään. ”Sepänpaja kertoo paljon kylästä. Seppä tekee paljon tärkeitä töitä, joita kaikki eivät aina arvosta. Jos vaikka vasara on huono, sillä on huono rakentaa, vaikka rakentaja olisi tosi hyvä.”

Eric mietti hetken. ”Ymmärsinkö oikein: ilmoittauduit vapaaehtoiseksi palauttamaan työkaluja pajalle, jotta voisit nähdä sen sisältä ja ehkä tervehtiä seppää?”

Amina nyökkäsi. ”Neiti Slava ei selvästi pidä työläisistä. Eikä taida pitää herra Streckkekään. Mutta vaikka ei pitäisi jostakusta, ei silti tarvitse olla töykeä. Monet eivät pidä Fatileista, mutta se ei koskaan estänyt minun perhettäni matkustamasta niihin paikkoihin. Isä aina sanoi, että meidän ei tarvitse kertoa tarinoita siellä, missä ihmiset eivät niistä pidä, mutta heidänkään ei sitten tarvitse ajaa meitä pois, kun emme häiritse heitä.”

”Oletko oikeasti Fatil?” mukaan määrätty poika kysyi.

Eric ja Joseph katsoivat Aminaa uteliaina.

”Kyllä olen. Ja tykkään kertoa tarinoita. Minun omat suosikkini ovat tarinat kenraali Stenvilistä,” Amina vastasi. ”Edellisessä kylässä asianhoitaja sanoi, että olen kylän sääntöjen mukaan liian nuori esiintymään, mutta aion kysyä samaa täällä. Kun seuraavat markkinat tulevat, minä aion esiintyä, jos saan siihen luvan.”

”Sinun kannattaa kysyä myös neiti Slavalta. Hän on tarkka siitä, mitä oppilat tekevät vapaa-ajallaan,” Eric neuvoi.

Amina hymyili kiitokseksi.

Heidän saapuessaan kylän laitamille he näkivät heti, että sepänpaja oli kiinni. Joseph kokeili pajan ovea, mutta se oli lukossa. ”Tämäkin vielä,” hän manasi.

He odottivat joitain minuutteja, mutta seppää ei kuulunut, ja alkoi tihkuttaa.

Amina lupautui jäämään odottamaan seppää, jotta muut voisivat mennä kotiin.

Joseph ja toinen poika lähtivät heti, mutta Eric jäi Aminan seuraksi hetkeksi ja varmisti vielä ennen lähtöään, että tyttö pärjäisi.

Amina ei lopulta odottanut yksin kovin kauaa, ja seppä pahoitteli poissaoloaan.

Amina vakuutti, ettei se haitannut, ja kertoi itsestään ja Jaredista.

Seppä oli ystävällinen, vaikkei tuntenut Jaredia. Hän oli selvästi tottunut alentuvaan kohteluun, mutta se ei haitannut häntä. Seppä oli asunut koko ikänsä Tenerassa ja oppipoika-aikanaan rakastunut sepän tyttäreen. He olivat menneet naimisiin, mutta hänen vaimonsa kuoli muutaman vuoden jälkeen. Surun murtama seppä oli jättänyt pajansa oppipojalleen ja muuttanut veljenpoikansa luo kaupunkiin.

Amina kuunteli mielenkiinnolla ja myötätuntoisesti miehen elämäntarinaa ja kertoi sitten omasta kohtalostaan orpona.

Seppä lupasi hänelle, että hän saa tulla käymään milloin vain.

Amina palasi Streckken taloon iloisena, vaikka kastui matkalla.

Sisäkkö lähetti hänet heti huoneeseensa vaihtamaan kuivat vaatteet päälleen ja sitten syömään.

”Iltaa, kultaseni,” herra Streckke tervehti häntä, kun hän viimein pääsi ruokasaliin asti. ”Millainen päiväsi oli?”

Amina hymyili ja istuutui pöydän ääreen. ”Oli mielenkiintoista käydä kylän ulkopuolella, vaikkei kuoppien täyttäminen ollut kovin kiinnostavaa. Harmi, että alkoi sataa uudestaan. Jäin sepänpajalle odottamaan työkalujen kanssa, koska en ajatellut, että minulla on kiire, ja muut pääsivät lähtemään kotiin,” Amina kuvaili päivän tapahtumia.

Rouva Streckke hymyili hänelle. ”Oletpa sinä kiltti.”

”Todellakin jopa jalo teko sinulta! Minä en kestäisi hetkeäkään ylimääräistä sen kamalan haisevan rakennuksen luona!” Streckken poika päivitteli.

Aminaa häiritsi edelleen nuoren miehen luiseva olemus ja hän vältteli tätä parhaansa mukaan.

Keskustelu kääntyi melkein heti pois Aminasta, sillä hän oli lopultakin vain vieraana talossa, eikä se haitannut häntä.

Palatessaan huoneeseensa Amina päätti kirjoittaa Jaredille ja Krosille. Hän halusi kertoa molemmille tuttavuudestaan sepän kanssa ja muutenkin kuulumisistaan ensimmäisen viikon jälkeen. Edessä oli kaksi vapaapäivää eikä hän oikein tiennyt mitä tehdä. Praie oli yhä omissa oloissaan ja se sopi Aminalle hyvin.