Armaran luku / chapter 2

Armaran 2. luku (in English below)

Kylän aukio oli täynnä kärryjä. Amina tunnisti Memman vaunun ja käveli sen luo. Memma ei ollut vaunuissa, mutta kuljettaja tuli hänen luokseen. ”Saitko nukuttua?” hän kysyi.

Amina nyökkäsi. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei keksinyt mitä sen piti olla. Hän huokaisi ja painoi päänsä. ”Kiitos,” hän mumisi.

Kuljettaja hymyili surullisesti. ”Teimme sen minkä pystyimme. Kyläläiset lupasivat huolehtia sinusta. Meidän täytyy jatkaa matkaamme... Toivottavasti näemme uudestaan joku päivä. Ja toivottavasti se päivä on iloisempi,” mies sanoi ja käveli takaisin hevostensa luo.

Amina nyökkäsi, vaikkei mies enää nähnyt sitä. Hän kääntyi mennäkseen takaisin majataloon, mutta pysähtyi nähdessään isänsä serkun lähestyvän.

Mies polvistui hänen eteensä. ”Puhuin vaimoni kanssa. Hän sanoi, että olet tervetullut luoksemme asumaan.”

Amina huokaisi. Se oli ehkä helpottunut huokaus. Hän ei osannut sanoa. Hän antoi miehen ohjata itsensä kädestä pitäen aukion toiselle laidalle, mutta hän ei nostanut katsettaan maasta hetkeksikään. Hän ei edes huomannut, että serkku oli alkanut puhumaan jonkun kanssa ennen kuin vieraan miehen käsi teki suuren kaaren hänen näkökentässään. Amina nosti katseensa maasta nähdäkseen miehen paremmin. Mies oli kalju ja päivettynyt, muttei vanha. Amina ei tuntenut häntä, joten hän kuunteli hetken keskustelua. Väristyksiä kulki hänen selkäänsä pitkin, kun hän tajusi miesten puhuvan hänen perheensä hautaamisesta. Hän käänsi katseensa takaisin maahan. Keskustelu tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Lopulta keskustelu katkesi, kun kolmas mies osallistui siihen. Tätäkään miestä Amina ei tuntenut, mutta hän oli ensimmäistä nuorempi ja vantterampi. Hänen tummanruskeat puolipitkät hiuksensa oli sidottu taakse melko huolimattomasti, mutta niiden alta paljastui useita kultaisia renkaita korvissa. Hän haisi voimakkaasti savulta ja metallilta.

”En saanut aikaiseksi enempää näin lyhyessä ajassa, mutta niiden pitäisi riittää tarpeisiinne. Herra Cello saa odottaa seuraavaa erää rosvojen arkkuja varten,” mies sanoi ja ojensi nahkaista pussukkaa.

Serkku otti pussukan mieheltä. ”Kiitos sinulle ja mestarillesi. Olen todella huojentunut, että saan asiat hoidettua näin nopeasti. Minun täytyy kuitenkin vielä kirjoittaa omille ja kälyni sukulaisille. Onneksi Amina on kunnossa,” hän sanoi ja puristi rohkaisevasti Aminan kättä.

Amina tuijotti edelleen miestä. ”Sinulla on monta rengasta,” hän sanoi ajattelematta sen tarkemmin.

Mies katsoi häntä kummissaan ja puristi huulensa hetkeksi yhteen. ”Olen tehnyt jokaisesta mestarini kehusta itselleni renkaan. Kultaan on mennyt suuri osa palkoistani tähän mennessä,” hän sanoi ja virnisti nopeasti.

Amina hymyili hieman. Mies vaikutti luotettavalta. Hän ei myöskään yrittänyt ylläpitää etäisyyttä häneen, mikä tuntui jotenkin lohduttavalta. ”Minä olen Amina.”

Mies epäröi hetken. Hän kyykistyi Aminan eteen. ”Minä olen sepän kisälli. Nimeni on Jared. Muistan miten vanhempasi ovat kertoneet tarinoita markkinoilla. Oletko sinäkin Fatil, tarinankertoja?”

Amina yllättyi kysymyksestä ja tuijotti hetken miestä silmiin. Yhtäkkiä häntä ujostutti, mutta hän päätti vastata silti. Vain hieman kuiskausta kovemmalla äänellä hän sanoi: ”Luulisin niin. Muistan melkein kaikki isin ja äitin kertomat tarinat.”

Jared virnisti. ”Sittenhän voit kiertää kaikki Armaranin markkinat ja kertoa niitä muille. Siitä tulee varmasti hauskaa, koska monissa kylissä tarinankertojat toistavat muutamaa samaa tarinaa joka kerta. Olet varmasti heitä parempi kertomaan tarinoita ja voit korjata heidän tarinoidensa virheet.”

Amina punastui. Hän tunsi olonsa ylpeäksi. Hän oli pari kertaa elämässään kysynyt muilta kuin vanhemmiltaan heidän tarinoidensa yksityiskohdista, jotka hän oli itse kuullut toisin ja aiheuttanut hämmennystä usein vanhojen miesten kerrontaan.

Jared nousi seisomaan. ”Olen iltapäivällä vapaa pajalta. Jos tarvitsette vielä apua jonkin asian kanssa, tulkaa vain pyytämään,” hän sanoi serkulle ja käveli pois.

Kalju mies tuijotti Aminaa mietteliäänä. ”Vai että Fatil-perhe... Harmi. Tarinoita tuntuu unohtuvan liikaa.” Hän kääntyi serkun puoleen. ”Saamme arkut valmiiksi iltapäivään mennessä, joten sepän kisällistä olisi apua kantamisessa.”

Serkku nyökkäsi. ”Tulen tunnin tai kaksi puolenpäivän jälkeen sinne.”

Kalju mieskin käveli pois.

Amina tajusi, että piti edelleen kiinni serkun kädestä. Hän katsoi tätä silmiin. Ne olivat punaiset ja turvonneet, mutta niissä ei näkynyt enää kyyneleitä.

Serkku nielaisi. ”Hautaamme heidät tänään. Nopeammin on parempi, koska on vielä niin lämmin, ja… ja heidän kuolemansa oli selkeä.” Mies hengitti pari kertaa syvään. ”Tule. Emma varmaan jo odottaa meitä. Hän sanoi, ettei välttämättä osaa olla sinulle äiti, mutta olen varma, että te tulette toimeen.”

He kävelivät ensimmäisen aukiota ympäröivän talorivin ohi ja kapeaa kujaa pitkin seuraavalle tielle. Vaikka aukiota ympäröivät talot olivat melko yksitoikkoisia, taempana olevat talot olivat vieläkin vähemmän koristeltuja ja osa melko kuluneita. Serkku ohjasi Aminan yhteen parempikuntoisista taloista. Tupa oli melko kookas ja siitä johti portaat yläkertaan ja ovi uunin vierestä toiseen huoneeseen. Pöydän ääressä istui nuori, vakava nainen, jonka punertavan vaaleat hiukset oli sidottu siististi. Hän nousi seisomaan ja yritti hymyillä. ”Hei, Amina. Minä olen Emma.”

Amina hymyili hieman. Hermostuneisuudestaan huolimatta nainen oli ystävällinen.

”Me asumme yläkerrassa, mutta tupa on yhteinen Emman tädin perheen kanssa,” serkku sanoi ja osoitti portaita.

Amina nyökkäsi. Hänen vatsansa kurni äänekkäästi nälästä.

”Aamun maidosta on vielä vähän jäljellä. Voin sekoittaa siihen vähän hunajaa,” Emma ehdotti.

Amina nyökkäsi ja istui pöydän ääreen naisen touhutessa kaapin ja hellan välillä. Lämmin maito maistui erittäin hyvältä hunajan kanssa, joten Amina joi sitä hitaasti maistellen. Talossa oli hiljaista ja rauhallista ja maidon lämpö levisi unettavasti ympäri Aminan kehoa. Hänen luomensa tuntuivat raskailta ja pää vaipui pari kertaa rintaa kohti.

”Haluatko vielä levätä?” serkku kysyi.

Amina sai nyökättyä, ja mies nosti hänet syliinsä ja kantoi portaat ylös makuuhuoneeseen. Aminan silmät olivat jo kiinni, kun mies laski hänet sängylle ja asetteli kevyen peiton hänen päälleen. ”Tulen hakemaan sinut, kun on aika lähteä,” mies sanoi hiljaa ja hiipi ulos huoneesta.

***

Amina havahtui kosketukseen olkapäällään. Hän käänsi unisena päätään. Serkku seisoi sängyn vieressä ja nosti kätensä hänen olkapäältään. Amina nousi istumaan ja hieroi silmiään. Aurinko paistoi korkealta ja ilma oli lämmin.

”On aika lähteä,” serkku sanoi. ”Tässä on puhdas paita. Tuosta ovesta pääset pesuhuoneeseen.”

Amina käveli viereiseen huoneeseen paitaa rintaansa vasten puristaen. Inhottava, kuristava tunne valtasi jälleen hänen kehoaan ja jokainen hengenveto tuntui raskaalta. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta vadissa oleva vesi oli haaleaa ja virkistävää hänen ihollaan. Paita tuoksui siltä, kuin se olisi ripustettu kuivumaan havupuiden sekaan. Se oli hassu ajatus, sillä havupuita ei kasvanut kylän läheisyydessä. Amina kurkisti makuuhuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän kurkisti portaikkoon. Alakerrasta kuului hiljaista puhetta. Amina laskeutui portaat varovasti.

Serkku ja Emma istuivat pöydän ääressä ja juttelivat pyylevälle miehelle, jolla oli lähes valkeaksi harmaantunut kihara tukka. Serkku nousi seisomaan. ”Amina, tässä on herra Ermin Cacco. Hän asuu alakerrassa vaimonsa Elman ja lastensa Stenvilin, Kregin ja Amman kanssa. Muut ovat tällä hetkellä torilla,” hän esitteli pyylevän miehen.

Amina nyökkäsi. Kuristava olo ei ollut mennyt kokonaan pois.

Emma nousi ja nyökkäsi herra Cacolle. Hän asetti kätensä Aminan harteille ja ohjasi tämän ulos. Serkku lähti pyytämään kisälliä avuksi ja sanoi tapaavansa heidät pian hautausmaalla. Matka hautausmaalle ei ollut pitkä, mutta se oli Aminalle täysin uusi. Hautausmaa oli sijoitettu kylän ulkopuolelle vanhojen puiden taakse. Kalju mies oli heitä vastassa. Amina katsoi taakseen, mutta serkkua ei näkynyt. Häntä puistatti. Hän ei pitänyt kaljusta miehestä.

Emma tervehti kaljua miestä, joka nyökkäsi vastaan. He kävelivät hautausmaan keskelle sijoitetun alttarin luo. Hiljaisuus puristi Aminan päätä samoin kuin suru kuristi hänen rintaansa. Tuuli liikutteli puiden lehtiä, mutta tuulenvire ei yltänyt alttarille asti. Keskipäivän varastoitunut lämpö hehkui maasta ja poltti Aminan ihoa. Hänen olonsa huononi hetki hetkeltä ja hän tunsi huojuvansa kuin lehti tuulessa. Hiljaisuus oli huumaavaa ja kaikui hänen korvissaan. Tuulen ääni lehdissä suhisi ja sihisi hänen päänsä sisällä, mutta kaikki muut äänet katosivat kaukaisuuteen. Sitten pieni ääni puhui. Se kaikui kuin kaukaisuudessa eikä Amina saanut siitä selvää. Hän yritti keskittyä, mutta se vain sumensi hänen näkökenttänsä. Käsi tarttui hänen olkaansa ja hän havahtui transsistaan.

Serkku, Jared ja muita kylän miehiä ja asukkaita oli kerääntynyt alttarin ympärille.

Amina halusi tervehtiä, muttei kyennyt. Muuten hän olisi oksentanut. Kuumuus hänen poskillaan oli hieman helpottanut, mutta kylmä hiki teki hänen olostaan edelleen tukalan.

Vanha mies astui esiin ja luki rukouksen. Häntä seurasi pari muuta kyläläistä ja lopulta serkku. Sen jälkeen miehet hakivat arkut hautausmaan laidalta ja yrittivät pitää kasvonsa ilmeettöminä kantaessaan painavia, puisia arkkuja korventavassa iltapäivän auringossa. Amina huomasi, että Jared oli siistinyt poninhäntänsä ja kaikki kultaiset renkaat kimmelsivät kuin liekeissä. Arkut asetettiin puujonon varjoon kaivettuihin kuoppiin hautausmaan länsilaidalle. Ensin isä, sitten äiti, viimeisenä lapset – kaikki paitsi Amina. Hän katsoi, miten hänen vanhempi veljensä laskettiin ensin hautaan. Hänen pikkuveljensä arkku laskettiin viimeisenä ja se oli hyvin pieni verrattuna muihin. Amina kuuli monien takanaan seisovien itkevän. Puristava tunne hänen rinnassaan kasvoi eikä serkun kädestä hänen olallaan ollut paljoa lohtua, sillä se värisi miehen nyyhkytysten tahtiin.

Amina sulki silmänsä ja astui eteenpäin. Hänen takaansa kuului muutama kiivas hengenveto ja mutinaa. Hän avasi silmänsä ja seisoi aivan yhden kuopan reunalla. Ehkä aikuiset pelkäsivät hänen putoavan sinne, mutta hänen aikomuksensa oli aivan muu. Kyyneleet kirvelivät hänen silmissään, mutta kieltäytyivät valumasta poskille, ja kuristava tunne kurkussa melkein esti häntä nielaisemasta, mutta hän oli päättänyt sanoa jotain.

Hän valitsi lyhyen tarinan, joka oli vanha ja osin runomuotoinen kerronnaltaan. Se kertoi rakastavaisista, jotka saivat toisensa, mutta kerran naisen matkustaessa perheensä luo hän sairastui ja palasi huonokuntoisena kotiin. Huolestunut mies teki kaikkensa saadakseen vaimolleen apua, mutta yksikään rohto, suoneniskentä tai rukous ei auttanut. Lopulta mies pakeni yksin metsään ja itki siellä kolme päivää ja kiersi rosoisen kukkulan viidesti. Kukkulan juurella uinunut henki heräsi miehen vaikerrukseen ja vaellukseen ja lupasi auttaa, jos mies vain lopettaisi hänen unensa häiritsemisen. Mies ohjasi hengen kotiinsa, jossa vaimo oli kuolemaisillaan. Henki puhui naisen kanssa ja totesi lopulta miehelle, ettei voi tehdä enää mitään naisen hyväksi tämän eläessä. Murtunut mies pyysi, rukoili ja aneli hengeltä apua, mutta henki kieltäytyi. Se sanoi voivansa vain auttaa hautajaisrituaalissa, sillä sen nainen ansaitsi. Mies oli ymmällään ja kääntyi vaimonsa puoleen. Tämä hymyili ihanaa hymyään ja lausui: ”En ehtinyt tuoda lastamme tähän maailmaan, mutta tätä onnea en siihen vaihtaiskaan. Vaikka loppuni on lähellä, on mulla henki sydämessä. Sitä hoivaan viimeiseen asti rakkaudella, älä silti täyty kateudella. Olet ihmissielu mulle läheisin ja siksi sanon sulle hellän hyvästin.” Mies istui vaimonsa vieressä tämän viimeiseen hengenvetoon asti ja hengen ohjeiden mukaisesti kantoi ruumiin pihalle keskelle ketoa korkean kiven päälle. Sitten henki tanssi naisen ruumiin ympärillä ja ruumiista nousi toinen henki, joka liittyi tanssiin. Yhdessä ne tanssivat Kahtalien hautajaistanssin, joka on kunnianosoitus toisiaan palvelleille hengille ja ihmisille. Mies tunsi suurta ylpeyttä vaimostaan, joka oli onnistunut Hendossa matkatessaan yksin rakkaan miehensä ja sukulaisten välillä.

Tarina päättyi ylistykseen hengille ”Gahim arimma hajahka.” Aminan takana seisovat ihmiset toistivat sen. Hän oli Fatil syntymästään ja nyt hän jatkaisi vanhempiensa perintöä. Aminan silmät osuivat liikkeeseen puiden oksien välissä. Se ei ollut tuuli ja huokaukset ja kuiskaukset olivat melkein kuultavissa, mutta kuitenkin liian vaimeita ymmärrettäviksi. Amina huomasi olonsa parantuneen. Hän pystyi hengittämään eikä suru enää kouristanut hänen vatsaansa. Yksi kyynel vierähti hänen poskelleen ja siitä kuoppaan. Sitten hänen olonsa oli rauhallinen.

Amina kääntyi katsomaan väkijoukkoa. Lähinnä seisova serkku ojensi hänelle kätensä. Amina tarttui siihen. Myös Emma ojensi hänelle kättään. Amina tarttui siihen toisella kädellään. He kävelivät yhdessä ihmisten ohi ja pois hautausmaalta. Amina kuuli edelleen liikettä puiden oksien lomassa ja outoja huokauksia. Ehkä henget olivat kuulleet hänen kertomansa tarinan ja halusivat kuulla lisää. Hänen isänsä oli joskus kertonut, miten henget saattoivat tulla kuuntelemaan tarinoita jopa markkinoille, vaikka ne eivät enää muuten viihtyneet ihmisten lähellä.

Armaran chapter 2

 

The town clearing was full of carriages. Amina recognised Memma's carriage and walked over to it. Memma wasn't there but the driver came to her. ”Did you get some sleep?” he asked.

Amina nodded. She opened her mouth to say something but couldn't think of anything to say. She sighed and stared at the ground. ”Thank you,” she managed to mumble.

The driver gave her a sad smile. ”We did what we could. The villagers promised to look after you. We must get on our way... I hope we see again someday. And I really hope it's a happier day,” he said and walked back to his horses.

Amina nodded even though the man couldn't see it. She turned around to return to the inn when she saw her father's cousin walking towards her.

He knelt in front of her. ”I spoke with my wife. She said you're welcome to come and stay with us.”

Amina sighed. It was probably a sigh of relief. She couldn't tell for sure. She let the man take her by the hand and guide her across the clearing while she kept her eyes firmly on the ground. Only then did she notice a man talking to her cousin when his hand broke her line of sight. Amina lifted her eyes to take a better look at the man. He was bald and tanned but not quite old. Amina didn't recognise him so she listened to their conversation. Chills went down her spine as she realized the men were talking about burying her family. She turned her eyes back to the ground but the conversation went on and on and on. Finally it was broken by a third man coming to them. He was again a stranger to Amina but he was younger and brawnier than the first man. His dark brown hair was tied in a messy, short ponytail at the back of his neck and he had several golden rings on his ears. There was also a strong stench of smoke and metal around him.

”I couldn't get more done in such a short time but it should be enough for your needs. Mr. Cello will have to wait for the next batch for the thieves' coffins,” he said and held out a leather pouch.

Cousin took it. ”Thanks to you and your master. I'm really relieved that I can get everything sorted out this fast. I still have to write to mine and my sister-in-law's families. I'm so glad Amina's allright,” he replied and gave Amina's hand a comforting squeeze.

Amina was still staring at the man. ”You have many rings,” she blurted out.

The man gave her a funny look and then pressed his lips tightly together for a moment. ”I've made one for every praise my master has given me. I've spent most of my pay on the gold,” he replied and flashed a grin.

Amina gave him a little smile. He seemed like a reliable person. He was also different from most of the people around her who were trying to keep a certain distance, and it was somewhat comforting. ”I am Amina.”

The man hesitated a moment. He crouched to be on eye-level with Amina. ”I am the blacksmith's apprentice. My name is Jared. I remember your parents telling stories at the town fair. Are you also Fatil, a storyteller?”

Amina was surprised by the question and looked deep into the man's eyes. Suddenly she was feeling shy but decided to answer anyway. With a barely audible voice she said: ”I think so. I can remember almost all of the stories papa and mama were telling.”

Jared gave her an open grin. ”Then you can travel through all of Armaran's fairs and share them with the people. I'm sure it's going to be fun because many villages have very poor storytellers who can only remember a handful of stories and you hear the same ones over and over again. I'm sure you're much better at telling them and you can correct their mistakes.”

Amina blushed. She felt proud. She had already confused some storytellers – mostly elderly men – with her questions on some of the details in their stories which she had heard differently from her parents.

Jared straightened his back. ”I'm free to leave the smithy in the afternoon. If you need help with anything, come and find me there,” he said to cousin and left.

The bald man was looking at Amina thoughtfully. ”A family of Fatil... It is a shame. Too many stories go forgotten these days.” He turned to the cousin. ”We'll get the coffins done by afternoon so the apprentice would come in hand with carrying them.”

Cousin nodded. ”I'll be there an hour, maybe two after noon.”

The bald man walked away.

Amina realized she was still holding on to the cousin's hand. She looked him in the eyes. They were red and swollen but there were no more tears.

Cousin swallowed. ”We'll bury them today. The sooner the better in this heat, and... and since they had a clean death.” He took a few deep breathes. ”Come. Emma must be waiting for us. She said she doesn't really know how to be a mother, but I'm sure you'll still get along.”

They walked past the first row of buildings surrounding the town clearing and down a narrow alley to the next street. Even though the houses around the clearing were quite humdrum, the houses in the next row were even less decorated and some of them were in quite bad shape. Cousin took Amina to one of the better looking houses. The main room was quite spaceous. A staircase led to the next floor and a door next to the hearth led to another room. There was a young, serious woman with her slightly reddish blonde hair neatly tied behind her head sitting at the table. She got up and tried to smile. ”Hello, Amina. I'm Emma.”

Amina smiled a little. Despite her nervousness, the woman was friendly.

”We live upstairs, but we share the main room with Emma's aunt's family,” cousin said and pointed at the stairs.

Amina nodded. Her stomach let out a loud growl of hunger.

”There's some milk left from this morning. I can mix a little honey in it,” Emma suggested.

Amina nodded and sat down at the table as the woman bustled between the cupboard and the hearth. The warm milk was very tasty with the honey, and Amina took her time enjoying it. The house was quiet and calm and the warmth from the milk spread across Amina's body making her sleepy. Her eyelids were getting heavy and her head drooped several times.

”Would you like to rest?” cousin asked.

Amina managed to nod, and the man lifted her in his arms and carried up the stairs to the bedroom. Amina's eyes were already shut as the man set her down on the bed and covered her with a light blanket.

”I'll come get you when it's time to go,” he said quietly and snuck out of the room.

***

Amina woke up to a touch on her shoulder. She turned her sleepy head. Cousin was standing next to the bed and pulled his hand back. Amina sat up and rubbed her eyes. The sun was shining from high above and the air was warm.

”It's time to go,” cousin said. ”Here's a clean shirt. Bathroom's through that door.”

Amina walked to the bathroom holding the shirt tightly to her chest. A nasty, strangling feeling was taking over her body again and each breath felt heavier than the last. Tears were welling up in her eyes but the lukewarm water in the basin was refreshing on her skin. The shirt smelled like it had dried somewhere surrounded by conifers. It was a strange thought since there were no conifers growing near the village. Amina peeked into the bedroom. It was empty. She peeked into the stairs. She could hear a quiet conversation going on downstairs. She went down the stairs carefully.

Cousin and Emma were sitting at the table and talking to a plump man whose curly hair had gone white. Cousin stood up. ”Amina, this is mister Ermin Cacco. He lives downstairs with his wife Elma and their children Stenvil, Kreg and Amma. The others are at the market right now,” he introduced the plump man.

Amina nodded. The strangling feeling hadn't passed entirely.

Emma stood up and nodded at Mr. Cacco. Then she put her hands on Amina's shoulders and guided her outside.

Cousin left to ask for the apprentice's assistance and said he'll meet up with them at the graveyard soon after. The road to the graveyard wasn't long but it was completely new to Amina. The graveyard itself was situated outside of the village amongst some very old trees. The bald man was there to see them. Amina glanced back but cousin wasn't there yet. She felt shivers going down her spine. She didn't like the bald man.

Emma greeted the man who nodded in response. They walked to an altar at the centre of the graveyard. The silence was crushing Amina's head and grief was strangling her chest. The wind moved the leaves in the trees but the breeze didn't reach the altar. The heat restored in the soil over the noon was rising from under her feet and felt like it was burning her skin. She was feeling worse by the minute and felt as though she was one of the leaves swaying in the wind. The silence was deafening and echoed in her ears. The sound the wind made in the leaves was hissing and fissing in her head but all other sounds seemed to disappear. Then a very small voice was speaking somewhere in the distance and it echoed and Amina couldn't make out any words. She tried to focus which only made her vision blur. A hand grabbed her shoulder and she was woken from her trance-like state.

Cousin, Jared and some other men and women from the village had gathered around the altar.

Amina wanted to say hello but couldn't. She was about to vomit. The heat on her cheeks wasn't so bad anymore but a cold sweat was making her feel uncomfortable.

An old man stepped forward and said a prayer. He was followed by a few villagers and eventually by her cousin. Then the men walked across the graveyard to get the wooden coffins and tried to carry them with dignity despite the weight and the scortching afternoon sun. Amina noticed that Jared had redone his ponytail and now all of his golden earrings were clearly visible. They were gleaming in the sun as though on fire. The coffins were set down in the shade of some trees lining the west end of the graveyard. First her father, then her mother and last the children – all but Amina. Her older brother's coffin was lowered into the grave first. The coffin of her younger brother was next and very small in comparison with the other coffins. Amina heard some people cry behind her. The strangling feeling in her chest was growing and her cousin's hand on her shoulder wasn't giving her any comfort because it was shaking in rhyme with his sobs. Amina closed her eyes and stepped forward. She heard some gasps and murmur behind her and opened her eyes. She was standing at the very edge of one of the pits. Perhaps the grown-ups were afraid she'd stumble and fall, but she had a plan. The tears were burning in her eyes, but would not roll down her cheeks and she could barely swallow because the strangling feeling had reached her throat but she had decided to say something.

She chose a short story which was very old and partly written as a poem. It was about lovers who got each other. Then one time as the woman was traveling to meet her family, she fell ill and returned home in very poor condition. The worried man did everything he could to get her help but no medicine, bloodletting or prayer made her better. Finally the man fled to the woods alone and cried for three days and circled a rough rock five times. A spirit sleeping under the hill woke up to his moaning and wandering and promised to help him as long as he'd stop bothering its rest. The man guided the spirit to his house where his wife was dying. The spirit spoke with her and told the man it could do nothing for her while she was still living. The broken man begged, pleaded and prayed the spirit for its help but it refused. It said it could only help with the rituals of the funeral because it was what she deserved. The man was confused and turned to his wife. She smiled her gourgeous smile and said: ”Our happiness is not a child of our own, but I could not be prouder or more bold. My heart is almost out of life, but it now has a spirit guide. 'tis a new love for me, but do not be jealous my dear. Your soul is the closest to mine, even as I now say goodbye.” The man sat next to his wife until her last breath and according to the instructions of the spirit carried her body outside and placed in on a big rock in the middle of a nearby meadow. Then the spirit danced around her body and another spirit rose from it and joined the dance. Together they performed the funeral dance of the Kahtal which is an honorary gesture for the spirits that served the Kahtal and the people who bore them. The man was extremely proud of his wife who had won a Hendo while traveling alone from her beloved husband to her also dear family.

The story ended in a praise to the spirits ”Gahim arimma hajahka.” The people standing behind Amina repeated it after her. She had been a Fatil since birth and now she'd carry on the legacy of her parents. Amina's eyes landed on some movement between tree branches. It wasn't just the wind and the sighs and whispers were almost audible but too vague to be understood. Amina realized she was feeling better. She could breathe and the sorrow was no longer strangling her chest. One tear rolled down her cheek and fell into the grave. She was at peace.

Amina turned to face the crowd. Cousin who was standing closest to her held out his hand. Amina took it. Emma offered her hand as well. Amina took it with her other hand. Together they walked past the crowd and out of the graveyard. Amina could still hear the movement in the trees and strange sighs. Perhaps the spirits had heard her story and wanted to hear more. Her father had sometimes told her how spirits gathered to hear the stories even at some town fairs even though they were otherwise avoiding human contact.