Armaran 5. luku

FIN - Viides luku englanniksi ensi viikolla

ENG - Chapter 5 in English will be posted next week

Armaran 5. luku

Seuraavana aamuna serkut järjestelivät vaunuihin ne tavarat, jotka Amina tahtoi heti viedä mukanaan. Outo serkku lähti kuljettamaan vaunuja samaan kylään, jossa serkut olivat olleet Aminaa vastassa. Siellä serkku etsi hänelle vuokravaunut ja kuljettajan. He siirsivät tavarat toisiin vaunuihin ja serkku ohjasi Aminan hetkeksi sivuun. ”Toivottavasti pääset turvallisesti takaisin. Tämän alueen Gahim ovat välillä arvaamattomia, mutta ne eivät satuta ketään, joka ei ole uhka niille. Muista vain olla kohtelias.”

Amina nyökkäsi. ”Yritän aina olla.”

Serkku hymyili ja nyökkäsi. ”Kuljettaja vie sinut vähän itään päin, mistä on lyhyempi matka suurelle kiertotielle. Etköhän löydä sieltä toiset vaunut ja kuljettajan. Osaat puhua hyvin.”

Amina epäröi. Hän ei ollut koskaan käynyt kauppaa kenenkään kanssa. Entä jos joku yrittäisi huijata häntä? Olisiko hän turvassa?

Serkku taputti häntä kömpelösti olalle. Sen oli kai tarkoitus olla rohkaiseva ele.

Amina huokaisi ja palasi vaunujen luo. Kuljettaja oli jo valmiina lähtöön.

”Ehditte varmasti parin kylän päähän ennen iltaa. Sieltä löytyy jo varmasti uusia mahdollisuuksia,” serkku kuiskasi vaunujen perään, kun ne nytkähtivät liikkeelle.

Ilma oli pilvinen ja Amina katseli usein taivaalle odottaen sadetta. Kuljettaja ei puhunut paljoa, koska ei selvästi tiennyt mistä voisi pienen tytön kanssa puhua. Amina hymisi välillä vanhoja lauluja tai vain katseli maisemia. Kohtaaminen hengen kanssa tuntui jo kaukaiselta, mutta hän tunsi väristyksiä selässään joka kerta, kun ajatteli tapahtunutta.

Aurinko oli laskemassa, kun he pysähtyivät kolmanteen kylään. Kuljettaja pyysi majatalon tallipoikaa avuksi purkamaan tavarat vaunuista, jotta hän pääsisi heti aamulla palaamaan kotiin. Amina oli huolissaan omaisuutensa turvallisuudesta, mutta tallipoika vakuutti kaiken olevan turvassa majatalon tallissa.

Mies lähestyi tallia ja tervehti tallipoikaa ja kuljettajaa. Kuljettaja selitti oman osansa tilanteeseen, ja mies kääntyi Aminan puoleen. ”Olen yksi kylän vartijoista. Matkustatko yksin?”

Amina nyökkäsi. ”Matkustan serkkujen luota toisten serkkujen luo.”

Vartija oli selvästi epäluuloinen. ”Miksi yksin ja näin suuren tavaramäärän kanssa?”

”Koska serkkuni haluavat myydä vanhan kotitaloni ja toiset serkut huolehtivat minusta. Vanhempani kuolivat viime syksynä-” kyyneleet kihosivat Aminan silmiin niin nopeasti, ettei hän ehtinyt estää äänekästä nyyhkäisyä. ”... kun... kun... kun... m-ma-maantierosvot-” toinen nyyhkäisy katkaisi hänen puheensa.

Vartija laski rauhoittavan käden hänen olalleen. ”Tuplaamme vartijat yöksi, ettei kukaan varmasti vie tavaroitasi,” hän lupasi ja ohjasi Aminan sisään majataloon. Hän hoiti puhumisen Aminan puolesta ja saattoi hänet huoneen ovelle. ”Katsotaan aamulla miten pääset eteenpäin. Nyt hyvää yötä,” hän toivotti ja palasi vartiotehtäviinsä.

***

Amina heräsi levottomasta unesta yllättävän pirteänä. Hän pakotti itsensä syömään aamiaista, vaikkei hänellä ollut lainkaan ruokahalua. Ulkona tallin edustalla odotti pari miestä, joilla oli samanlaiset vaatteet kuin edellisen illan vartijalla. He tervehtivät häntä ja esittelivät mahdollisuuksia matkan jatkamiseksi. Amina oli iloinen ja kiitollinen avusta ja neuvoista ja vajaassa tunnissa hän oli löytänyt sopivat vaunut. Vartijat pakkasivat hänen tavaroitaan niihin, kun nainen lähestyi heitä. ”Kuulin, että matkustat pohjoiseen,” hän sanoi Aminalle.

Amina nyökkäsi. ”Määränpääni on pohjoisempana, mutta ajattelin kiertää suurta kiertotietä.”

Nainen hymähti. ”Pääset nopeammin, kun matkustat suoraan pohjoiseen tai luoteeseen.”

”Minun täytyy vaihtaa vaunuja taas parin kylän jälkeen. Kiertotien varrella on helpompi vaihtaa,” Amina sanoi hämmentyneenä.

”Ehkä. Mutta minä tunnen nämä seudut ja saan varmasti sinulle hyvän uuden tarjouksen.”

”Madam Fanatina on näillä main tunnettu ja luotettu nainen,” toinen vartijoista sanoi. ”Hän tuntee varmasti tiet ja tuskin veloittaa samanlaista hintaa kuin kukaan kuljettaja.”

Amina epäröi edelleen. Nainen ei vaikuttanut niin luotettavalta, kuin vartijan puheesta olisi voinut päätellä. Hän halusi kuitenkin kotiin mahdollisimman nopeasti. ”Tarvitsen myös apua tavaroiden purkamisessa ja pakkaamisessa.”

Nainen kohautti olkiaan. ”Kyllä joka kylästä löytyy riittävän salskeita nuoria miehiä,” hän sanoi ja hymyili vartijoille.

Jokin naisen käytöksessä ei herättänyt Aminan luottamusta eikä hän halunnut pitää naisesta. Hän pohti myös oliko pelkän yhden naisen kanssa matkustaminen turvallista. Muita kuljettajaehdokkaita olisi kuitenkin pitänyt odottaa mahdollisesti useita tunteja eikä naisella ollut paljoa omia tavaroita mukanaan, joten matka pääsisi jatkumaan heti.

Tuuli pyyhkäisi Aminan hiukset hänen kasvoilleen, koska hän ei ollut aamulla solminut niitä kiinni. Tuuli tuntui oudolta ja se suorastaan hyväili hänen kasvojaan. Amina tuijotti hetken tielle päin, mistä tuuli tuli. Tiellä seisoi Gahim. ”Onko tuo Panga usein kylän lähellä?” hän kysyi.

Vartijat kääntyivät katsomaan tielle. Madam ei vaivautunut kääntämään päätään. ”Älä sinä turhaan vaivaa päätäsi tuollaisilla asioilla. Gahim tulevat ja menevät miten lystäävät. Parempi jättää ne huomiotta, niin ne eivät varmemmin hyökkää.”

Amina nosti kätensä poskelleen, jota Panga oli hyväillyt. ”Se ei halua pahaa,” hän sanoi ja lähti kävelemään henkeä kohti. Vartijat mutisivat jotain hänen peräänsä, mutta hän ei kuunnellut. Amina kumarsi syvään hengelle.

Panga kumarsi vielä syvempään. Sen muoto oli Aminan siihen mennessä kohtaamista hengistä ihmismäisin. Sen kasvot erottuivat. Se hymyili hänelle.

”Olen matkustamassa monien kylien läpi. Haluatko matkustaa kanssani?” hän kysyi.

Panga oli hämmentynyt. ”En tiedä. Minulla ei ole kotia.”

”Kaikki tiet eivät ole turvallisia. Matkustaisin mielelläni turvallisemmin kanssasi.”

Panga hymyili outoa vinoa hymyä. Ihmiskasvot eivät vääntyisi niin.

”Minulla ei ole oikestaan mitään mitä tarjota. Ei edes paljoa rahaa kuljettajan palkkaamiseen. Et tietenkään voi tulla kovin lähelle vaunuja, ettei hevoset säikähdä... mutta luulen, että olisi mukavampi matkustaa, jos olisit lähellä... Voit aina palata tänne takaisin.”

Panga liikkui kuin se hengittäisi. Ilma liikkui Aminan ympärillä sen tahtiin. ”Kyllä.” Sen enempää henki ei sanonut ja jäi paikoilleen seisomaan.

Amina kumarsi uudestaan ja palasi vaunujen luo.

Madam Fanatina oli nostanut matka-arkkunsa kuljettajan penkin alle ja odotti auttaakseen hänet ylös. Hän kapusi itse perässä ja maiskautti suutaan hevosille tottuneesti. Vaunut nytkähtivät liikkeelle.

Ensimmäinen tunti kului hiljaisuudessa. Amina ei tiennyt mistä voisi tai haluaisi jutella ventovieraan naisen kanssa.

Lopulta Madam kysyi häneltä: ”Miksi kumarsit hengelle?”

Amina kohautti olkiaan. ”Se on kohteliasta. Serkkuni neuvoi olemaan kohtelias. Gahim harvoin hyökkää kohteliaiden kimppuun.”

Nainen naurahti. ”Ennemmin minä välttäisin niitä kokonaan! Ne ovat parempi poissa näköpiiristä. Miksi niitä pitäisi välttämättä tuoda takaisin ihmisten keskuuteen, kun ei ole ketään niitä kaitsemassa?”

Amina mietti hetken. ”Ne tulivat alunperin ihmisten luo kuuntelemaan tarinoita. Ehkä niillä on tylsää tai ikävä meitä.”

Nainen tuhahti. ”Ne voisivat silti pysyä jossain kauempana ja seurata asioita tulematta näkyviin. Ne saavat aina kylmät väreet kulkemaan selässäni. Sitä paitsi tarinoissakaan ei ole mitään järkeä. Liioiteltuja tai täysin keksittyjä sepityksiä historiasta, jotta ihmiset olisivat ylpeitä syntyperästään. Mitä muka Armaranissa on ikinä ollut sellaista, että siitä voisi olla kuka tahansa ylpeä eivätkä vain ne, jotka siitä ovat jollain tavalla hyötyneet?”

Amina oli hiljaa. Oli totta, että Armaran oli edelleen hajanainen ja melko sivistymätön alue moniin muihin maihin verrattuna. Oli myös totta, että Armaranista kotoisin olevat ihmiset olivat olleet osana monissa maailmaa muuttaneissa tapahtumissa. Tarinoissa oli paljon enemmän totta kuin tarua tai liioittelua. Kahtalien todellista voimaa ei kuitenkaan voinut arvioida, koska heitä ei ollut enää elossa. Paitsi Amina. Väristyksiä kulki hänen selkäänsä pitkin, kun hän mietti mitä nainen tekisi hänelle, jos saisi tietää. Hän kuunteli pettyneenä naisen kuvaa maailmasta – miten vähintään kaikki miehet olivat syntyjään pettureita, mutta helposti johdateltavissa, jos tilanne sitä vaati; miten kenenkään perheeseen ei kannattanut luottaa, sillä lopulta jokainen oli vastuussa itsestään ja kukaan toisin ajatteleva petti vain itseään ja tulisi hyväsikäytetyksi; miten jokaisen kannattaisi ryöstää rikas henkilö tai perhe, jos siitä ei jäisi kiinni, jotta voisi saada itselleen paremman elämän. Amina ei kommentoinut paljoa, sillä hän ei tiennyt miehistä – hänestä Kros, Jared ja serkut olivat luotettavia, vaikka serkut olivatkin omintakeisia. Hän luotti Krosiin ja Emmaan ja kertoi, että oli onnekas saadessaan oppia lukemaan heidän opastuksellaan. Siihen Madam vastasi katkeralla hymyllä ja myönsi Aminan olevan onnekas.

He pysähtyivät välillä kylässä antaakseen hevosten levätä. Madam Fanatina jutteli muutamille kyläläisille, kun Amina kierteli hetken torilla. Hän osti pullon marjamehua ja leivän.

Matka jatkui jälleen hiljaisuudessa, mutta Amina hyräili välillä. He ohittivat toisen kylän ja pari miestä nyökkäsi heille tervehdyksen.

Amina antoi uteliaisuutensa odottaa, kunnes he olivat kulkeneet reilusti kylän ohi. ”Tunsitko sinä ne miehet?”

Madam kohautti olkiaan. ”Olen tavannut heidät aiemmin pari kertaa. Matkustan paljon näillä main ja olen tutustunut moniin ihmisiin joka kylässä.”

Amina ei kehdannut udella enempää. Hän mietti jo monenlaisia asioita, mitä Madam saattoi tehdä ansaitakseen rahaa. Hänen suhtautumisensa miehiin ei ainakaan lisännyt vaihtoehtoja. ”Minun vanhempani tunsivat paljon ihmisiä eri puolilla Armarania. Ainakin monet muistivat aina heidät, kun matkustimme paikasta toiseen.”

Madam oli selvästi odottanut Aminan keskustelunavausta perheestään ja sitä kohdanneesta tragediasta. Kylässä, josta he aamulla lähtivät, ei ollut osattu kertoa enempää kuin mitä Amina ja aiempi kuljettaja olivat kertoneet. ”Miksi matkustitte? Olitko aina mukana?”

Amina huokaisi. ”Molemmat vanhempani olivat Fatil. Kiersimme eri markkinoilla ympäri vuoden. En muista koskaan jääneeni yksin kotiin.”

Nainen nyökkäsi kuin kannustaakseen häntä kertomaan lisää. ”No, heidänlaisiaan ei ole muutenkaan paljon ja se on kuolevaa perinnettä. Mitä tapahtui? Milloin he kuolivat ja miten?”

Amina tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Nainen oli yhtäkkiä todella puhelias ja tunkeileva. ”He... Me... olimme matkalla suurta kiertotietä pohjoiseen. Maantierosvot hyökkäsivät. En muista siitä oikein mitään paitsi, että kaikki kuolivat.”

”Mitä? Mitä rosvoille kävi? Tappoiko isäsi heidät?”

Amina pudisti päätään. Vaikkei hän muistanut tapahtumia, hänen isänsä ei ollut ollut taistelija. ”En muista mitä kaikkea tapahtui. Löysin takaisin tielle, joka johti kiertotielle, ja odotin kunnes joku kulkee ohi.”

Madam huokaisi. Ehkä myötätunnosta. Ehkä hän vain oli pettynyt, ettei kuullut verisiä yksityiskohtia. ”Ainakin vanhempasi voivat olla tuonpuoleisessa huoletta, kun sinulla on vielä huolehtivia sukulaisia.”

Amina nyökkäsi. Hän ei halunnut puhua aiheesta enempää eikä varsinkaan kertoa veljistään. Matka jatkui jälleen hiljaisuudessa.

Auringon laskiessa puiden taa Madam katseli mietteliäänä ympärilleen. ”Jos jatkamme vielä, pääsemme vähän pimeän jälkeen seuraavaan kylään. Voimme myös leiriytyä pian, sillä kohta tulee vastaan levennys. Mitä mieltä olet?”

Amina oli hämmentynyt, koska nainen kysyi hänen mielipidettään. ”Ehkä... ehkä voisimme jatkaa kylään. Minulla on lyhty ja tulukset,” hän ehdotti.

Nainen mutristi suutaan. ”Vain yksi lyhty? Sen valossa on hieman hankala kulkea, mutta josset halua yöpyä taivasalla, ymmärrän kyllä,” hän kohautti olkiaan.

Amina ei halunnut nukkua avoimessa maastossa, mutta ei maantierosvojen vaan Gahim pelossa. Tuliset silmät muistuivat taas hänen mieleensä.

Madam Fanatina sytytti lyhdyn ja kiinnitti sen vaunujen eteen niin, ettei se sokaissut häntä, mutta valaisi tien heidän edessään.

Hämärän laskeutuessa Aminaa alkoi jännittää ja hän hyräili rauhoittaakseen itseään. Pimeän laskeutuessa hän kuuli metsästä suhinaa ja huokauksia ja alkoi väristä. Tuuli hyväili hänen poskeaan ja hän rauhoittui heti. Panga oli seurannut heitä ja vahti heidän kulkuaan.

He saapuivat pian kylään, kuten Madam oli luvannut, ja tämä järjesti heille huoneet majatalosta. Amina kapusi nopeasti yläkertaan nukkumaan, mutta nainen jäi vielä juttelemaan paikallisille.

***

Amina heräsi aikaisin. Aamu oli vasta valkenemassa ja kylä oli hiljainen. Hän katseli hetken ikkunasta ja lähti sitten ulos. Leipurin piipusta nousi jo savua ja avoimesta ikkunasta kuului hyräilyä, mutta muuten oli hiljaista. Amina käveli rauhallisesti tietä pitkin edestakaisin. Kylä oli paljon Groshnaa pienempi. Siellä ei ollut edes toria ja talojakin oli vain kourallinen tien molemmin puolin. Viimeiset muutama kilometri edellisenä iltana olivat kulkeneet monien peltojen ohi, joten alueella oli enemmän asukkaita, mutta he eivät asuneet kylässä. Kylässä ei ollut sepänpajaa. Amina olisi halunnut tervehtiä seppää tai kisälliä vain tunteakseen tutun savun ja metallin hajun, jotka hänen mielessään aina yhdistyivät Jarediin. Tuuli hyväili jälleen hänen kasvojaan. ”Älä säikytä ihmisiä. He ovat vähän arkoja Gahim kanssa,” hän kuiskasi. Tuuli pyyhkäisi vielä kerran hänen poskeaan ja tyyntyi. Amina katsoi varmuudeksi ympärilleen, muttei nähnyt Pangaa missään.

Leipuri avasi ovensa ja ihana tuoreen leivän tuoksu levisi tielle.

Aminan vatsa murisi ja hän suuntasi leipurin luo. Aamiainen tarjottaisiin majatalossa, mutta hän halusi taas leipää matkalle. Hän jutteli hetken leipurin ja tämän apulaisen kanssa. He tunsivat madam Fanatinan eikä heillä ollut varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa tästä, vaikkeivät he hänestä suuresti pitäneetkään. Aminan kohtalo olisi kiinnostanut heitäkin suuresti, mutta Amina vältti useimmat kivuliaat kysymykset yksinkertaisilla vastauksilla. Hän alkoi olla hyvä siinä.

Aminan palatessa majataloon tarjoilija asetteli aamiaista esille ja kummasteli Aminan ostamaa leipää. Amina selitti sen olevan matkaa varten ja vei sen nopeasti huoneeseensa. Madam Fanatina ilmestyi aamiaiselle noin puolta tuntia myöhemmin. Hän oli hieman yllättynyt mutta hyvillään siitä, että Amina oli jo jalkeilla, koska hänen kokemuksensa mukaan lapsia ei saanut ylös sängystä kuin uhkailemalla.

Aurinko ei ollut vielä kovin korkealla, kun he saivat tallimestarin avustuksella hevoset valjastettua vaunujen eteen. Madam Fanatina kävi vielä sanomassa hyvästit muutamille kyläläisille ja heidän matkansa jatkui aurinkoisessa säässä. Seuraava kylä tuli nopeasti vastaan, mutta se oli edellisen tavoin hyvin pieni ja huomattavasti rähjäisempi. Siellä oli sepänpaja, muttei majataloa. Keskellä kylää oli jonkinlainen vanha ja rapistunut kirkko. Kylän läpi kulkeva tie teki ympyrän sen ympäri. Taloja oli sielläkin vain yhden tien varrella. Aminaa ei enää kiinnostanut mennä tervehtimään seppää, mutta huonokuntoinen rakennus kiinnosti häntä. Madam Fanatina ei osannut kertoa siitä paljoa, sillä se oli ollut käyttämättä ainakin vuosikymmeniä eivätkä kyläläisetkään muistaneet enää tarkalleen sen historiaa.

He pysähtyivät vähän puolen päivän jälkeen puron varteen syömään. Puro oli matala, mutta sen yli ei ollut rakennettu siltaa, joten heidän täytyisi taluttaa hevoset. Madamin mielestä oli parempi antaa hevostenkin levätä ensin hetki.

Amina tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn ja hän vilkuili ympärilleen. Panga oli melkein hänen näkymättömissään, mutta jokin tuntui olevan lähempänä. Ilmassa haisi märältä maalta. ”Gahim arimma hajahka,” hän kuiskasi mahdollisimman hiljaa, ettei nainen huomaisi.

Jotain pärskähti purossa.

Amina säpsähti, ja madam kurtisti kulmiaan. ”Täällä ei ole ennen ollut kaloja,” hän mutisi ja otti pari askelta puroa kohti.

Mutainen möykky nousi puron pohjasta pintaan. Märkää liejua valui alas, kun Gahim suoristi itsensä.

Madam oli järkyttynyt ja poimi maasta paksun oksan.

Amina kiirehti hänen eteensä ja kumarsi hengelle. ”Tervehdys, Mehga. Olemme kulkemassa puron yli. Miksi sinä olit veden alla?”

Mehga tuijotti Aminaa. ”Sinä... puhuu..... se puhuu... miiiiinulle?”

Amina nyökkäsi. ”Kyllä, puhun sinulle, Mehga. Miksi olet veden alla etkä maassa puunjuurien luona?”

Mehgan päältä valui edelleen mutaa, joka kuivui nopeasti pienessä tuulenvireessä. Tuuli ei ollut Pangan aiheuttamaa. ”Ssssinä... puh-puh-... uuuuu... puu... mikä puu..... minun maa... olen maa.”

Amina huokaisi. ”Olet maa. Toki veden alla pohjassa on maata, mutta miksi jäit sinne?”

Mehga säpsähti ja käänsi päätään vettä kohti, aivan kuin se olisi vasta tajunnut olleensa upoksissa. ”Minun maa... Sinä haluat?”

Amina pudisti päätään. ”Ei. Haluan vain ylittää puron vaunujen kanssa. En halua maata puron veden alta tai sen ympäriltä. Saat pitää kaiken.”

Mehga piristyi ja ravisti osittain kuivuneet mudat päältään. Sen silmät hehkuivat kauniin ruosteenruskeina, mutta siinä ei muuten ollut ihmismäisiä piirteitä. ”Laitan maata. Pysäytän veden,” se sanoi ylpeänä ja selvästi äänensä paremmin halliten.

”Ei, kiitos. Vesi saa virrata. Pääsemme matalikon kohdalta yli. Anteeksi, että häiritsimme.”

”Mutta... yksin... jäänkö?”

Amina vilkaisi olkansa yli naista. Tämä oli kalpea ja tuijotti edelleen Mehgaa järkyttyneenä. Amina kääntyi takaisin henkeen päin. ”Minä olen Amina. Olen Fatil. Haluaisin matkustaa rauhassa. Voin kertoa sinulle tarinoita, jos haluat, mutta pyydän, ettet häiritse hevosia.”

Mehgan silmät leimusivat ja se vääntelehti paikoillaan. Ennen kuin se ehti sanoa mitään, Amina lisäsi: ”Tuolla seisoo Panga, joka saa myös kuulla tarinani.”

Mehga vilkaisi puron yläjuoksulle. Panga oli tullut hieman lähemmäs. Ne kumarsivat toisilleen. ”Kyllä... tarinoita... rrrrakastan puhetta,” Mehga myhäili ja asteli pois vedestä.

Hevoset korskahtivat levottomina.

”Jos kuljette muutaman metrin päässä vaunujen sivulla, ette varmaan häiritse hevosia,” Amina ehdotti.

Panga soljui lähemmäs, mutta jäi puun taakse odottamaan.

Mehga hypähti puron toiselle puolelle odottamaan matalikon lähelle.

Amina tuuppasi naisen kättä, jotta tämä pääsisi järkytyksestään. ”Mennään. Ne odottavat. Minä kerron niille pari tarinaa ja sitten ne menevät pois.”

Madam nyökkäsi edelleen kalpeana ja houkutteli hevoset veteen. Hän ei sanonut mitään, vaikka hänen mekkonsa helma kastui läpimäräksi. Hän ei sanonut mitään, vaikka Amina kehotti häntä kaatamaan vedet saappaistaan. Hän sai hevoset liikkeelle ja kuunteli Aminan tarinoita kuin transsissa.

Amina valitsi tarkoituksella kaksi lyhyttä tarinaa ja hyräili yhden vanhan laulun ja toivotti sitten Mehgalle hyvää päivää. Henki oli selvästi pettynyt ja olisi halunnut kuulla lisää, mutta Amina kieltäytyi. Mehga palasi metsään ja Panga otti lisää etäisyyttä vaunuihin.

He saapuivat pian seuraavaan kylään, jossa madam halusi pysähtyä vähäksi aikaa. Väri oli jo palannut hänen kasvoilleen, mutta hän oli edelleen vakava. Hänen palatessaan vaunuille hänen mukanaan tuli Aminalle tuntematon mies. ”Tämä on Jaak. Tyttö on Amina. Jaak on matkalla luoteeseen ja hän on luotettava seuralainen matkalla. Sinun ei tarvitse maksaa hänelle mitään. Vaihdamme tavarasi hänen vaunuihinsa ja jatkamme sitten matkaa. Joku palauttaa nämä vaunut kyllä takaisin,” madam esitteli.

Amina oli tyrmistynyt. Hän ei ollut luvannut ottaa ketään muuta mukaan. Oli toki ystävällistä, että nainen oli järjestänyt jatkoyhteyden, mutta hän ei ollut kysynyt Aminalta mitään.

”Yövymme seuraavat pari yötä maastossa, joten varaudu paksulla huovalla,” mies sanoi Aminalle ja iski silmää.

Amina oli onneton. Hänellä ei ollut mahdollisuutta vaihtaa toista kuljettajaa, mutta hän ei olisi halunnut matkustaa jälleen vieraan ihmisen kanssa.

Madam Fanatina ja Jaak puhuivat paljon matkan aikana, mutta Amina ei halunnut osallistua keskusteluun. Hän istui vaunuissa tavaroiden päällä, koska mies istui leveästi kuljettajan penkillä ja jopa naisella oli vaikeuksia mahtua sille tämän kanssa. Amina tuijotti välillä metsään, muttei nähnyt Pangaa. Hän toivoi, ettei se ollut vielä kääntynyt takaisin.

Illan hämärtyessä he pysähtyivät tien laitaan paikkaan, jossa ei ollut aluskasvillisuutta. Jaak teki pienen nuotion ja madam keitti muhennosta. Amina istui puun juurella ja tuijotti tuleen. Hän ei toivonut yhtään Keokia lähelleen, mutta toisaalta hän olisi halunnut nähdä aikuisen miehen peloissaan. Syötyään Amina kääri huovan tiukasti ympärilleen ja toivoi, ettei nukkuisi liian sikeästi.

***

Amina heräsi tokkuraisena. Ilma oli viileän kostea. Hän käänsi päätään ja näki naisen hääräilevän pienen nuotion äärellä. Mies istui puun juurella, mutta oli vielä unessa. Amina kömpi pystyyn huopansa sisällä.

”Huomenta, kultaseni. Toivottavasti sait nukuttua, vaikkei tämä aivan majatalolle vedä vertoja,” madam Fanatina sanoi hymyillen. Hän oli huomattavasti rauhallisempi ja hyväntuulisempi kuin edellisenä päivänä.

”Sataakohan tänään?” Amina mietti ääneen. Taivas oli pilvinen.

”Tuskin paljoa. Potki Jaak hereille. Emme halua tuhlata koko päivää.”

Amina pohti tarkoittiki nainen kirjaimellisesti potkimista vai hellempää herätystä. Hän lähestyi miestä, joka havahtui hänen askeliinsa. ”Sinä olet herkkäuninen,” Amina huomatti.

Mies haukotteli ja venytteli. ”Tien päällä kannattaa olla.”

Aamiainen oli nopeasti ohi ja he jatkoivat matkaa. Jaak yritti välillä jutella Aminalle, joka ei vieläkään ollut juttutuulella. Hän ei halunnut kertoa paljoa perheensä Fatil-perinnöstäkään, vaikka aihe selvästi kiinnosti miestä, toisin kuin madamia. Päivän aikana he eivät nähneet paljoa merkkejä sivistyksestä ja Amina mietti miten syrjässä he mahtoivat olla. Illalla madam keitti taas muhennosta ja he asettuivat nukkumaan korkeiden mäntyjen alle.

Amina nukkui levottomasti. Hän ei aamulla muistanut oliko hän ehkä nähnyt unta, mutta jokin oli häirinnyt hänen nukkumistaan.

Madam oli hieman äreämpi varsinkin Jaakia kohtaan eikä Amina kuullut heidän kuiskaten käydystä keskustelustaan mitään, mutta naisen ilme oli selvästi vihainen. Mies ei puhunut matkalla mitään ja nainenkin puhui harvakseltaan ja osoitti sanansa aina Aminalle. Iltapäivällä he saapuivat kylään, joka oli Aminan helpotukseksi parin päivän takaisia isompi. Siellä oli myös sepänpaja, jonne Amina suuntasi hevosten levätessä, vaikka hänen piti mennä torille ostamaan eväitä.

Sepänpaja oli pienempi kuin Groshnassa. Se vaikutti kuitenkin vanhemmalta ja Amina nyrpisti nenäänsä metalliselle hajulle.

”Voinko auttaa?”

Amina kääntyi ja hymyili miehelle, joka oli ehkä Jaredin ikäinen. ”Tulin vain katsomaan. En ole nähnyt muutamassa kylässä pajaa ja ajattelin tulla katsomaan. Yhtä pahalle se haisee kuin muutkin pajat.”

Mies virnisti. ”Olen kisällinä täällä, mutta jätän nuoremmat hoitamaan pajaa vähäksi aikaa. Mestarit ovat kutsuneet vanhempia kisällejä itään tasokokeisiin.”

Amina innostui. ”Onko Jaredkin siellä?”

Mies yllättyi. ”Tunnet Jaredin? Hän toki kiertää monissa paikoissa, muttei näillä main.”

Amina yritti rauhoittua. ”Olen vain kulkemassa tätä kautta. Matkustin vanhaan kotiini ja suuren osan matkasta Jaredin kanssa.”

Mies mietti hetken. ”Oletko sinä se orpotyttö Groshnasta?”

Amina nyökkäsi hämmentyneenä. Hän ei kokenut itseään orvoksi Krosin ja Emman luona, mutta todellisuudessa hän oli.

”Miten matkustat? Oletko ihan yksin?” kisälli kysyi hieman huolissaan.

Amina pudisti päätään. ”Vuokrasin vaunut ja minulla on kuljettaja. Mutta jos lähdet tänään ja suuntaat pohjoiseen, voisin tulla samaa matkaa,” hän sanoi hymyillen.

”Harmi sinänsä. Menen enemmän luoteeseen. Tapaamme parin kisällin kanssa eteläisellä välitiellä.”

Aminan hymy hyytyi ja hän avasi suunsa sanoakseen kisällille, ettei matkan kesto ollut hänelle ongelma, kun Jaak astui sisään. ”Päivää taloon. Voisitko tarkistaa hevosen kengityksen? Yksi takakenkä tuntuu löysältä.”

Kisälli tervehti takaisin ja otti työkalulaatikon mukaansa. Amina seurasi perässä. Hän kuunteli Jaakin ja kisällin keskustelua tämän työskennellessä ja hänelle alkoi selvitä, miksi nainen oli ollut aamulla niin vihainen. Jaak kertoi, miten yöllä hän oli sanojensa mukaan vain aikonut tarkistaa vaunuja suojaavien peitteiden kiinnitykset, kun jokin metsässä oli liikkunut. Siellä ei ollut eläimiä tai ihmisiä, mutta kyse ei varmasti ollut vain tuulesta oksissa. Lisäksi hän selitti olleensa huolissaan Aminasta, joka oli vääntelehtinyt unissaan.

Amina tuhahti. Hän oli saanut tarpeekseen Jaakista ja madam Fanatinasta. Hän päätti jatkaa matkaa kisällin kanssa, vaikka joutuisi kiertämään koko kiertotien väärään suuntaan. Hän hyräili hetken ja kutsui sitten Pangaa.

Panga käveli esiin kylän reunimmaisten talojen takaa. Kyläläiset pysähtyivät tuijottamaan. Amina niiasi Pangalle ja se kumarsi hänelle lyhyesti. Monet kyläläiset mutisivat ”Gahim arimma hajahka” tai kumarsivat epävarmoina. Jaak ja kisälli tuijottivat henkeä silmät pyöreinä.

”Kiitos, että matkustit kanssani. Oli turvallista liikkua teillä, kun tiesin, että olet lähellä,” hän kiitti kuuluvasti.

Panga kumarsi syvään. ”Ilo oli minun, nuori Fatil.” Se katseli hetken kyläläisiä ja hymyili sitten leveästi. ”He muistavat meidät vielä.”

Amina nyökkäsi. ”Te olette olleet kauan poissa, mutta me emme ole unohtaneet kuinka paljon olette meitä auttaneet.” Hän hymyili ja niiasi uudelleen, koska näki silmäkulmastaan madamin lähestyvän varovasti.

”Päivää, Panga,” nainen sopersi ja laski korinsa maahan vaunujen viereen.

”Aiotko taas leikkiä, että kepillä saa Gahim häädettyä?” Panga kysyi ilkikurisesti.

Madam pudisti päätään.

Panga kääntyi katsomaan Jaakia ja sen silmät leimahtivat lyhyesti. ”Teit oikein,” se sanoi ja Amina oli varma, että se tarkoitti yön tapahtumia, kun Jaak jätti vaunut rauhaan kuulleessaan metsästä ääniä.

Jaak oli vakava ja kalpea eikä tiennyt mitä sanoa. Kisälli sen sijaan tervehti Pangaa reippaasti ja kiitti seuranpidosta, vaikkei se häntä ollut koskenutkaan.

Panga kumarsi ja käveli pois kylästä.

Kisälli purskahti nauruun. ”Mainio päivä! Gahim puhuvat ihmisille liian harvoin nykyään,” hän sanoi leveä virne kasvoillaan.

Amina yritti hymyillä yhtä leveästi.

”Olet siis matkalla Groshnaan päin? Minun tieni ei vie suoraan sitä kautta, mutta voin saattaa sinut isompien teiden varteen. Otan kuitenkin vaunut täältä mukaani, joten voimme vaihtaa tavarasi niihin,” kisälli totesi.

Amina nyökkäsi ja kiitti madamia ja Jaakia matkaseurasta. Madam oli pettynyt, mutta ei yrittänyt suostutella Aminaa muuhun. Jaak lähti omille asioilleen eikä Amina nähnyt häntä sen jälkeen. Vihdoin Aminalla oli mukavaa matkaseuraa, koska kisällin kanssa hän saattoi jutella Jaredista ja vähän sepän työstäkin, ja kisälli oli valmis kuuntelemaan hänen tarinoitaan. Muutama päivä myöhemmin he saapuivat kylään eteläisen välitien varrelle, missä kaksi kisälliä odotti jo toveriaan. He olivat mielissään Aminan seurasta, sillä tarinoita kuunnellessa matka sujui nopeammin. Ainoastaan toisten kärryjen ottaminen mukaan oli pieni pettymys, sillä kaikki eivät mahtuneet yhdelle penkille. Seuraavana päivänä he saapuivat kylään, jossa oli jo puoli tusinaa kisälliä valmiina jatkamaan matkaansa itään. Heidän joukossaan oli Jared ja Amina oli riemuissaan. Jared lupasi heti järjestää heidän matkansa niin, että Amina pääsisi tavaroineen turvallisesti takaisin Groshnaan. Matkaan meni melkein kaksi viikkoa ja Jaredin täytyi kiirehtiä eteenpäin saatettuaan Aminan, sillä hänen täytyi palauttaa kärryt toiselle kisällille ja ehtiä ajoissa kokeisiinsa.

Amina oli tyytyväinen. Kisällien kanssa oli ollut turvallista ja leppoisaa matkustaa ja hän oli päässyt takaisin kotiin turvallisesti. Kros ja Emma olivat yllättyneitä Aminan tuomista tavaroista, mutteivät vastustelleet niiden tuloa. Osa huonekaluista täytyi kuitenkin jättää tupaan, koska ne eivät mahtuneet makuuhuoneeseen, mutta ne eivät häirinneet Cacon perhettä. Amina päätti näyttää Fatil-tarinanahat Krosille vasta vähän myöhemmin.

Armaran chapter 4

During the following days Amina kept thinking about what it meant to be Kahtal. In the stories the Kahtal were described mostly as heroes, or at least as people with great power. They won wars or changed their course, they saved people and villages from death and destruction, but were equally able to annihilate everything if they wanted to. It was also the responsibility of the Kahtal to take care of the Treshti as fighting them was difficult – if not impossible – for anyone else. All of the Kahtal had been hunted down and slaughtered centuries ago because many feared and hated them. She would not be able to tell anyone what she was because she would place herself – as well as them – in great danger. Even though the Kahtal had been wiped out a long time ago, there were still many who hated them.

Amina wandered often near the graveyard, but wouldn't enter it. She was now more afraid of the spirits, too. They might want to kill her, or another Hendo might take place. She was only nine years old and didn't know how to fight. She had no memories of her first Hendo that took place when her family died. However, she was certain that they hadn't died due to the Hendo even though there were often collateral casualties.

Amina soon forgot about her worries as Kros told her that she had been invited to her old home. Her cousins wanted to sell the house and were hoping she would come and sort out the personal property in case there was anything she wanted to keep. The journey there would be long and she'd be gone for several weeks. Kros promised to ask someone from the village to take her there or at least part of the way if her cousins would come and meet her at some point. Getting the answer would take more time but Amina was willing to wait.

During the next couple of weeks, Amina was thinking about her fate and what she could do about it. Would it be too dangerous to live with anyone even though she wasn't old enough to live on her own yet? Could people be able to tell that she had changed? How great a risk would it be to travel such a long way away as she might come across new spirits? Longing for home eventually took her over and she decided to travel despite the risks. Finally the answer from her cousins arrived and they promised to come meet her in a bigger village along the way.

As Kros had arranged everything concerning her journey, Amina had no idea who she'd be traveling with for the first days as she got up on the morning of her departure. A wide smile spread on her face as it turned out to be Jared. Amina hadn't seen him much after the funeral as he traveled from town to town, as his master was in charge of several smithies throughout Armaran. Now he was headed to one at the farthest south-western corner of Armaran but his travel plan didn't change much by escorting Amina. During their traveling days Amina told many stories and they also talked about the things around them. Spring had arrived to most of Armaran and mild, warm days were common.

When they arrived at the village where Amina's cousins were supposed to pick her up, Jared made sure she got to continue her journey safely. The cousins were some of the less familiar ones to Amina, but they were excited to see a healthy and lively girl in spite of everything, instead of a quiet and depressed one. Three cousins – one adult woman and two men who were siblings – told Amina about a fourth cousin whom they shared who had been looking after the house since they had received the sad news. They were also very relieved that Amina knew most of the stories of her parents since none of them had been prepared to continue the Fatil legacy on her mother's side. It took another couple of days to get to her old home as they were traveling on foot and the roads were used by very few and were in parts in very bad shape.

The family house was big and several generations had often inhabited it at the same time. Amina could recall her mother's mother very poorly and her mother's father had died years before her birth. Generally considered a crazy old bat, her grandmother had been telling her own stories that were in no way connected to her late husband's Fatil legacy. The stories were of questionable origin and even most of the closest kin didn't bother listening to the old woman's nonsense, save one cousin – the one tending to the house at the present. The most important reason to ignore the old woman was likely her habit to tell tales about her own family even though the Fatil traditionally shared stories that were significant to all Armaranians and the Kahtal. Besides, telling something about your own family couldn't be considered objective, or easy to give words that would remain unchanged through aeons. As many families of Fatil were annihilated during the Kahtal genocide or very few members of them survived, their offspring sought secluded areas to live in in order to protect themselves. One of the greatest families was rumoured to have been completely destroyed or if there were any survivors, they were living in exile outside Armaran. Many of the Fatil families that had been under the protection of the grand chargé d'affaires fled Hadem, the biggest city of Armaran, because an order came from outside the autonomic Armaran that each chargé d'affaires should keep track of all potential Kahtal supporters in their respective jurisdiction. Any phrases that were exalting the Kahtal – whether they were part of a story told for centuries or millenia, or part of real support – were strictly forbidden. The grand chargé d'affaires had thought it best to send the families away from his city and cut all ties with them even though he had always been a big admirer of their heritage. His successors – whether they were newly elected or inherited the position – had not dared to contact the families in fear of more orders from afar.

Amina was staring at the house. It was the same old three-story building that had been supported and fixed numerous times in places where the humidity had rotted the wood. It had been built at least 200 years ago, and Amina's kin had inhabited it for about 130 years. She felt like an alien standing on the yard she had played on so many times before. The house felt bleak and lifeless. Amina wanted to go away.

One of her cousins gently pushed her forward from her back. ”We still have many hours of daylight left today, but we want to leave before dusk because we want to get to our house before it gets dark.”

Amina shuddered. ”I'll try to be quick.” She walked to the house and ascended the stone steps with heavy feet.

The door wasn't locked and the fourth cousin tending the house was sitting by a table in the main room. He turned his face to Amina and backed away from the table hunching.

Amina didn't know what to say. The man was acting strangely – far more so than the other cousins but they all had the same goal – to get out of the house as soon as possible.

The three cousins followed Amina inside the house. ”We've gathered some dishes and other pretty worthless things in the kicthen. We're planning to keep them for ourselves since they are pretty worn and I don't think anyone would pay anything for them.”

Amina nodded. On the lowest floor were the main room, the kitchen and some storage space for food, candles and somesuch everyday items. On the second floor were four bedrooms, of which one had been made into a storage for old clothes, books, furniture and other things that hadn't been sold or thrown away. The top floor was the attic which was as much storage space as a temporary guestroom and had also been the study of Amina's great great uncle, who held the title of the most educated member of the family as far as anyone could remember.

Amina took the stairs to the second floor and stood still in the hall for a moment. She could almost hear her own footsteps after her brother or how their mother called them downstairs for dinner. Tears dwelled in her eyes and she wiped them off with her sleeve. She opened the door to her parents' bedroom to let the sunlight into the hall. Amina stared into the room for a moment. There was nothing but the bed, a chair in bad shape, and a small dresser in it. The dresser looked practical and Amina wondered if she could take it with her. It would fit well next to Kros and Emma's bed. Amina opened the top drawer. It was full of old letters. She could save them for later and read them in her own time. She went back down to the main room to get a sack and packed the letters in it. In the lower drawer there was a wilted and dried bouquet that had been tied together with a silk ribbon. The colour of the ribbon was as faded as the flowers'. The bouquet must have been important to someone but to Amina it meant nothing so she untied the ribbon and threw the flowers out of the window. They would only have crumbled in the sack anyway.

Amina went to her older brother's room next. She collected all of the toys and a couple of books. She had no use for the furniture and she mentioned to one of her cousins that they could freely sell everything left in that room.

The cousin said it was enough for the day. Sun was starting to slide behind the highest tree tops.

The strange cousin remained at the house as the others left for their home with Amina. Amina made a wistful glance over her shoulder at the house once so dear to her. She hadn't wanted to go to the room she had shared with her younger brother on that day, but the next day was full of work as they were going to go through the storage bedroom. The attic was saved for the third day. Maybe in a couple of days she could be back on her way to a more normal life. Amina was surprised as she realized she hadn't had time to think about being Kahtal at all that day.

***

In the next morning, going through the last bedroom went smoother than expected. Amina only picked up her favourite toys and her most beloved possessions and let the cousins pack all the rest into sacks to be sold. However, the storage bedroom turned out to be more complicated to clear out than anticipated. Many things had been piled or tossed carelessly on top of one another and the cousins had to be very careful while clearing the piles slowly. Some pieces of the furniture were beyond repair and the odd cousin chopped them down in the yard to be used as firewood. Most of the things in the room had not been packed in any way and Amina organized them into four piles – one for the things she wanted to keep, one for the ones to be sold, one for broken and useless, and one for the things she didn't recognise.

After a light sandwich meal, the cousins moved the intact pieces of furniture downstairs in order to give Amina more space to work out all the things still left in the room. As the cousins picked up a seemingly intact sideboard, its door fell off and all of its contents fell on the floor. Amina let out a surprised sigh. Among the things were soft leathers that had symbols and pictures inscribed on them. She could remember them from her childhood. They had been passed down generation after generation in the Fatil family – perhaps for centuries. The pictures and symbols were the mnemonic for the most important stories of each Fatil family, and she herself had learned many a story as early as in her infancy through them. She didn't know exactly what to do with them because she had memorized all the stories these leathers told. She decided to keep them anyway. They meant nothing to her cousins as they were not going to pass on the Fatil legacy. Amina did wonder, however, if there would be a good place for the leathers at Kros and Emma's. They didn't take up much space but the leathers needed a dark and dry place for storage to keep the leather safe from lumination and humidity. Amina had so far chosen several small pieces of furniture and quite a few things – mostly her mother's old dresses and a pair of her father's leather boots – to take with her.

The sun was sliding behind the trees before Amina could finish the entire room, and the cousins busied her to leave. Again Amina turned in the yard to face her old home. It felt more unfamiliar each minute, even though it still contained so many things known and dear to her. They were just movables and, like her, moving out.

***

On the third day Amina went trough all the things she had decided to keep so far and take with her and asked her cousins how she could get everything to Groshna. They estimated that she'd still be fine with a small cart but she would of course need an adult to rein the horse. Some villages offered rental carts but a driver was harder to come by. Amina thought about Memma and the driver and everyone that was traveling with them. She decided to be more picky on the things she wanted to keep.

They were finished with the storage room early in the afternoon and relaxed a little longer over lunch than on the previous day. The cousins told about all kinds of events and incidents they had encountered in their lives and laughed together. Even the oddest cousin smiled a couple of times and sat with them at the table for a while before he returned to his corner, hunching over an old book.

The attic was not as crammed as the storage room had been on the lower floor but it was bigger and therefor contained more things, most of which were quite well organized, and two corners were clean – one was the guestroom, the other had served as an office space with a desk. Amina started from the guestroom corner. The bed was rather small, but in good shape. A small table and the chair beside it had been decorated with beautiful embroideries. Amina couldn't think of a place or use for them at Kros and Emma's, so she offered them to her cousins. The cousins thanked her and promised to think about it and it wouldn't bother them to hold on to some of Amina's things if she couldn't take them all at once.

Amina was very grateful for the help of her cousins. They obviously cared for her well-being and were often asking her if she needed a break. She woudn't have been able to move most of the things by herself.

The odd cousin was crouching near the desk a lot. He didn't go next to it or touch any of the books or scrolls on the shelves.

Eventually unsure Amina approached him. ”Should we go through this corner before we look at the other stuff?” she asked timidly.

The cousin started even though he had seen Amina's approach. ”I... I would like to reaserch some of the books.”

Amina nodded. ”I'm sure you can keep many of them. I don't think I can take them with me.”

The cousin was surprised. ”But... they're yours.”

Amina purched her lips. She didn't know how to talk to this man. ”If I can't take all my things with me, I can leave them here. You can read them until I can come get the rest.”

The cousin let out a shy smile. ”Thank you.”

It was cumbersome to move the furniture out of the attic. The doorway to the attic was narrow and they had to lift and turn many of the furniture to get them out. The sun had already vanished behind the trees when they stopped and the cousins hurried their return home.

Amina had barely time to glance over her shoulder as they were half running forward. Her mind was empty. She didn't miss the house, nor did she want to get away from it. All of her concentration was needed to keep up with her cousins.

The night was getting dark fast as clouds were gathering in the sky. The wind was rising and made the leaves on trees rustle and branches sigh.

One of the cousins grabbed Amina's hand so that she wouldn't get left behind as the other two were trying to light a lantern without stopping even for a moment.

There was a flicker of light in the distance in front of them and they stopped. The cousins were obviously scared. Amina squeezed her cousin's hand a little bit tighter.

They saw the flicker again but there was no one next to it who could've been holding a lantern.

Amina swallowed. The hair on the back of her neck were up.

They saw the flicker yet again but it was evidently closer.

”Can you make a spark for the lantern?” the cousin holding the lantern asked from the one holding the tinderbox.

The other cousin was trying to get a spark out of the tinderbox with his shaking hands.

It was almost entirely dark already. The wind stopped. The air felt warmer right away.

Amina gasped. ”It's Gahim!” she whispered lowdly.

The cousins looked at her and back in the direction of the flickering light. They knelt on the road immidiately and said: ”Gahim arimma hajahka.”

The flickering came into plain sight again. It was only about five meters away from them. It was a small flame.

Amina took care to stand up and looked at the little flame hanging in mid-air. ”Good evening, Keok. We are on our way home. We do not wish to disturb you.” She could almost see a transparent, human-like form around the flame.

The cousins also stood up muttering more praises for the spirits.

”You try to make fire. I am fire,” Keok said in a quite but strong voice.

The cousins held out the lantern and the tinderbox with shaking hands. ”We are tyring to get light for our dark path.”

”I guess my tinderbox has gotten wet somewhere along the way because I don't get a spark like I usually do.”

Keok was silent. It's glowing eyes were visible in the darkness about half a meter above the flame.

Amina was wondering whether she should offer to tell a story. The cousin was still holding her hand. ”Thank you for keeping the air warm for us,” she said.

Keok seemed surprised. ”Really?” It looked around for a moment. ”Yes. The wind doesn't touch me.”

Amina tugged on the cousin's sleeve and she bowed down to her. ”Can we run to the woods if it gets mad?” she whispered.

The cousin shook her head. ”It would catch us. But... If it doesn't follow us, we might be able to go around it in the woods,” she replied and nudged her brothers. She nodded her head towards the trees int he dim light of the Keok's flame and they nodded.

They moved slowly towards the woods keeping a constant eye on the spirit.

Keok's gaze followed them but the spirit itself remained still.

They continued their way among the trees slowly and turned their sides to the front in order to keep an eye on the spirit as they moved forward.

Keok was still but its eyes were glowing as fiery dots.

They continued in the woods well past the spirit and returned to the road over ten meters apart from it. They could still see the small flame in the darkness. The road wasn't even or easy to walk even in daylight but they were too scared to try and light the lantern. They were constantly looking over their shoulders but didn't see the flame again. As soon as they reached their house, one of the cousins grabbed another tinderbox and lit a candle. The other one put some wood in the hearth and lighted a fire. They all kept away from the flames. They didn't speak as they ate a light snack. No one bid goodnight as they went to their bedrooms in the fading glow of the embers.

***

As she woke up, Amina was still tense all over and her muscles were aching after stumbling on the dark road. The cousins had already gotten up and having a casual conversation in the main room.

Amina got up and greeted them as she entered the main room.

The cousins greeted her happily and were already laughing off the events of the previous night. In those parts of Armaran the spirits would occasionally attack people, but it was very rare and mostly occured in towns rather than on singular people or houses.

Amina relaxed a little and in turn told about her encounters with the spirits in the graveyard. They still seemed like harmless events but after the previous night she knew she had been lucky.

The cousins listened to her intently and complimented her on her great idea to get the spirit to teach her the dance steps. They knew few dances themselves, and even them not well, and they seldom attended town fairs where people might have been interested in a social evening.

After the breakfast they returned to Amina's house where the odd cousin was getting restless waiting for them. They shared with him the event of the previous night and he seemed extremely shocked.

Moving the furniture from the attic to the lower floors was as heavy labour as before but they managed to get most of them downstairs by afternoon. As it was physically labourous, the cousins decided it was enough for the day. They were also anxious to get home early in fear of reprise of the previous evening. They were going to get a cart for the next day and pack some of Amina's things in it.

As they had many hours of the day left, Amina told her stories. She wasn't sure which stories had been her mother's or father's Fatil legacy and asked her cousins about it. She told more of her father's stories as the cousins were less familiar with them.

Amina woke up in the middle of the night after she had a nightmare where blazing fiery eyes were following her in a dim and scary place.

***

Amina woke up groggy. She hadn't had much sleep after the nightmare. Her cousins seemed more silent than on previous mornings. One of them left to borrow the cart from a neighbour.

After less than an hour they were awoken by the cousin's exclamation in the yard. The other cousin opened the door and backed away from the doorway immidiately.

Right behind the door were two fiery eyes and a small flame underneath them.

Amina inhaled in a shock.Why had the Keok followed them? How did it find them? Why did it only come now and not on the very same night they had encountered it? Or did it have to look for them? She was shaking.

Keok stood calmly in front of the open door.

The female cousin managed to whisper ”Gahim arimma hajahka.”

It calmed Amina down. She stepped forward and made a boisterous bow. It wasn't as theatrical as the one she had learned at the graveyard.

Keok stared at ther for several minutes. It made a simple bow.

Amina's mouth was dry and she was afraid she wouldn't be able to make a sound. ”I don't want you to come here. Please, leave!” she cried.

Keok stared at ther. Then it looked at each cousin in turn and even stared at the horse for a moment. It turned back to Amina. ”You are a strange creature, child.”

Amina shivered. ”I am Fatil.”

The words didn't impress the spirit. It stared at her for another few minutes without saying a word. ”I am tired of stories. They only repeat the same pattern over and over again and tell about boring wars.”

”Then you have no business here,” said the male cousin in the house. ”We are all kin and appriciate our Fatil heritage. It is also all we have to offer.” He was evidently scared but used a tough tone of voice.

Keok stared at him for a moment and turned back to Amina.

”If you're not offering us light or warmth, we wish nothing of you,” said the female cousin. Her voice was more stable than her brother's but her hands were shaking. ”We can make them ourselves even if our tinderboxes aren't always in mint condition.”

Keok gave the woman a uninterested look and continued to stare at Amina.

The cousin outside had heard their words and came closer. The horse was still calm and he tied it to a tree just to be sure. ”We're not going to bother you on your travels and we hope you respect us the same way. We want neither fight nor company from you.”

Keok glanced behind its back and thought for a monet. It turned back to Amina. ”Trice have they denied me from here, child. What do you want?” Its eyes were flaring.

Amina took a deep breath. ”I want you to stop bothering us. We don't want to hurt you and I won't make you listen to my stories. We are going to travel to my home for a couple of more days. I wish you don't bother us on the road or in our destination.”

Keok nodded. ”My curiosity shall remain unfullfilled. You are a strange creature, child.” It walked away and passed the cousin and the cart. The horse snorted restlessly but calmed down after the spirit had passed it.

Amina looked at the spot where Keok had stood. It was charred black. There were also sooted blotches on the doorframes. She took a few deep breaths and began to cry.

Cousins hugged her and talked in a calming voice. After that they returned to Amina's home.

They moved the last pieces of furniture on the lowest floor which was full of junk. The odd cousin was happy to help Amina clear out the workspace and they packed all of the books and scrolls with care. Amina was thinking she wouldn't need the desk but the cousin asked her to keep it. It didn't bother the other cousins even though the excess things would remain at their house for the time being as the odd cousin had no house of his own, just a shag at the edge of one village. They packed the cart with things Amina was going to take with her first and carried several sacks on their backs. The odd cousin came with them as there were no more valuables left in the house and therefor no need for anyone watching over it.

Amina looked at the house for the last time. It was empty. It was deserted. It wasn't a home anymore. She turned her back at it and moved on with her life. Tears welled up in her eyes several times on the way. She felt more of an outsider than ever before. She wished she could already be back at Groshna. She wished she wasn't Kahtal. She was wondering if the Keok had followed them because it had sensed her Gahim. Luckily it hadn't attacked. Luckily it went away.

They avoided looking at or touching the charred spot as they entered the house. They spent the evening planning Amina's journey back.

Amina went to bed happy, but her night was filled with restless dreams where spirits wandered around her old home and were wailing in excruciating voices.

Armaran 4. luku

FIN - Neljäs luku englanniksi ensi viikolla

ENG - Chapter 4 in English will be posted next week

 

Armaran 4. luku

 

Seuraavien päivien aikana Amina mietti mitä kaikkea tarkoitti olla Kahtal. Tarinoissa Kahtalit esiintyivät lähinnä sankareina tai ainakin erittäin voimallisina henkilöinä. He voittivat sotia tai muuttivat niiden kulkua, he pelastivat ihmisiä ja kyliä hävitykseltä, mutta saattoivat myös aiheuttaa paljon tuhoa. Treshtit olivat Kahtalien vastuulla, koska niitä vastaan taistelu oli kenelle tahansa muulle vaikeaa ellei mahdotonta. Kahtalit myös tuhottiin satoja vuosia aikaisemmin, koska heitä pelättiin ja vihattiin. Hän ei voisi kertoa kenellekään tutulleen mikä hän on, koska muuten hän asettaisi erityisesti itsensä, mutta myös heidät, suureen vaaraan. Vaikka Kahtaleja ei ollut ollut satoihin vuosiin, monet vihasivat heitä yhä.

Amina käyskenteli usein hautausmaan lähistöllä, muttei mennyt sinne. Hän pelkäsi nyt myös henkiä enemmän. Ne voisivat haluta tappaa hänet tai uusi Hendo saattaisi osua hänen kohdalleen. Hän oli vasta yhdeksän vuotias eikä osannut taistella mitenkään. Ensimmäisestä Hendosta hänellä ei ollut muistikuvia, koska se tapahtui hänen perheensä kuollessa. Hän oli kuitenkin varma, ettei hänen perheensä kuollut Hendon takia, vaikka niissä oli usein sivullisia uhreja.

Aminan murehtiminen unohtui kuitenkin pian, kun hän kuuli Krosilta, että hänet oli kutsuttu vanhaan kotiinsa. Serkut tahtoivat myydä talon ja toivoivat hänen tulevan katsomaan mitä tavaroita hän haluaisi säilyttää. Matka olisi pitkä ja hän olisi poissa useita viikkoja. Kros lupasi järjestää jonkun tutun kyläläisen saattamaan hänet sinne tai edes osan matkasta, jos hänen serkkunsa tulisivat loput matkasta vastaan. Vastauksen saaminen tähän vaatisi lisää aikaa, mutta Amina oli valmis odottamaan.

Seuraavan muutaman viikon aikana Amina mietti vuoroin kohtaloaan ja mitä hän voisi tehdä; olisiko liian vaarallista asua kenenkään kanssa, vaikka hän ei vielä ollut riittävän vanha selviytymään itsenäisesti; kuinka helposti ihmiset voisivat havaita hänen muuttuneen; kuinka suuri riski olisi matkustaa pitkän matkan päähän, koska hän saattaisi matkalla kohdata lisää henkiä? Kaipuu kotiin voitti ja hän päätti matkustaa riskeistä huolimatta. Lopulta vastaus serkuilta saapui ja he lupasivat lähettää jonkun Aminaa vastaan hieman isompaan kylään matkan varrella. Kros oli järjestänyt Aminan matkan eikä tyttö tiennyt aamulla noustessaan kenen kanssa hän matkustaisi ensimmäiset päivät. Hymy levisi hänen kasvoilleen, kun matkaseuraksi paljastui Jared. Amina ei ollut nähnyt miestä usein hautajaisten jälkeen, sillä tämä kiersi mestarinsa pajoilla eri puolilla Armarania. Nyt Jared oli matkalla yhteen kaukaisemmista tunnetuista pajoista Armaranin lounaisosissa, mutta hänen matkansa ei muuttunut paljoa Aminan saattamisen myötä. Matkan aikana Amina kertoi monia tarinoita ja välillä he juttelivat ympäröivistä asioista. Kevät saapui jo suureen osaan Armarania, ja leudot, aurinkoiset päivät olivat yleisiä.

Kun he lopulta saapuivat kylään, jossa Aminan serkkujen piti olla vastassa, Jared varmisti, että hän pääsi jatkamaan matkaansa turvallisesti. Serkut olivat Aminalle vähemmän tuttuja sukulaisia, mutta he olivat innoissaan nähdessään kaikesta huolimatta terveen ja eloisan tytön hiljaisen ja masentuneen sijaan. Kolme serkkua – yksi aikuinen nainen ja kaksi miestä, jotka olivat keskenään sisaruksia – kertoivat neljännestä yhteisestä serkusta, joka oli huolehtinut talosta suvun kuultua Aminan perheen kohtalosta. He olivat myös huojentuneita, koska Amina osasi suuren osan vanhempiensa kertomista tarinoista, sillä yksikään heistä ei ollut varautunut jatkamaan Aminan äidinpuoleisen suvun Fatil-perintöä. Matka kotiin kesti vielä muutaman päivän, koska he matkasivat jalan ja tiet olivat vain vähän kuljettuja ja siksi paikoin huonossa kunnossa.

Aminan perheen talo oli suuri ja aikojen saatossa sen katon alla oli monesti asunut yhtä aikaa useita sukupolvia. Amina muisti äidinäitinsä hyvin huonosti ja äidinisä oli kuollut vuosia ennen hänen syntymäänsä. Hulluna pidetty vanha nainen kertoili omia tarinoitaan, jotka eivät kuuluneet hänen edesmenneen miehensä Fatil-perintöön. Niiden todenperäisyys oli kyseenalainen, eivätkä useimmat lähisukulaisetkaan jaksaneet vanhan naisen höpinöitä, paitsi yksi serkku, joka nyt huolehti talosta. Suurin syy vanhan naisen huomiotta jättämiseen lieni hänen tapansa kertoa satuja omasta suvustaan, vaikka Fatil-perinne koski nimenomaan kaikkien armaranilaisten ja Kahtalien kannalta tärkeitä tarinoita. Omasta suvustaan oli vaikea kertoa tarinoita objektiivisesti ja sanasta sanaan, kuten oli aikojen saatossa kerrottu. Koska suuri osa Fatil-suvuista tuhottiin täysin tai vain hyvin harvat jäivät henkiin Kahtalien kansanmurhan yhteydessä, heidän jälkeläisensä etsivät syrjäisiä asuinpaikkoja suojellakseen itseään. Yhden suurimmista suvuista huhuttiin joko tuhoutuneen täysin tai sitten sen jäseniä eli enintään maanpaossa Armaranin ulkopuolella. Lisäksi monet aiemmin Armaranin ylimmän käskynhaltijan suosiossa eläneet Fatil-suvut olivat joutuneet lähtemään Armaranin suurimmasta kaupungista Hademista, koska autonomisen Armaranin ulkopuolelta tulleen käskyn mukaan käskynhaltijoiden tuli pitää kirjaa kaikista alueellaan elävistä mahdollisista Kahtalien kannattajista. Kaikki Kahtaleja ylistävät sanat – olivat ne osa satoja tai tuhansia vuosia vanhaa tarinaa tai aitoa kannatusta – olivat kiellettyjä. Ylin käskynhaltija oli katsonut parhaaksi lähettää suvut pois kaupungista ja katkaissut yhteydet näihin, vaikka oli itse ollut suuri Fatil-perinteen tukija. Hänen jälkeensä valitut tai aseman perineet käskynhaltijat eivät olleet uskaltaneet yrittää ottaa yhteyttä sukuihin kauempaa tulevien käskyjen pelossa.

Amina tuijotti rakennusta. Se oli sama tuttu 3-kerroksinen talo, jota oli tuettu ja korjattu useita kertoja kosteuden mädättämistä kohdista. Se oli rakennettu ainakin 200 vuotta aikaisemmin, mutta Aminan sukua oli muuttanut siihen noin 130 vuotta aikaisemmin. Hänestä tuntui vieraalta seistä pihalla, jossa hän oli leikkinyt lukemattomia kertoja. Talo tuntui kolkolta ja elottomalta. Amina halusi pois.

Yksi serkuista työnsi häntä hellästi eteenpäin selästä. ”Tänään meillä on vielä monta tuntia päivänvaloa jäljellä, mutta lähdemme hyvissä ajoin ennen auringonlaskua, jotta ehdimme meidän kotiimme ennen pimeää.”

Aminaa puistatti. ”Yritän olla nopea.” Hän käveli talon luo ja nousi kiviset portaat raskain askelin. Ovi ei ollut lukossa ja tuvan puolella pöydän ääressä istui serkku, joka huolehti talosta. Hän käänsi katseensa Aminaan ja perääntyi pöydän luota kumarassa.

Amina ei tiennyt mitä sanoa. Mies käyttäytyi oudosti – huomattavasti oudommin kuin muut serkut, mutta he halusivat kaikki pois talosta mahdollisimman pian.

Muut serkut seurasivat Aminaa sisään. ”Olemme keränneet astioita ja muita melko arvottomia esineitä keittiöön. Ajattelimme pitää ne itse, koska ne ovat melko kuluneita ja tuskin kukaan maksaisi niistä.”

Amina nyökkäsi. Alimmassa kerroksessa ei ollut tuvan ja keittiön lisäksi kuin varastoja, joissa yleensä säilytettiin vain käyttötavaroita – ruokaa, kynttilöitä ja muita jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita. Seuraavassa kerroksessa oli neljä makuuhuonetta, joista yksi oli toiminut varastona vanhoille vaatteille, kirjoille, huonekaluille ja muulle tavaralle, jota ei oltu haluttu myydä eteenpäin tai heittää pois. Ylin kerros oli toimittanut varaston ja vierashuoneen virkaa sekä toiminut jonkinlaisena toimistona Aminan isoisosedälle, joka oli miesmuistiin suvun koulutetuin henkilö. Amina kapusi toiseen kerrokseen ja jäi hetkeksi seisomaan käytävään. Hän saattoi melkein kuulla omat juoksuaskeleensa veljensä perässä tai miten heidän äitinsä kutsui heitä alakertaan syömään. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hän pyyhki ne pois hihaansa. Hän avasi vanhempiensa makuuhuoneen oven, jotta auringonvaloa pääsisi käytävään. Amina tuijotti hetken huoneeseen, jossa ei ollut sängyn lisäksi kuin yksi huonokuntoinen tuoli ja pieni lipasto. Lipasto oli käytännöllinen ja Amina mietti heti, voisiko viedä sen mukanaan. Se sopisi Krosin ja Emman sängyn viereen. Amina avasi ylemmän lipaston laatikoista. Se oli täynnä vanhoja kirjeitä. Hän voisi säästää ne ja lukea myöhemmin. Hän haki tuvasta säkin ja pakkasi kirjeet siihen. Alemmassa laatikossa oli kimppu kauan sitten kuihtuneita ja kuivuneita kukkia, jotka oli sidottu silkkinauhalla. Nauhan väri oli yhtä haalistunut kuin kukkienkin. Kimpun täytyi olla ollut jollekin erittäin tärkeä, mutta Aminalle se ei merkinnyt mitään, joten hän irrotti silkkinauhan ja heitti kuivat kukat ulos ikkunasta. Ne olisivat kuitenkin vain murentuneet säkissä.

Seuraavaksi Amina meni vanhemman veljensä huoneeseen. Sieltä hän keräsi kaikki lelut ja pari kirjaa. Huonekaluilla ei ollut hänelle mitään merkitystä ja hän sanoi yhdelle serkulleen, että siitä huoneesta he voisivat myydä kaiken.

Serkku totesi, että se riittäisi siltä päivältä. Aurinko alkoi jo lipua korkeimpien latvojen lomaan.

Outo serkku jäi edelleen vahtimaan taloa, kun muut lähtivät kotiinsa Aminan kanssa. Amina vilkaisi haikeana olkansa yli ennen niin rakasta taloa. Hän ei ollut halunnut vielä sinä päivänä mennä omaan huoneeseensa, jonka hän jakoi pikkuveljensä kanssa, ja huomenna odottaisi paljon tehtävää, koska oli tarkoitus selvittää varastona toimineen huoneen sisältö. Ullakko jäisi varmaan kolmanteen päivään. Ehkä jo parin päivän päästä hän voisi olla matkalla takaisin normaalimpaan elämään. Amina yllättyi tajutessaan, ettei ollut koko päivänä ehtinyt ajattelemaan kohtaloaan Kahtalina.

***

Viimeisen makuuhuoneen läpikäyminen sujui yllättävän nopeasti seuraavana aamuna. Amina poimi vain lempilelunsa ja muita itselleen rakkaita tavaroita ja antoi serkkujen pakata loput säkkeihin myytäväksi. Varasto osoittautui kuitenkin odotettua monimutkaisemmaksi. Monet tavarat oli pinottu tai heitelty huolimattomasti kasojen päälle ja serkut joutuivat purkamaan niitä käytävään hitaasti ja varovasti. Osa huonekaluista oli korjauskelvottomia ja outo serkku pilkkoi ne polttopuiksi talon pihalla. Tavaroita ei suurimmaksi osaksi oltu pakattu ja Amina muodosti niistä erilaisia kasoja, yksi säilytettäville, toinen myytäville, kolmas rikkinäisille tai muuten käyttökelvottomille ja neljäs sellaisille tavaroille, joita Amina ei tunnistanut.

Kevyen voileipälounaan jälkeen serkut siirsivät ehjät huonekalut tupaan, jotta Aminalla olisi enemmän tilaa tutkia tavaroita. Yhdestä ehjältä vaikuttaneesta kaapista repesi ovi irti serkkujen nostaessa sitä ja kaapin sisältö levisi lattialle. Amina henkäisi yllättyneenä. Tavaroiden joukossa oli pehmeälle nahalle kirjailtuja symboleja ja kuvia. Hän muisti ne lapsuudestaan. Ne olivat kulkeneet Fatil-suvussa sukupolvien, mahdollisesti useiden satojen vuosien, ajan. Kuvat ja symbolit olivat muistisääntöjä suvun tärkeimmistä tarinoista ja niiden avulla hänellekin oli opetettu jo vauvana monia tarinoita. Hänellä ei kuitenkaan ollut niille varsinaisesti käyttöä, sillä hän osasi jo kaikki niiden kuvaamat tarinat ulkoa. Amina päätti kuitenkin ottaa ne talteen. Ne eivät merkinneet hänen serkuilleen mitään, sillä he eivät olleet jatkamassa Fatil-perintöä. Aminaa kuitenkin mietitytti se, olisiko tarinanahoille tilaa Krosin ja Emman kotona. Ne eivät vieneet paljoa tilaa, mutta ne täytyi säilyttää suojassa valolta ja kosteudelta, ettei nahka kärsisi. Amina oli jo valinnut useita pieniä huonekaluja vietäväkseen mukanaan ja melko paljon tavaroita, lähinnä hänen äitinsä vanhoja leninkejä ja isän vanhat nahkasaappaat.

Aurinko alkoi painua puiden taakse ennen kuin Amina ehti käydä koko huoneen läpi, ja serkut hoputtivat häntä matkaan. Amina kääntyi jälleen pihalla katsomaan vanhaa kotiaan. Se tuntui vieraammalta joka hetki, vaikka sen sisuksista löytyi niin paljon hänelle tuttuja ja rakkaita asioita. Ne olivat kuitenkin irtaimistoa ja lähtemässä talosta, kuten hänkin.

***

Kolmantena päivänä Amina kävi ensin läpi mitä kaikkea hän oli jo päättänyt viedä mukanaan ja kysyi serkuilta miten saisi kaiken kuljetettua. Heidän arvionsa mukaan Amina pärjäisi vielä pienillä kärryillä, mutta hän tarvitsisi tietenkin aikuisen ihmisen ohjastamaan hevosta. Joissain kylissä oli vuokrakärryjä, mutta harvemmin kuljettajia. Amina muisteli Memmaa ja kuljettajaa ja kaikkia heidän kanssaan matkustaneita vaunuja. Hän päätti olla tarkempi, mitä enää valitsisi säilytettäväkseen.

He saivat varastohuoneen käytyä läpi aikaisin iltapäivällä ja rentoutuivat ruoan ääressä hieman pidempään kuin edellisenä päivänä. Serkut kertoivat kaikenlaisista tapauksista elämiensä varrelta ja nauroivat. Jopa oudoin serkku hymyili pari kertaa ja istui hetken heidän seurassaan pöydän ääressä, kunnes palasi nurkkaan kyyristelemään vanhan kirjan pariin.

Ullakko ei ollut niin täyteen ahdettu kuin varastohuone alemmassa kerroksessa, mutta se oli suurempi ja siksi sisälsi enemmän tavaraa. Suurin osa esineistä ja huonekaluista oli kuitenkin melko hyvin järjestyksessä ja kaksi nurkkaa olivat siistit – toinen oli omistettu vierashuoneeksi, toinen oli jonkinlainen työskentelytila kirjoituspöytineen. Amina aloitti vierashuonenurkasta. Sänky oli melko pieni, mutta hyväkuntoinen. Pienen pöydän pintaan ja tuolin selkänojaan oli kirjailtu kauniita kuvioita. Amina ei kuitenkaan keksinyt niille käyttöä tai paikkaa Krosin ja Emman luona, joten hän tarjosi niitä serkuilleen. Serkut kiittivät ja sanoivat miettivänsä asiaa ja että he voisivat säilyttää joitain tavaroita Aminaa varten, jos hän ei saisi kaikkea kuljetettua mukanaan heti.

Amina oli kiitollinen serkkujensa avusta. He välittivät selvästi hänen voinnistaan ja kyselivät usein tarvitseeko hän taukoa. Hän ei olisi myöskään saanut siirrettyä suurta osaa tavaroista itse.

Outo serkku kyyristeli paljon työpöydän lähellä. Hän ei kuitenkaan mennyt pöydän ääreen tai koskenut hyllyssä oleviin kirjoihin ja kääröihin.

Lopulta Amina lähestyi häntä hieman epävarmana. ”Pitäisikö meidän selvittää ensin tämä nurkka vai muut rojut?” hän kysyi arasti.

Serkku säpsähti, vaikka oli nähnyt Aminan lähestyvän. ”M-... Minä haluaisin tutkia joitain kirjoja.”

Amina nyökkäsi. ”Voit varmaan pitää monet niistä. Minä tuskin saan vietyä niitä mukanani.”

Serkku vaikutti yllättyneeltä. ”Mutta... ne ovat sinun.”

Amina puristi huulensa yhteen. Hän ei tiennyt miten puhua miehen kanssa. ”Jos en saa kaikkia tavaroita vietyä mukanani, voin jättää ne tänne. Voit lukea niitä ainakin sen aikaa, kunnes tulen hakemaan ne.”

Serkku hymyili ujosti. ”Kiitos.”

Huonekalujen siirtäminen pois ullakolta oli vaivalloista. Ullakon oviaukko oli ahdas ja he joutuivat kääntelemään monia huonekaluja, jotta saivat ne mahtumaan ulos. Aurinko ehti jo kadota puiden taakse, kun he lopettivat, ja serkut kiirehtivät kotiinpaluuta.

Amina ehti vilkaista nopeasti olkansa yli, kun serkut harppoivat eteenpäin puolijuoksua. Hänen mielensä oli tyhjä. Hän ei kaivannut taloa, muttei sen suuremmin halunnut poiskaan sen luota. Hänen kaikki keskittymisensä meni serkkujen vauhdissa pysymiseen.

Ilta pimeni nopeasti, koska taivaalle nousi pilviä. Tuuli yltyi ja puiden lehdet suhisivat ja oksat huokailivat.

Yksi serkuista tarttui Aminan käteen, jottei hän jäisi jälkeen kahden muun yrittäessä sytyttää lyhtyä pysähtymättä.

Kauempana heidän edessään näkyi valonpilkahdus ja he pysähtyivät. Serkut olivat selvästi peloissaan. Amina puristi serkkunsa kättä hieman kovempaa.

Pilkahdus näkyi uudestaan, mutta sen ympärillä ei missään näkynyt ketään, joka olisi pidellyt lyhtyä.

Amina nielaisi. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.

Pilkahdus näkyi taas, mutta se oli selvästi lähempänä.

”Saatko aikaan tulta lyhtyyn?” lyhtyä pitelevä serkku kuiskasi.

Toinen serkku yritti kädet vapisten iskeä kipinää.

Oli jo melkein täysin pimeää. Tuuli laantui. Ilma tuntui heti paljon lämpimämmältä.

Amina veti kiivaasti henkeä. ”Se on Gahim!” hän kuiskasi äänekkäästi.

Serkut katsoivat häntä ja sitten valonpilkahdusten suuntaan. He polvistuivat heti tielle ja lausuivat: ”Gahim arimma hajahka.”

Valonpilkahdus tuli selvästi näkyviin. Se oli enää noin viiden metrin päässä heistä. Se oli pieni liekki.

Amina nousi varovasti seisomaan ja tuijotti pientä liekkiä ilmassa. ”Hyvää iltaa, Keok. Me olemme matkalla kotiin. Emme halua häiritä.” Hän saattoi kuvitella läpinäkyvän, ihmismäisen hahmon liekin ympärille.

Serkut nousivat myös seisomaan ja mutisivat lisää ylistyksiä hengille.

”Yritätte tehdä tulta. Minä olen tulta,” Keok sanoi hiljaisella, mutta vahvalla äänellä.

Serkku ojensi lyhtyä kädet vapisten. ”Yritämme saada valoa pimenevälle polullemme.”

Toinen serkku ojensi tuluksia. ”Ehkä tulukseni ovat kastuneet, koska eivät iske kipinää kuten ennen.”

Keok oli hiljaa. Sen tuliset silmät erottuivat pimeässä noin puoli metriä liekin yläpuolella.

Amina pohti pitäisikö hänen tarjoutua kertomaan sille tarina. Serkku piti edelleen hänen kädestään kiinni. ”Kiitos, kun pidät ilman lämpimänä.”

Keok vaikutti yllättyneeltä. ”Niinkö?” Se katseli hetken ympärilleen. ”Niin. Tuuli ei koske minuun.”

Amina nykäisi serkkunsa hihaa ja tämä kumartui hänen puoleensa. ”Voimmeko paeta metsään, jos se suuttuu?” hän kuiskasi.

Serkku pudisti päätään. ”Se saisi meidät kiinni. Mutta... Jos se ei yritä lähteä perään, voimme ehkä kiertää sen metsän kautta,” hän vastasi kuiskaten ja tönäisi veljiään. Hän nyökkäsi päällään metsän suuntaan ja veljet nyökkäsivät.

He liikkuivat hitaasti kohti metsää pitäen henkeä silmällä.

Keok seurasi heitä katseellaan, muttei liikkunut.

He jatkoivat puiden lomassa yhtä hitaasti ja kääntyivät kylki edelle, jotta voisivat seurata hengen liikkeitä.

Keok seisoi edelleen paikoillaan, mutta sen silmät hohtivat tulisina.

He jatkoivat reilusti hengen ohi metsän kautta ja palasivat tielle yli kymmenen metrin päässä siitä. He erottivat vielä pienen liekin loimun pimeydessä. Tie ei ollut tasainen eikä helppokulkuinen valoisassakaan, mutta he olivat liian peloissaan yrittääkseen enää sytyttää lyhtyä. He vilkuilivat usein taakseen, mutta eivät enää nähneet liekkiä. Kun he pääsivät takaisin talolle, yksi serkuista nappasi heti toiset tulukset ja sytytti kynttilän. Toinen serkku asetteli halkoja tulisijaan ja sytytti valkean. Kaikki välttelivät tulen läheisyyttä. He eivät puhuneet mitään, mutta söivät kevyen iltapalan. Kukaan ei toivottanut hyvää yötä, kun he poistuivat tuvasta makuuhuoneisiin himmenevän hiilloksen kajossa.

***

Kun Amina heräsi, hän oli edelleen jännittynyt ja hänen lihaksiaan särki pimeällä tiellä kompuroinnin seurauksena. Serkut olivat jo jalkeilla ja keskustelivat normaalisti tuvassa.

Amina nousi ja tervehti heitä astuessaan tupaan.

Serkut tervehtivät häntä iloisesti ja nauroivat jo edellisen illan tapahtumille. Niissä osissa Armarania henget saattoivat joskus hyökätä ihmisten kimppuun, mutta se oli harvinaista ja kohdistui useammin kyliin kuin yksittäisiin taloihin tai matkustaviin ihmisiin.

Amina rentoutui hieman ja kertoi vuorostaan omista kohtaamisistaan henkien kanssa hautausmaalla. Ne eivät vieläkään vaikuttaneet vaarallisilta, mutta edellisen illan jälkeen hän tiesi olleensa onnekas.

Serkut kuuntelivat tarkasti ja vakavina ja kehuivat hänen kekseliäisyyttään saada henki opettamaan hänelle tanssiaskelia. He tunsivat pari tanssia, mutta nekin huonosti, eivätkä he juuri käyneet markkinoilla, missä ihmiset olisivat saattaneet järjestää yhteisiä illanviettoja.

Aamiaisen jälkeen he suuntasivat jälleen Aminan kotitalolle, jossa outo serkku odotti heitä levottomana. He kertoivat tälle edellisen illan kulusta ja tämä vaikutti erittäin järkyttyneeltä.

Huonekalujen siirto ullakolta alempiin kerroksiin oli yhtä raskasta kuin edellisenä päivänä, mutta he saivat suurimman osan niistä siirrettyä iltapäivään mennessä. Työ oli kuitenkin fyysisesti raskasta ja serkut päättivät lopettaa siltä päivältä. He halusivat myös päästä tällä kertaa ajoissa kotiin, koska kukaan ei halunnut edellisen illan toistuvan. Lisäksi heidän olisi helpompi tulla seuraavana päivänä vaunujen kanssa ja pakata mukaan Aminan tavaroita.

Koska heillä oli pitkä ilta aikaa vietettävänä, Amina kertoi tarinoita. Hän ei muistanut tarkalleen mitkä kaikki tarinat olivat kuuluneet hänen äitinsä ja mitkä isänsä Fatil-perintöön, joten hän pyysi serkkujaan muistelemaan ja kertoi näiden pyynnöstä lähinnä isän suvun tarinoita, koska ne olivat heille tuntemattomampia.

Amina heräsi keskellä yötä painajaiseen, jossa tuliset silmät seurasivat häntä kaikkialle hämärässä ja pelottavassa paikassa.

***

Amina heräsi tokkuraisena. Hän ei ollut saanut kunnolla nukuttua painajaisunen jälkeen. Serkutkin vaikuttivat vaisummilta kuin aikaisempina aamuina. Yksi lähti lainaamaan kärryjä naapurilta.

He havahtuivat vajaan tunnin kuluttua serkun huudahdukseen pihalla. Toinen serkku avasi oven ja perääntyi heti pois oviaukosta.

Aivan oven takana loimusi ilmassa kaksi tulista silmää ja niiden alapuolella pieni liekki.

Amina veti säikähtäneenä henkeä. Miksi Keok oli seurannut heitä? Miten se oli löytänyt heidät? Miksi se tuli vasta nyt eikä heti samana iltana? Vai oliko se joutunut etsimään heitä? Hän vapisi.

Keok seisoi rauhallisena avoimen oven edessä.

Naispuolinen serkku onnistui sanomaan ”Gahim arimma hajahka.”

Se rauhoitti Aminaa. Hän astui hieman lähemmäs henkeä ja esitti suurieleisen kumarruksen. Se ei ollut niin teatraalinen kuin hänen hautausmaalla oppimansa.

Keok tuijotti häntä usean minuutin ajan. Sitten se kumarsi yksinkertaisesti.

Aminan suu oli kuiva ja hän pelkäsi, ettei saisi ääntään kuulumaan. ”En halua, että tulet tänne. Ole hyvä ja mene pois!” hän parkaisi.

Keok tuijotti häntä. Sitten se katsoi vuorollaan hänen serkkujaan ja tuijotti hetken hevosta. Se kääntyi takaisin Aminaan päin. ”Sinä olet outo olento, lapsi.”

Amina värisi. ”Minä olen Fatil.”

Sanat eivät tehneet henkeen vaikutusta. Se tuijotti jälleen pari minuuttia sanomatta sanaakaan. ”En jaksa tarinoita. Ne toistavat samoja kaavoja ja kertovat yhtä tylsistä sodista.”

”Sitten sinulla ei ole tänne mitään asiaa,” miespuolinen talossa oleva serkku sanoi. ”Me olemme kaikki samaa sukua ja arvostamme omaa Fatil-perintöämme. Se on myös kaikki, mitä meillä on tarjota.” Hän oli selvästi peloissaan, mutta puhutteli silti henkeä tiukkaan sävyyn.

Keok tuijotti serkkua hetken ja kääntyi takasin Aminaan päin.

”Jos et halua tarjota meille valoa tai lämpöä, emme myöskään kaipaa sinulta mitään,” sanoi vuorostaan naispuolinen serkku. Hän sai äänensä pysymään tasaisempana kuin veljensä, vaikka hänen kätensä tärisivät. ”Osaamme tehdä niitä itsekin, vaikkeivät tuluksemme aina ole parhaassa kunnossa.”

Keok vilkaisi naista tympääntyneenä ja jatkoi Aminan tuijottamista.

Ulkona oleva serkku oli kuullut heidän sanansa ja tullut lähemmäs. Hevonen oli vielä rauhallinen ja hän sitoi sen varmuudeksi puuhun kiinni. ”Emme aio häiritä sinun matkaasi ja toivomme sinun kunnioittavan meitä samoin. Emme tahdo riitaa tai seuraa matkoillemme.”

Keok vilkaisi selkänsä taakse ja mietti hetken. Se kääntyi jälleen Aminaan päin. ”He ovat kieltäneet minut täältä kolmesti, lapsi. Mitä sinä haluat?” Sen silmät loimusivat.

Amina veti syvään henkeä. ”Haluan, ettet häiritse meitä. Emme tahdo sinulle pahaa enkä pakota sinua kuuntelemaan tarinoitani. Meillä on asiaa kotiini vielä parin päivän ajan. Toivon, ettet häiritse meitä tien päällä tai määränpäässämme.”

Keok nyökkäsi. ”Uteliaisuuteni jääköön tyydyttämättä. Olet outo olento, lapsi.” Se käveli pois ja ohitti serkun ja vaunut. Hevonen korskahteli levottomana, mutta rauhoittui nopeasti hengen ohitettua sen.

Amina tuijotti kohtaa, jossa Keok oli seissyt. Se oli hiiltynyt pikimustaksi. Nokeentuneita laikkuja oli myös ovenkarmeissa. Hän hengitti muutaman kerran syvään ja purskahti itkuun.

Serkut halasivat häntä ja puhuivat rauhoittavasti. Sen jälkeen he palasivat Aminan kotitalolle. Viimeiset huonekalut siirrettiin alimpaan kerrokseen, joka oli jo täynnä rojua. Outo serkku auttoi Aminaa mielellään työpöydän ja hyllyjen siivouksessa ja he pakkasivat kaikki kirjat ja kääröt huolellisesti. Amina ajatteli, ettei tarvitsisi työpöytää mihinkään, mutta outo serkku pyysi häntä vielä säästämään sen. Se ei haitannut muita serkkuja, vaikka pöytä jäisikin heidän taloonsa joksikin aikaa, sillä serkulla ei ollut omaa taloa vaan pieni hökkeli yhden kylän lähellä. He pakkasivat Aminan tavarat vaunuihin ja kantoivat osan säkeistä käsin. Tällä kertaa outo serkku lähti heidän mukaansa, sillä talo ei tarvinnut enää vartiointia kaiken arvokkaan ollessa pakattuna mukaan.

Amina katsoi taloa viimeisen kerran. Se oli tyhjä. Se oli autio. Se ei ollut enää koti. Hän käänsi sille selkänsä ja jatkoi eteenpäin elämässään. Kyyneliä valui hänen poskilleen useita kertoja matkan aikana. Hän tunsi itsensä ulkopuolisemmaksi kuin koskaan. Hän toivoi jo olevansa takaisin Groshnassa. Hän toivoi, ettei olisi Kahtal. Hän mietti oliko Keok aistinut hänen henkensä ja sen takia seurannut heitä. Onneksi se ei ollut hyökännyt. Onneksi se oli mennyt pois.

He välttelivät katsomasta tai koskemasta hengen jättämää hiiltynyttä kohtaa astuessaan sisään taloon. Illan aikana he suunnittelivat Aminan matkaa takaisin.

Amina meni tyytyväisenä nukkumaan, mutta näki levottomia unia, joissa erilaiset henget vaelsivat hänen vanhan kotitalonsa ympäristössä ja ulvoivat raastavalla äänellä.

Armaran chapter 3

The first weeks in her new home passed by quickly. Amina got to know Emma's kin better and they were polite to her, though not at all interested in her life. The children were older than she was. The boys, Stenvil and Kreg, were almost fully grown men and the daughter Amma was four years her senior even though her behaviour was quite childish. Amina finally learned the name of ther father's cousin. It was Kros. Kros and Emma were very kind to her and she helped them as much as she could. Emma and Elma spent a couple of days each week teaching reading and numeracy to Amina and Amma. The villagers would always greet Amina when she went out on an errand by herself or with Emma. Answers to the letters Kros had sent to Amina's kin from across Armaran were arriving one by one. Each one was filled with condolences and promises of help and care for Amina in case Kros couldn't manage.

Winter time arrived and calmed the lives of the villagers. First snow came early. Snow in itself was quite uncommon in those parts of Armaran. Amina hadn't gone to the graveyard since the funeral but the snow covered landscape peeked her curiosity. Simple crosses had been placed in front of each grave and they were now covered with a thick layer of snow. Amina held out her hand to wipe off the snow from one of the crosses but changed her mind before her hand touched the soft, white cover. She didn't want to see evidence of her lost family. When the crosses were covered in snow, it felt almost like a bad dream.

Some blotches appeared in the snow on the graves. Some more snow fell from the branches hanging over the graves. The falling snow made small holes on the smooth snow cover. Amina looked up. There were no squirrels or birds on the branches but some kind of figure was crouching and staring at her. ”Greetings, Gahim,” Amina said. She was a bit startled by her own voice which sounded much louder than she had intended.

The spirit slid down from the branch and hung in mid-air on eye-level with Amina. It didn't say anything.

Amina bit her lip, trying to figure out what she should do. Usually spirits weren't angry or violent but they could sometimes be unpredictable.

Even though the spirit had no proper human form, it's movement was obviously meant to be a pompous bow.

Amina tried to imitate the movement as well as she could by waving her other hand back in a dandy arch and leaning her other foot in front of her in a sort of a bow.

”Hail to you, young Fatil,” the spirit whispered.

Amina nodded. ”The story felt fitting for my family... You were listening. Was there anyone else?”

The spirit was writhing in midair. ”There were many of us. We liked your story. I – Fansi, also another Fansi, also Finko, also Trua.”

Amina felt the hair at the back of her neck standing up. She was a little bit scared but also a little bit proud. The spirit was talking to her and liked her story. ”I can tell you another story right away.”

The Fansi writhed a moment as though thinking it through. ”Only me?”

”If the others don't want to hear another story or aren't here anymore, then it's just for you,” Amina replied.

It looked as if the Fansi frowned.

”I have a lot of stories. I can tell one just for you some other time. Would you call the other Gahim here now, please?”

The Fansi writhed for a moment and then whispered something.

There was some rustling between the branches and more snow fell on the graves. Another spirit descented in front of Amina.

Amina hesitated. She couldn't recognise the spirits' elements just by seeing them.

The Fansi turned its gaze from her to the other spirit. ”Finko,” it said.

Amina made a theatrical bow at it.

It answered her greeting. It looked a little more human shaped.

Amina began her story. It was a children's story which was used to teach the pronunciation of some of the tricky Armaranian words. She moved her face excessively with these words. Maybe the spirits could better remember how to speak if she could remind them of different words. After she finished the story, the spirits bowed and were just looking at her. Amina didn't know what to say to them so she looked at them in turns. She could feel their powers close to her. Moment by moment, she could feel the differences in their powers more clearly. Fansi – the water – felt fresh and flowing, and Finko – the ice – was more robust but stable.

Suddenly the spirits stirred and stormed back in between the branches.

Amina could hear footsteps sinking in to the snow behind her. She turned around.

Kros was walking towards her. He was serious.

”I came to see the snow,” Amina replied even though he hadn't said anything.

”Were they Gahim?” he answered in a worried tone.

Amina nodded. ”They came to hear a story. They heard the first one, too.”

Kros bit his lip and frowned. ”They wanted to hear more stories from you? Are you sure? Were they talking to you?”

Amina smiled. ”They introduced themselves. I think they don't remember how to speak properly anymore.”

Kros calmed down a bit. ”Perhaps one day you'll be a Fatil of the level your dad and mum were,” he said and smiled nervously. ”But no spirits are getting in the house.”

Amina nodded and took his hand. ”They know to keep out of people's houses for sure. Besides this is a way better place to tell the stories. It's always noisy inside.”

Kros led her out of the graveyard. ”It really is very calm here,” he whispered in a sad tone.

The snow melt into slushy puddles within the next few days, and in a week the landscape was bare again. The winter continued mild as usual. Around the new year and as days were the shortest, the children of the Cacco family fell ill. Kros was also feeling weak for a few days. Amina made some herbal tea and light soup according to Emma's instructions as she had to run some errands herself. Amina looked at the coughing and feverish people and focused not to be coughing or feverish herself. Anyone could get better if they just wanted to. Cousin was only sick for a couple of days but the children a whole week.

A few weeks later Emma fell seriously ill. No one knew what was wrong with her but she was in a lot of pain. Mr. Cacco went to a village nearby to get some more potent herbs that might be of use, as Kros was sitting by Emma's bedside worrying his head off. Amina took turns in sitting in the bedroom or went down to the main room. She made the same soup to Emma as she had done when the others were sick, but Emma was in too much pain to eat or drink anything. The herbs Mr. Cacco had brought made her feel a little better after a few days but she was still very weak. Amina climbed into the bed next to her and pressed her cheek gently on her abdomen. ”Does it still hurt?” she asked and lifted her cheek in rhyme with Emma's breathing.

”Yes, some,” she replied in a tired voice.

Amina and Emma were getting along well even though Emma had doubted her abilities in child rearing as she was barely 18 years old herself. Amina understood that the woman was being kind to her out of pure kindness even though she wanted to rest. She adjusted the blanket covering Emma with care and found herself another blanket. ”Can I sleep here for a while?” she asked and placed her cheek on Emma's abdomen again.

Emma nodded. ”Your head is so light it doesn't hurt.”

Amina smiled and closed her eyes. She thought about Emma's abdomen, how it might look like on the inside and could you see the pain. She thought that if something was broken – if you could say that a body is broken – could it be fixed. Would she know how to fix it? Heavy fatigue overcame her and she fell asleep before she could plan any further how to fix Emma.

As Amina woke up, she felt a tingling sensation in her abdomen. Emma was still asleep. Dusk had set in outside. Wind was blowing hard and raindrops were hitting the windows. Amina got up and tiptoed downstairs.

Kros was sitting at the table cleaning mud off of his boots. Elma was working at the hearth and the boys were reading a book over their father's shoulder. Amma's humming could be heard from the next room.

”She's asleep,” Amina said to Kros.

He nodded. His hair was still wet. ”It's great she got to rest all day. It would've been really bad for her to go out in this weather.”

Amina sat down next to Kros. The tingling in her abdomen continued and she tried to think of something to get her mind off of it. A thought crossed her mind but it wasn't a pleasent one. ”I'm nine years old already,” she said in an almost sad voice. Her birthday had been a little before the new year, the shortest day of the year.

Kros stopped cleaning his boot for a moment and stared into space. ”Yes, you are. But you're so hard-working and take care of everyone that one might think you're much older,” he replied and continued his cleaning fixing his eyes on the worn leather.

”I remember when my brother turned nine. He got to go see the timber rafting in the rapid real close.”

Stenvil sneered. ”Your brother was growing up to be a real country boy, wasn't he? I bet he couldn't even read.”

Amina made a face at Stenvil even though he hadn't lifted his eyes from the book even for a moment. ”Yes, he did and so will I real soon!” she snapped. She was going to say something insulting but the tingling in her abdomen ended so abruptly that she noticed it.

Kros sighed. ”You are all smart kids. You'd all do well in an academy, if not at the university.”

Ermin chuckled. ”Of course! My boys will go to the best institutions. Perhaps not as far as Everion, but Armaran has some fine places as well.”

Amina saw Kros's shoulders relax. Kros and Emma were not poor but they had no assets, no property, like a house of their own. They would likely never have enough money to send even one child to study in an institution, but they could both read and basic numeracy and in the future were determined to teach their children all that they knew. Amina felt she was very lucky that she got to live in this house even though everyone in the Cacco family was obviously proud of their better circumstance and oppurtunities.

”I think it's nice that I got to stay here. You've been so kind to me and it's great to learn how to read,” she said to Kros in a low voice.

He stopped his cleaning and looked her in the eyes. He was smiling. ”Of course. You are as precious to us as your entire family was. And everyone else cares for you too. I've received letters where your aunts, uncles and cousins all want to hear how you're doing.”

Amina was relieved. She could remember only some of her kin vaguely as her family had always been much on the road and traveled across the heartlands of Armaran. They had a house in the south-east but she couldn't remember had there been any other tenants beside her family, like in the Cacco house. ”What will happen to my old home?” she asked after thinking about all her things left in the house.

Kros set down the finally clean boot. ”I don't know. Letters take a long time to get to those parts of Armaran and so far I've only got one reply from your cousins there. I can ask them in the next letter.”

The storm was smiting the town for another two days. Amina spent most of her time with Emma and snoozed several times with her cheek gently on Emma's abdomen as it didn't bother her. Emma was actually happy to have company and a warm cheek on her belly as she was starting to feel better. On the third morning sun was shining and the rays were reflect from all of the water droplets on the windows and tree branches.

”Such a nice weather. Go out today, if you just feel like it,” Emma encouraged Amina.

Amina thought about it for a moment. She had believed that her grogginess was due to the weather but her head didn't yet feel quite clear. She didn't want to leave Emma alone, either, even though she was more lively than she had been before the storm. She hesitated. ”I could go nextdoor after noon,” she suggested.

Emma smiled a tired smile. ”I'm sure that would be nice.”

Amina left the house after breakfast and spent some time with the children in the neighbourghood. She couldn't focus on anything so she wandered off and ended up at the graveyard. The altar had already dried in the sun and it was surrounded by the mist of evaporating moisture. ”I want to learn a dance,” she said out loud. She was thinking about all the stories she knew and how many of them described spirits and people dancing together. She would have wanted to dance in honour of her family but could only tell a short story through her grief at the funeral. Now she was about to burst with the repressed emotion and wanted to relieve it by dancing.

Finko stepped forward from between the trees. ”Why do you want to dance, child?”

Amina was still staring at the altar. ”I want to dedicate it to my family.”

Finko walked around the altar a couple of times. ”I cannot teach you the steps.”

Amina let out a disappointed sigh. ”Many stories tell about the dances but it's always only some part of the steps and movements, never the whole dance.”

Finko came close to Amina's face. ”Tell me. Tell all the steps and moves. Tell, tell!”

Amina stared through the semi-transparent spirit at the altar for a moment. She nodded. She recalled only the dancing parts of all the stories she knew, and Finko moved according to her words and then helped her find the right motion in her body.

Sun was shining only into the highest tree tops when Amina finally decided it was enough for the day.

Finko bid her a polite farewell and vanished in between the trees.

Amina rushed home and went straight upstairs. Emma was sleeping calmly. Amina crawled onto the bed next to her and placed her cheek yet again on her abdomen. She instantly calmed down. ”I meant to come sooner...” she mumbled and fell asleep.

***

Amina awoke to a clatter coming from downstairs. She jumped off the bed and peeked through the door. Elma was scolding Amma for dropping a bowl. Luckily, the bowl was made of wood and hadn't shattered and the hot water had only splashed onto the floor right in front of the hearth.

Emma made a sleepy sound and Amina quickly closed the door not to let the noise disturb her.

”Is it evening already?” Emma mumbeled.

”Yes,” Amina replied. ”Elma and Amma are making dinner. I'll go help them.”

”You don't have to. I'll go,” Emma said sitting up on the edge of the bed.

”You must rest!” Amina protested.

Emma smiled. Even though it was dark in the room, Amina could feel it. Emma walked carefully to the door and opened it slightly. She was still smiling, and Amina was relieved. Her smile was what it used to be even though some creases around her eyes bore witness to all the pains suffered.

Amma cried out downstairs as she spotted them at the door, and Elma turned to look at them. ”Goodness sake! Emma darling, you got up!”

Emma was still smiling as she climbed down the stairs taking care to support herself with her hand on the wall. ”I feel much better now.”

Elma agreed with Amina that Emma shouldn't work too hard and told her to sit down and only gave her minor tasks to do concerning their dinner.

Amina climbed down after her and helped with everything she could think of without anyone asking her to do them. She was happy. Emma was well again and her own abdomen wasn't tingling anymore. Emma smiled all through the night and her being well made everyone in the house cheerful.

Before she fell asleep, Amina heard Kros and Emma's conversation. They were happy and relieved, as was Amina, and Emma praised her conscientiousness towards herself over the past few days. Emma confessed that having Amina sleep by her side had greatly calmed her and she had always felt better afterwards. Kros jested that Amina had told Emma's body to recover and made sure it happened. They laughed, but Amina was serious under the cover of her blanket. She remembered how she had wanted to fix Emma. Had she done it? Only a few months earlier she had survived without a scratch as many people died around her. What was she? Or what was inside her? She recalled the small voice she had heard inside her head at her family's funeral. Tears were welling up in her eyes. She still couldn't remember what happened in the fateful moments when her family died but she knew it was something bad. However, she had a feeling inside her that she could remember but something was stopping her. Something that wasn't a part of her. It wasn't even human. It was Praie, a healing spirit. She was Kahtal.