Armaran 3. luku

FIN - Kolmas luku englanniksi ensi viikolla

ENG - Chapter 3 in English will be posted next week

Armaran 3. luku

Ensimmäiset viikot uudessa kodissa kuluivat nopeasti. Amina tutustui Emman sukulaisiin, jotka olivat hänelle kohteliaita, mutta eivät lainkaan kiinnostuneita hänen elämästään. Perheen lapset olivat kaikki häntä vanhempia. Pojat Stenvil ja Kreg olivat jo melkein miehen iässä ja tytär Amma oli häntä neljä vuotta vanhempi, vaikka vaikuttikin lapselliselta. Amina oppi myös vihdoin isänsä serkun nimen. Se oli Kros. Kros ja Emma olivat hänelle ystävällisiä ja hän auttoi heitä niin paljon kuin pystyi. Emma ja Elma opettivat parina päivänä viikossa Aminaa ja Ammaa lukemaan ja laskemaan. Kyläläiset tervehtivät Aminaa aina, kun hän kävi asioilla yksin tai Emman kanssa. Vastaukset serkun kirjeisiin Aminan sukulaisilta saapuivat yksitellen eri puolilta Armarania. Jokainen sisälsi surunvalittelut ja kysymyksen avuntarpeesta sekä lupauksia huolehtia Aminasta, jos Kros ei siihen pystyisi.

Talven tultua koko kylän elämä rauhoittui. Lunta satoi melko aikaisin, mikä oli jo itsessään erikoisuus niissä osissa Armarania. Amina ei ollut käynyt hautausmaalla hautajaisten jälkeen, mutta lumen peittämä maa herätti hänen uteliaisuutensa. Yksinkertaiset ristit oli pystytetty kuoppien etulaidalle ja ne olivat usean sentin paksuisen lumikerroksen kuorruttamat. Amina ojensi kättään pyyhkäistäkseen lumet pois yhden päältä, mutta muutti mielensä ennen kuin hänen kätensä osui lumeen. Hän ei halunnut nähdä todistetta menetetystä perheestään. Lumen peittämänä se oli kuin unta.

Hautojen päälle lumeen ilmestyi jälkiä. Puiden oksilta tippui lisää lunta ja hankeen syntyi lisää pieniä kuoppia. Amina katsoi ylös. Oksien välissä ei ollut oravia tai lintuja, mutta jonkinlainen hahmo kyyristeli ja tuijotti häntä. ”Tervehdys, Gahim,” Amina sanoi. Hän säpsähti omaa ääntään, sillä kuvitteli puhuneensa hiljaa.

Henki liukui alas oksalta ja jäi ilmaan leijumaan Aminan silmien korkeudelle. Se ei sanonut mitään.

Amina puri huultaan miettiessään mitä hänen pitäisi tehdä. Henget eivät yleensä olleet vihaisia tai väkivaltaisia, mutta ne olivat joskus arvaamattomia.

Vaikka hengellä ei ollut kunnollista ihmismuotoa, sen liike oli selvästi koreaksi kumarrukseksi tarkoitettu.

Amina matki liikettä parhaansa mukaan heilauttamalla toista kättään taaksepäin keikarimaisesti ja nojaamalla toista jalkaansa eteenpäin.

”Ole tervehditty, nuori Fatil,” kuului hengen kuiskaus.

Amina nyökkäsi. ”Tarina tuntui sopivan perheelleni... Sinä kuuntelit. Kuunteliko joku muukin?”

Henki vääntelehti ilmassa. ”Meitä oli monta. Me pidimme tarinastasi. Minä – Fansi, myös toinen Fansi, myös Finko, myös Trua.”

Amina tunsi kihelmöintiä niskassaan. Häntä pelotti hieman, mutta hän oli myös vähän ylpeä. Henki puhui hänelle ja piti hänen tarinastaan. ”Minä voin kertoa uuden tarinan vaikka heti.”

Fansi vääntelehti hetken kuin miettien. ”Vain minulle?”

”Jos muut eivät halua kuulla toista tarinaa tai eivät ole juuri nyt täällä, niin sitten vain sinulle,” Amina vastasi.

Aivan kuin Fansi olisi nyrpistänyt nenäänsä.

”Minulla on paljon tarinoita. Voin kertoa yhden vain sinulle joku toinen kerta. Kutsuisitko muut Gahim tänne nyt?”

Fansi vääntelehti jälleen hetken ja kuiski sitten jotain.

Oksien joukosta kuului rapinaa ja lisää lunta tippui hautojen päälle. Toinen henki laskeutui Aminan eteen.

Amina epäröi. Hän ei osannut tunnistaa henkien voimia niiden ulkomuodosta.

Fansi käänsi katseensa hänestä toiseen henkeen. ”Finko,” se sanoi.

Amina kumarsi teatraalisesti toiselle hengelle.

Se vastasi hänen tervehdykseensä. Sen ulkomuoto oli hieman ihmismäisempi.

Amina aloitti tarinan. Se oli lastensatu, jolla myös opetettiin lapsille tiettyjen sanojen ääntämistä. Hän väänteli suurieleisesti kasvojaan vaikeiden sanojen kohdalla. Ehkä henget muistaisivat taas miten puhutaan, jos hän onnistuisi muistuttamaan niitä erilaisista sanoista. Tarinan loputtua henget kumarsivat ja jäivät katselemaan Aminaa. Amina ei tiennyt mitä sanoa niille, joten hän katseli niitä vuorotellen. Hän tunsi niiden voiman lähellään. Hetki hetkeltä hän tunsi niiden väliset erot paremmin. Fansi-vesi tuntui raikkaalta ja virtaavalta, kun taas Finko-jää oli hieman rosoinen, mutta vakaa.

Yhtäkkiä henget säpsähtivät ja syöksähtivät puiden joukkoon.

Amina kuuli takaansa hankeen painuvia askelia. Hän kääntyi ympäri.

Kros käveli häntä kohti. Hän oli vakava.

”Tulin katsomaan lunta,” Amina vastasi, vaikkei mies sanonut mitään.

”Olivatko nuo Gahim?” hän kysyi huolestuneena.

Amina nyökkäsi. ”Ne tulivat kuuntelemaan tarinaa. Ne kuuntelivat ensimmäisenkin.”

Kros puri huultaan ja rypisti kulmiaan. ”Ne halusivat kuulla sinulta lisää tarinoita? Oletko varma? Puhuivatko ne sinulle?”

Amina hymyili. ”Ne esittelivät itsensä. Luulen, että ne eivät enää muista kunnolla, miten puhutaan.”

Kros rauhoittui hieman. ”Ehkä sinusta tulee vielä isäsi ja äitisi veroinen Fatil,” hän sanoi ja hymyili hermostuneesti. ”Mutta henkiä et kutsu meille sisään.”

Amina nyökkäsi ja tarttui miehen käteen. ”Kyllä ne tietävät pysyä poissa ihmisten taloista. Sitä paitsi tämä on paljon parempi paikka kertoa tarinoita. Sisällä on aina meluisaa.”

Kros ohjasi hänet pois hautausmaalta. ”Täällä todellakin on rauhallista,” hän kuiskasi surullisella äänellä.

Lumet sulivat muutaman päivän päästä tarttuvaksi sohjoksi ja viikon jälkeen maa oli taas täysin paljas. Talvi jatkui tavalliseen tapaan lauhana. Vuodenvaihteen aikaan päivän ollessa lyhimmillään Cacon perheen lapset sairastuivat ja Kros oli myös heikkona muutaman päivän. Amina keitti Emman ohjeiden mukaan kaikille yrttiteetä ja kevyttä keittoa, kun tämän täytyi itse lähteä asioille. Amina katseli yskiviä ja kuumeisia ihmisiä ja keskittyi olemaan yskimättä ja kuumeilematta itse. Kyllähän kuka vain voisi parantua, jos oikeasti tahtoi niin. Serkkukin oli sairaana vain pari päivää, mutta lapset sairastivat viikon.

Muutama viikko myöhemmin Emma sairastui vakavasti. Kukaan ei tiennyt mikä häntä vaivasi, mutta hänellä oli kovat tuskat. Herra Cacco lähti hakemaan naapurikylästä rohtoja, joista voisi olla apua, kun Kros istui huolissaan Emman vuoteen vierellä. Amina istui välillä samassa huoneessa ja välillä hän laskeutui rappuset tupaan. Hän keitti Emmalle keittoa, kuten oli tehnyt aiemminkin, mutta nainen ei pystynyt tuskiltaan syömään tai juomaan. Cacon tuomat rohdot helpottivat Emman oloa parin päivän jälkeen, mutta hän oli edelleen heikkona. Vetinen myrsky iski kylään eikä Amina voinut mennä ulos. Hän vietti aikaa Emman seurana, vaikka tämä oli hyvin väsynyt. Amina kiipesi sänkyyn Emman viereen ja painoi varovasti poskensa tämän vatsaa vasten. ”Sattuuko sinuun vielä?” hän kysyi ja nosti poskeaan naisen hengityksen tahtiin.

”Jonkin verran,” nainen vastasi voipuneella äänellä.

Amina ja Emma tulivat toimeen keskenään hyvin, vaikka Emma oli alkuun epäillyt kykyjään kasvattaa lasta, sillä hän oli tuskin 18-vuotias itsekään. Amina ymmärsi, että nainen oli hänelle ystävällinen, vaikka halusi levätä. Hän asetteli Emmaa peittävän huovan huolellisesti tämän ympärille ja otti itselleen toisen huovan. ”Voinko nukkua tässä hetken?” hän kysyi ja painoi päänsä uudelleen naisen vatsalle.

Emma nyökkäsi. ”Pääsi on niin kevyt, ettei se satu.”

Amina hymyili ja sulki silmänsä. Hän ajatteli Emman vatsaa, miltä se ehkä näytti sisältä ja saattoiko kivun nähdä. Hän ajatteli, että jos jotain on rikki – jos nyt ihmisen voi sanoa olevan jostain kohtaa rikki – voisiko sen korjata. Osaisiko hän ehkä korjata sen? Raskas väsymys kuitenkin yllätti hänet ja hän nukahti ennen kuin ehti suunnitella miten voisi korjata Emman.

Amina heräsi kihelmöintiin vatsassaan. Emma nukkui vielä ja hämärä oli laskeutunut ulkona. Tuuli ulvoi ja suuret pisarat osuivat ikkunoihin. Amina nousi ja hiipi alakertaan.

Kros istui pöydän ääressä ja puhdisti saappaitaan kurasta. Elma hääräsi lieden ääressä ja pojat lukivat isänsä kirjaa tämän olan yli. Amman hyräily kuului viereisestä huoneesta.

”Hän nukkuu,” Amina sanoi Krosille.

Mies nyökkäsi. Hänen hiuksensa olivat vielä märät. ”Onneksi hän sai levätä koko päivän. Hänen olisi ollut kamala lähteä ulos tällä ilmalla.”

Amina istui pöydän ääreen. Kihelmöinti hänen vatsassaan jatkui ja hän yritti keksiä jotain tekemistä, ettei hänen huomionsa kiinnittyisi vain ja ainoastaan siihen. Yksi ajatus nousikin hänen mieleensä, mutta sen hän olisi mieluummin jättänyt muistamatta. ”Olen jo yhdeksän vuotias,” hän sanoi melkein surullisella äänellä. Hänen syntymäpäivänsä oli vähän ennen uutta vuotta ja vuoden lyhintä päivää.

Kros keskeytti saappaidensa putsauksen hetkeksi ja tuijotti seinää. ”Niinhän sinä olet. Mutta olet niin ahkera ja huolehdit muistakin, että voisi kuvitella sinun olevan jo paljon vanhempi,” hän sanoi ja jatkoi putsausta silmät tiiviisti nuhruiseen nahkaan kohdistettuna.

”Muistan, kun veljeni täytti yhdeksän. Hän sai silloin mennä katsomaan puiden uittoa koskessa ihan läheltä.”

Stenvil hymähti. ”Veljestäsi oli selvästi kasvamassa maalainen. Hän ei varmaan osannut lukeakaan.”

Amina näytti Stenvilille vihaista naamaa, vaikkei tämä ollut edes vaivautunut kääntymään puhuessaan. ”Kyllä osasi ja niin osaan kohta minäkin!” hän puuskahti. Hän aikoi sanoa vielä jotain loukkaavaa, mutta kihelmöinti vatsassa loppui niin äkisti, että hän huomasi sen.

Kros huokaisi. ”Olette kaikki fiksuja lapsia. Te kaikki pärjäisitte varmasti ainakin opistoissa, ehkä jopa yliopistossa.”

Ermin naurahti. ”Totta kai! Ja minun poikani pääsevätkin oppiin johonkin arvostettuun laitokseen. Eivät ehkä Everioniin asti, mutta kyllä Armaranistakin löytyy hyviä paikkoja.”

Amina huomasi Krosin hartioiden rentoutuvan. Kros ja Emma eivät olleet suoranaisesti köyhiä, mutta heillä ei ollut omaisuutta, kuten omaa taloa, tai muunlaista varallisuutta. Kros oli ahkera ja tunnollinen työntekijä ja Emma teki töitä niin rahasta kuin tavaroistakin ja oli taitava vaihtokauppias. He selvisivät vähällä ja olivat tyytyväisiä elämäänsä. Heillä tuskin koskaan olisi varaa lähettää yhtään lasta opiskelemaan, mutta he molemmat osasivat itse sekä lukea että laskea ja aikoivat opettaa taidot tulevaisuudessa lapsilleen. Amina koki olevansa onnekas päästyään tähän taloon, vaikka koko Cacon perhe oli selvästi ylpeä paremmista oloistaan ja mahdollisuuksistaan. ”Minusta on tosi kiva, että sain jäädä tänne. Olette minulle kilttejä ja on hienoa oppia lukemaan,” hän sanoi hiljaa Krosille.

Mies keskeytti saappaansa puhdistuksen ja katsoi häntä silmiin. Hän hymyili. ”Totta kai. Sinä olet meille yhtä tärkeä kuin koko perheesi oli. Ja muutkin välittävät sinusta. Olen saanut useita kirjeitä, joissa setäsi, tätisi ja serkkusi haluavat kuulla miten voit.”

Aminasta tuntui helpottuneelta. Hän muisti vain osan sukulaisistaan ja heidätkin melko heikosti, koska hänen perheensä oli aina matkustanut paljon ympäri Armaranin sydänmaita. Heillä oli ollut myös talo alueen kaakkoisosassa, mutta hän ei muistanut oliko siellä asunut joku muukin, kuten Caccojen talossa nyt. ”Mitä minun vanhalle kodilleni tapahtuu?” hän kysyi pohdittuaan vanhojen tavaroidensa kohtaloa.

Kros laski vihdoin puhdistetun saappaansa lattialle. ”En tiedä. Kirjeiden kulku niihin osiin Armarania kestää aina kauan ja olen saanut vasta yhden vastauksen serkuiltasi sieltä. Voin seuraavassa kirjeessä kysyä.”

Myrsky jatkui vielä kaksi päivää. Amina vietti suuren osan päivistä Emman luona ja torkahteli usein tämän vatsaa tyynynä käyttäen, koska se ei haitannut naista. Tämä oli jopa iloinen seurasta ja lämpimästä poskesta vatsallaan, sillä hänen olonsa oli parempaan päin. Kolmantena aamuna aurinko paistoi ja heijastui ikkunalasiin ja puunoksille jääneistä vesipisaroista.

”Kaunis ilma. Mene ulos tänään, jos haluat,” Emma kehotti Aminaa.

Amina mietti hetken. Hän oletti olleensa tokkurainen sadeilman takia, mutta hänen päänsä ei vieläkään tuntunut täysin selvältä. Hän ei myöskään halunnut vielä jättää Emmaa yksin, vaikka tämä oli selvästi pirteämpi kuin myrskyä ennen. Hän epäröi. ”Voisin mennä iltapäivällä leikkimään naapuriin,” hän ehdotti.

Emma hymyili väsyneesti. ”Se olisi varmasti mukavaa.”

Amina lähti aamiaisen jälkeen ulos ja vietti joitain tunteja naapuruston lasten kanssa. Hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään leikkiin kunnolla ja lopulta hän harhaili hautausmaalle. Alttari oli ehtinyt kuivua auringonpaisteessa ja sitä ympäröi haihtuvan kosteuden usva. ”Minä haluan oppia tanssin,” Amina sanoi ääneen. Hän ajatteli kaikkia tuntemiaan tarinoita ja miten niissä henget ja ihmiset tanssivat yhdessä. Hän olisi halunnut tanssia hautajaisissa perheensä kunniaksi, muttei surultaan kyennyt kuin lausumaan lyhyen tarinan. Nyt hän oli pakahtua tukahdutettuun tunteeseen ja halusi purkaa sen tanssien.

Finko asteli puiden lomasta hänen luokseen. ”Miksi haluat tanssia, lapsi?”

Amina tuijotti edelleen alttaria. ”Haluan osoittaa sen perheelleni.”

Finko kiersi alttarin ympäri pari kertaa. ”En voi opettaa askelia.”

Amina huokaisi pettyneenä. ”Monissa tarinoissa kerrotaan tansseista, mutta niissä kuvataan vain osa askelista ja liikkeistä, ei koskaan koko tanssia.”

Finko tuli lähelle Aminan kasvoja. ”Kerro minulle. Kerro kaikki askeleet ja liikkeet. Kerro, kerro.”

Amina tuijotti hetken hengen läpi alttaria ja nyökkäsi lyhyesti. Hän lausui tarinoista vain tansseihin liittyvät kohdat ja Finko liikkui hänen sanojensa mukaan ja auttoi häntä sitten löytämään liikkeet. Aurinko paistoi enää korkeimpiin latvoihin, kun Amina päätti, että tanssi riitti siltä päivältä.

Finko hyvästeli hänet kohteliaasti ja katosi takaisin puiden joukkoon.

Amina kiirehti kotiin ja yläkertaan. Emma nukkui levollisesti. Amina kiipesi sänkyyn naisen viereen ja painoi jälleen poskensa tämän vatsaa vasten. Hän rauhoittui heti. ”Minun piti tulla aikaisemmin...” hän mutisi ja nukahti melkein heti.

***

Amina havahtui kolinaan alakerrassa. Hän hypähti pystyyn sängystä ja kurkisti ovesta. Elma torui Ammaa, joka oli pudottanut kulhon lattialle. Kulho oli onneksi puuta eikä ollut särkynyt, ja sen sisällä ollut kuuma vesi oli levinnyt vain tulisijan edustalle.

Emma äännähti unisesti, ja Amina sulki nopeasti oven, ettei melu häiritsisi tätä.

”Onko jo ilta?” Emma mumisi.

”Kyllä,” Amina vastasi. ”Elma ja Amma valmistavat illallista. Menen auttamaan heitä.”

”Ei sinun tarvitse. Minä menen,” Emma sanoi ja nousi istumaan sängyn laidalle.

”Sinun pitää vielä levätä!” Amina protestoi.

Emma hymyili. Vaikka huoneessa oli pimeää, Amina tunsi sen. Emma käveli varovasti ovelle ja raotti sitä. Hän hymyili edelleen, ja Aminan valtasi huojennus. Naisen hymy oli entisellään, vaikka silmien ympärillä uurteet muistuttivat vielä kärsityistä kivuista.

Amma älähti alakerrassa huomatessaan heidät ovella, ja Elmakin kääntyi katsomaan. ”Herttinen sentään! Emma, sinä jaksoit nousta!”

Emma hymyili edelleen laskeutuessaan portaat varovasti ja seinästä itseään tukien. ”Oloni on paljon parempi.”

Elma oli kuitenkin Aminan kanssa samaa mieltä, ettei Emman sopinut vielä rehkiä ja käski tämän istua pöydän ääreen, missä hän sai tehdä vain hyvin pieniä ja kevyitä askareita yhteisen aterian eteen.

Amina laskeutui portaat ja auttoi pienissä asioissa ilman erillistä pyyntöä. Hän oli iloinen. Emma oli kunnossa eikä hänen omaa vatsaansa enää kihelmöinyt. Emma hymyili kuten ennenkin ja hänen parempi olonsa teki koko talon väestä hilpeämmän.

Ennen nukahtamistaan Amina kuuli Krosin ja Emman juttelevan. He olivat onnellisia ja huojentuneita, kuten Aminakin, ja Emma ylisti hänen tunnollisuuttaan itseään kohtaan. Amina oli viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa kuin kukaan muu ja huolehtinut hänestä. Emma tunnusti, että päiväunet Aminan kanssa olivat rauhoittaneet häntä suuresti ja hänen olonsa oli aina niiden jälkeen tuntunut paremmalta. Kros ehdotti leikillään, että Amina oli käskenyt Emman ruumista parantumaan ja vahtinut, että niin myös käy. He nauroivat, mutta Amina vakavoitui oman peittonsa suojassa. Hän muisti halunneensa korjata Emman. Oliko hän tehnyt niin? Vain muutama kuukausi aikaisemmin hän oli itse selvinnyt vammoitta, kun muita ihmisiä kuoli. Mikä hän oli? Tai mikä hänen sisällään oli? Hän muisti pienen äänen sisällään, jonka hän kuuli perheensä hautajaisissa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän ei edelleenkään muistanut perheensä kohtalokkaista hetkistä muuta kuin, että jotain pahaa tapahtui. Kuitenkin hänen sisällään tuntui, kuin hän voisi muistaa sen, mutta jokin esti. Se jokin ei ollut osa häntä. Se ei ollut ihminen. Se oli Praie, parantava henki. Hän oli Kahtal.