Armaran Prologi
(in English, see below)
Armaran.
Maantieteellisesti ja kulttuurisesti laaja manner, mutta monin
paikoin läpäisemätön erämaa. Sen lauhkeissa metsissä
metsästäjä-keräilijäheimoista alkoi kehittyä suurempia
aloilleen asettuvia yhteisöjä ja lopulta elinvoimaisia kyliä.
Ihmiset matkustivat laajalti ja tutkivat kesyttämätöntä luontoa.
Monista ilmiöistä ja uroteoista kerrottiin tarinoita, jotka
kulkivat tarinankertojien perheissä sukupolvelta toiselle ja kylästä
kylään. Tarinankertojista tuli arvostettuja jäseniä yhteisössä
ja heitä alettiin kutsua ylistävällä nimellä Fatil. Vuosisatojen
kuluessa ihmiset oppivat myös elämään rinnan epätavallisempienkin
olentojen kanssa. Osa luonnonvoimien hengistä oli kiinnostuneita
ihmisistä ja ne oppivat ihmisten kielen seuratessaan näiden toimia
– varsinkin kuunnellessaan leirinuotioiden ympärillä kerrottuja
tarinoita. Veden henget uivat kalastajien rinnalla, tuulen henget
juoksivat kilpaa saaliseläinten kanssa metsissä, maan henget
tarkastelivat ihmisten etsimiä kasveja joka suunnasta ja monet muut
henget aistivat ihmisten kiinnostuksen ja kunnioituksen itseään
kohtaan.
Rinnakkaiselo johti
lopulta henkienkantajien sukujen syntyyn – ihmisten ja henkien
kumppanuuteen, Kahtal. Kyky ei kuitenkaan ollut jokaisella suvun
jäsenellä eikä jokainen mahdollinen henkienkantaja välttämättä
kohdannut itselleen sopivaa henkeä elämänsä aikana. Kun henkien
aistimiseen herkistynyt henkilö kohtasi sopivan hengen, seurasi
mittelö, Hendo, jossa ihminen voittaessaan sai elinikäiseksi
kumppanikseen ruumiiseensa hengen ja sen voiman tai hävitessään
kuoli. Pahimmassa tapauksessa henki sai valtaansa hävinneen ihmisen
ruumiin ja siitä tuli Treshti, hengenvaltaama. Treshtit olivat
pelottava vastus, sillä ruumiissa henget pystyivät käyttämään
voimaansa hallitummin ja halutessaan soluttautumaan ihmisten
joukkoon. Ainoastaan hengen voiman loimu silmissä paljasti Treshtin.
Lisäksi Treshteiltä puuttui ihmisen mieli ja niillä oli vain
henkien itsekäs olemus, mikä johti usein monien ihmisten kuolemaan.
Treshtin syntymää ei voinut koskaan nähdä ennalta, sillä
heikoinkin henki saattoi voittaa mieleltään vahvimman ihmisen.
Monet henkienkantajat liikkuivatkin pienissä ryhmissä, jotta Hendon
sattuessa kohdalle oli aina joku varmistamassa, ettei Treshtiä
pääsisi valloilleen. Jo yhtä tai useampaa henkikumppania kantava
ihminen saattoi aivan yhtä todennäköisesti kuolla Hendon aikana
kuin ensimmäistä mittelöään suorittava.
Kyky aistia henkiä
levisi ihmisten keskuudessa, kun puolisoa etsittiin kaukaisemmista
kylistä ja perheet muuttivat uusille seuduille elantonsa perässä.
Alkuperäiset henkienkantajien suvut hukkuivat muihin sukulinjoihin,
mutta ajan kuluessa osa henkienkantajista onnistui kasvattamaan
sukunsa nimeä nimenomaan henkiensä avulla. Tällöin voidaan katsoa
alkaneen henkienkantajien toinen aikakausi, sillä tarinat
henkienkantajista alkoivat kulkeutua myös Armaranin ulkopuolelle.
Viimeistään Kendelin suursota teki henkienkantajista tunnettuja
suuressa osassa maailmaa, kun Armaraniin hyökättiin voimakkaasti
kahdelta rintamalta. Armaran ei ollut koskaan yhdistynyt
kuningaskunnaksi ja asutus oli edelleen hajanaista, joten armeijan
kokoaminen oli lähes mahdotonta, mutta muutamat rohkeat ja henkiensä
kanssa hyvin kouluttautuneet henkienkantajat onnistuivat hidastamaan
vihollisten etenemistä ja suojelemaan kotejaan. Sota päättyi
kuitenkin häviöön, sillä yhtenäistä vastarintaa ei kyetty
järjestämään ja kaksi varustautunutta ja koulutettua armeijaa
marssi halki puolen Armaranin. Valloittajat eivät kuitenkaan
orjuuttaneet alueen ihmisiä, vaan etsivät heidän joukostaan
sopivia sotilaikseen ja palvelijoikseen. Heitä kiehtoivat
erityisesti Kahtalien kyvyt.
Kun ensimmäiset
Kahtalit siirtyivät pois synnyinsijoiltaan, tulivat vastaan uusien
alueiden henget, joille jo kumppaneina elävät henget opettivat
Kahtalien kotikielen armaranin ja mahdollistivat kommunikaation. Myös
Kahtalien perimä levisi toisiin kansakuntiin ja sukupolvien kuluessa
sekä tarinat että taidot levisivät uusille alueille.
Henkikumppanit omaksuivat ihmisten niille antamat nimet: Tuli –
Keok, vesi – Fansi, tuuli – Panga, maa – Mehga ja salama –
Tang. Myös harvinaiset henkikumppanit saivat nimet: Suolainen vesi –
Miishu, jää – Finko, ilma – Trua, parannus – Praie,
luonnonparannus – Pung ja varjo – Shuua. Aikojen kuluessa henget
ehtivät muodostaa kumppanuuden useiden ihmisten kanssa ja siirsivät
tietojaan ja taitojaan eteenpäin uusille Kahtal-sukupolville ja
edelleen ne halusivat kuunnella ihmisten tarinoita.
Vuosisatojen aikana
Kahtalit saivat suurta arvostusta ja pelonsekaista kunnioitusta.
Lopulta pelko alkoi ottaa muiden alueiden ihmisistä vallan ja
henkienkantajien toinen aikakausi lähestyi loppuaan maailmassa, myös
heidän kotiseudullaan Armaranissa. Useiden maiden henkienkantajien
vihaajat yhdistivät voimansa ja päättivät tuhota kaikki maailman
Kahtalit. Heidän vainonsa jatkui vuosikymmeniä ja myös viattomia
ihmisiä surmattiin Kahtalien suojelemisen vuoksi, Kahtalien kanssa
vehkeilystä syytettynä tai pelkästä epäilystä, että heillä
olisi henkikumppani. Heidän joukossaan kuoli myös useita
tarinankertojia ja monet Armaranin historiasta kertovat tarinat
unohtuivat. Lopulta edes yksittäisiä Kahtaleja ei löydetty ja
koitti henkienkantajien kolmas aikakausi – henkienkätkentä, sillä
yksikään mahdollisesti elossa oleva Kahtal ei voinut kuin
piilotella itseään ja kykyjään, koska maailma oli vielä
pullollaan henkienkantajien vihaajia.
Hiljaisten
vuosikymmenten edetessä kaukana Armaranista perustettiin Hembron
veljeskunta tutkimaan mahdollisuutta käyttää luonnonvoimaista
magiaa ilman henkiä. Veljeskunnan jäsenet loivat opit veden,
tuulen, tulen, maan, salaman ja parannuksen hallintaan, mutta heidän
kykynsä ei koskaan yltänyt velhojen magioiden tasolle – saati
aidon henkivoiman. Jokainen veljeskunnan jäsen opetteli armaranin
kielen ja osa heistä tutki menneiden aikojen kirjoituksia
henkienkantajista ja heidän taidoistaan parantaakseen omia kykyjään.
Useimmat henget kieltäytyivät kommunikoimasta heidän kanssaan,
vaikka he olivat opetelleet armaranin kielen, sillä ne olivat
joutuneet elämään ilman ihmisohjausta ja halveksivat yritystä
ylittää omat voimansa. Monet veljeskunnan jäsenet näet uskoivat
olevansa parempia kuin yksikään Kahtal ja että ihmismielen
voimalla voidaan saavuttaa paljon suurempia voimia kuin mihin henget
koskaan kykenevät. Henget olivat palanneet omiin oloihinsa luonnossa
tai jääneet niille sijoilleen, mihin niiden viimeinen kumppani oli
surmattu, eivätkä ne olleet enää kiinnostuneita ihmisten
tekemisistä. Vuodet vaihtuivat vuosikymmeniin, vuosikymmenet
venyivät vuosisadoiksi eikä Kahtaleista enää kuultu...
Armaran Intro in English
Armaran. Geographically
and culturally a vast continent, but in many regions nothing but
impenetrable wilderness. Its temperate forests were the early home to
hunter-gatherer tribes that grew to form larger communities and
eventually lively villages. People traveled wide and far to make
discoveries of the untamed nature. Many phenomena and deed were
relived in stories told and remembered by families of storytellers
from generation to generation and from one village to the next. The
storytellers became well respected members in their community and
they were given a panegyrical name Fatil. As centuries passed, the
people learned to live side by side with even the most unusual
beings. Some of the element spirits were interested in the people and
learned their language as they followed the everyday lives of the
people – especially as they were listening to the stories shared
around campfires. The spirits of water swam along the fishermen, the
spirits of wind ran beside the prey of huntsmen, the spirits of earth
studied the plants the people were looking for from every possible
angle and many other spirits sensed the interest and awe the people
had towards them.
Living side by side led
eventually to the birth of spiritbearer families – the
companionship between spirits and people, Kahtal. Every member of
these families was not able to become a spiritbearer and not everyone
with the potential met a suitable spirit during their lifetimes. When
a person sensitive to spirits came across a suitable spirit, a battle
– Hendo – ensued. If the person won, he or she was granted a
lifelong companionship with the spirit and was able to use the power
of the spirit. If the person lost, he or she died and in the worst
case the spirit took over the body and became Treshti, spirittaken. A
Treshti was a fearsome foe because in a human body the spirit could
control its power in a more precise manner and walk among people
without notice. Only the glow of the spirit in the eyes would reveal
the Treshti. Without a human mind and only the selfishness of the
spirit, the Treshti often caused the deaths of many people. The birth
of a Treshti could not be foreseen as even the weakest spirit could
win over the strongest of minds. Many spiritbearers traveled in small
groups in order to be prepared to deal with a Hendo accordingly and
avoid the havoc a Treshti could bring if it had a chance to wander
the lands. For even being a Kahtal before could not prevent you from
losing a Hendo and becoming a Treshti.
The ability to sense
spirits spread among people as they traveled in search of spouses in
the fartest villages and moved to new areas to make a living. The
original spiritbearer families mingled and were lost amongst other
bloodlines. However, many spiritbearers were able to make a name for
themselves and their families with their spirits. This is when the
second era of spiritbearers begun, for the stories of the Kahtal
spread also outside of Armaran. The Great War of Kendel was the final
event to make spiritbearers known to the majority of the world, as
Armaran was attacked heavily on two fronts. People of Armaran had
never united to form a country of their own and dwellings were spread
far apart in many regions. As there was no army, brave people with
some well-trained Kahtal amongst them managed to slow down the enemy
and protect their homes. The war was as good as lost from the
beginning as the enemy faced no properly organized opposition. The
well-equipped and trained armies marched across half of Armaran.
However, the conquerers did not slave the people of their newly
claimed lands but sought out the most apt soldiers and servants from
among them. They were especially intrigued by the Kahtal.
When the first of the
Kahtal moved out of their birthland, they met new spirits. Their
companion spirits thaught the language of Armaran to these cousins of
theirs and made communication possible for the Kahtal. As the
language and blood of the Kahtal spread to new areas with each new
generation, so did the stories of their deeds and abilities. The
spirit companions accepted the names the people had given them: Fire
– Keok, water – Fansi, wind – Panga, earth – Mehga and
lightning – Tang. Even the rare spirit companions received names:
Salty water – Miishu, ice – Finko, air – Trua, healing –
Praie, natural healing – Pung and shadow – Shuua. As times passed
by, many spirits had a chance to form a companionship with several
people and they moved their knowledge and skills onwards to new
generations of Kahtal. And they were still keen to hear the stories
of Fatil.
Throughout the
centuries, the reputation of the formidable Kahtal grew and they
received more and more awe, respect and fear. Eventually the fear
took over the people of some regions and the second era of the Kahtal
was soon to end – even in their homeland Armaran. The haters of
Kahtal from many countries combined their powers and were determined
to hunt down and kill every last Kahtal in the world. Their
persecution continued for decades and many innocent people died
alongside the Kahtal – whether they were trying to protect the
Kahtal, suspected of having a spirit companion or just considered to
side too much with the Kahtal did not matter. Among the dead were a
lot of storytellers and many histories of Armaran were lost forever.
Eventually not even a single Kahtal could be found anywhere and thus
began the third era of the spiritbearers – the era of spirit
hiding, for if there were any living Kahtal, they could not reveal
themselves or their abilities. The world had still many Kahtal
haters. As the decades passed in silence, the brotherhood of Hembro
waas founded to study the possibility to use elemental nature magic
without the spirits. The members of the brotherhood managed to
generate the magics of water, wind, fire, earth, lightning and
healing that were similar to the powers of the spirits. However,
their magics were nowhere near the powers of true wizards – let
alone the actual spirit powers. Every member of the brotherhood was
taught the language of Armaran and some of them studied the old
writings of spiritbearers and their abilities in order to improve
their own skills. Most spirits refused to communicate with them even
though they shared a language because they had been forced out of
human civilization and they despised the attempt to exceed their
powers. Indeed, many of the brothers believed that they were better
and more powerful than any Kahtal ever and that by the means of human
mind alone they could achieve powers much greater than what the
spirits were capable of. The spirits had returned to their own niches
in nature or remained in the very spot where their last companion had
been slaughtered and they were not interested in human actions
anymore. Years flowed to form decades, decades passed to long
centuries and no one heard of the Kahtal...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti