Armaran luku / chapter 1

FIN - Koska tarkoitukseni oli julkaista ensimmäiset kirjoitukset jo viime viikolla, tulee nyt ylimääräinen päivitys.

ENG - As I originally meant to publish the first writings last week, I'm making up for it now. As usual, in English below the Finnish version.

Armaran 1. luku

Tyttö heräsi. Hän oli tokkurainen eikä aluksi hahmottanut muuta utuisissa ajatuksissaan kuin olevansa hereillä. Silmien avaaminen tuntui vaikealta ja pienestä raosta luomiensa välistä hän näki vain sameaa harmautta. Hän makasi kyljellään... makasi? Niin. Hän makasi kyljellään jonkin kovan päällä ja hänellä oli kylmä. Hänen raajojaan särki. Hän yritti liikuttaa kättään, jotta voisi työntää itsensä pystyyn, mutta käsi liikkui vain vähän eikä hänen lihaksissaan ollut voimaa. Hän sulki silmänsä hetkeksi. Maailma alkoi jo näyttää selkeämmältä, mutta oli hämärää – aamu vai ilta, sitä hän ei tiennyt.

Hän avasi silmänsä uudestaan. Huomaamatta oli kulunut ehkä pari tuntia, sillä auringonsäteiden kultaista valoa sirottui puiden oksien ja lehtien välistä luoden monelaisia varjoja maahan ja raunioihin. Rauniot... Hän ei muistanut tulleensa tänne. Hän ei myöskään muistanut mitä oli tapahtunut viimeksi. Hän yritti uudestaan nojata käteensä ja onnistui nousemaan polvilleen käsiensä varaan. Ympärillä oli hiljaista. Muutaman syvän hengenvedon jälkeen hän työnsi itsensä pystyyn. Hänellä oli nälkä ja jano, mutta ne eivät häirinneet häntä. Hän halusi tietää missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hän ei vilkaissutkaan raunioiden suuntaan vaan suuntasi tallattujen ja taitettujen pensaiden läpi metsään.

Matka ei ollut pitkä. Vaikka hän ei laskenut askeleitaan eikä ollut vielä oppinut mittaamaan matkoja, tie tuli vastaan melko nopeasti. Hän katsoi vasemmalle ja oikealle. Tie oli tyhjä ja hiljainen. Aurinko lämmitti häntä mukavasti ja lempeä tuulenvire leikki hänen kasvoillaan. Hän halusi hymyillä, muttei kyennyt. Aivan kuin häneen olisi sattunut, mutta hän ei tiennyt miksi. Hän istui kuivan tien reunaan ja antoi auringon syleillä itseään.

Hän oli ajatuksissaan eikä huomannut lähestyviä rattaita ennen kuin ne olivat vain muutaman metrin päässä ja kuljettaja huusi hevosille pysähtymiskäskyn. Hän käänsi katseensa hitaasti matkalaisia kohti. Nälkä ja jano tekivät onton ja kipeän tunteen hänen rintaansa eikä hän kyennyt sanomaan mitään.

Kuljettaja hyppäsi alas rattaista ja tuli varovasti hänen luokseen huolestunut ilme kasvoillaan. ”Mikä hätänä? Oletko täällä aivan yksin? Missä perheesi on? Miten päädyit tänne?”

Tyttö avasi suunsa vastatakseen, mutta ääntä ei kuulunut. Kuiva karheus sai hänet yskimään.

Mies palasi rattaiden luo ja toi hänelle vesileilin. ”Juo. Näytät siltä, että olet ollut tässä koko päivän.”

Tyttö joi vähän. Vesi oli haaleaa ja tuntui voitelevan hänen kuivia huuliaan. Hän yskäisi kokeeksi ja sai aikaan pienen äänen. Hän kääntyi katsomaan miestä. ”En tiedä. Tulin tähän, koska ei ollut muutakaan paikkaa.”

Mies rypisti kulmiaan. Rattaiden takaosasta ja toisista rattaista oli tullut muitakin ihmisiä ulos, mutta he pysyttelivät kauempana.

Tyttö käänsi katseensa auringossa hohtavaan hiekkaiseen tienpintaan. ”Minä... kävelin tähän... metsästä... tuolta,” hän sanoi ja osoitti kevyesti tallattuja pensaita takanaan.

Mies kallisteli päätään yrittäessään nähdä pidemmälle olematonta polkua. ”Juo lisää. Kysyn, jos saisit jotain ruokaakin,” hän sanoi ja käveli muiden luo. He keskustelivat hiljaa, eikä tyttö välittänyt siitä, mitä he puhuivat. Hän joi lisää vettä ja hänen olonsa tuntui jo vähän paremmalta.

Mies tuli hänen luokseen usean muun aikuisen kanssa. ”Muistatko nimeäsi tai kenen kanssa viimeksi kuljit? Menemme metsään katsomaan miten pitkälle polku johtaa. Sinä voit jäädä tänne. Memma kaivaa juuri esiin leipää sinulle.”

Tyttö vilkaisi hermostuneena olkansa yli metsään. ”Ei. Ette saa mennä sinne. Se ei ole oikein. Se... Sinne ei saa mennä! Siellä on pelottavaa!” hän parkaisi, vaikkei edes tiennyt mikä paikassa oli pelottavaa. Eihän siellä ollut muuta kuin umpeen kasvaneita raunioita.

Mies kurtisti jälleen kulmiaan ja vilkaisi matkakumppaneitaan. Kukaan ei kommentoinut asiaa, joten hän kääntyi uudestaan tytön puoleen. ”Tuletko mieluummin meidän kanssamme metsään? Me menemme sinne joka tapauksessa ja sinä saat joka tapauksessa ruokaa.”

Tyttö tuijotti hetken miehen silmiin. Hän ei ollut vielä kyllin vanha ymmärtämään kaikkea näkemäänsä, mutta mies vaikutti luotettavalta ja päättäväiseltä. Hän nyökkäsi ja ojensi kätensä miehen käteen.

Mies piti hellästi kiinni ja he astuivat puiden varjoon. Aluskasvillisuus oli melko tiheää muttei läpipääsemätöntä ja tallattua pensaikkoa oli helppo seurata. Raunioiden lähestyessä pari miestä ohitti heidät. Heillä oli kädessään kirveet.

Tyttö pysähtyi. ”Ei. Ette saa mennä sinne!”

Miehet vilkaisivat taakseen. ”Sinä tulit täältä, eikö niin? Me tulimme tänne katsomaan mitä on tapahtunut, koska sinä et kertonut,” toinen sanoi.

Tyttö painoi katseensa maahan. ”En muista”. Hän nosti katseensa raunioihin. ”Mutta minusta tuntuu, että se oli paha asia.”

Kuljettaja nosti tytön syliinsä. ”He menevät edeltä. He ovat ennenkin tapelleet maantierosvojen kanssa.”

”Mutta... ei siellä ole rosvoja,” tyttö mutisi.

Muutkin miehet ohittivat heidät ja kaksi ensimmäistä ehti raunioiden sisään. He palasivat heti kalpeina. Nopean keksustelun jälkeen muutkin katsoivat sisään raunioihin. Kaikki perääntyivät tytön ja kuljettajan luo.

Miehet eivät sanoneet mitään, mutta vaihtoivat katseita ja eleitä.

”Odota tässä,” kuljettaja sanoi laskien tytön maahan ja kävi kurkistamassa raunioihin. Hän palasi kalpeana ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. ”Muistatko edes nimeäsi?” hän kysyi hiljaa, kuin jokin olisi estänyt ääntä irtoamasta hänen kurkustaan.

Tytön alahuuli värisi. Hänestä tuntui, että raunioissa oli kuolleita ihmisiä, vaikkei hän muistanut mitään. ”En halua mennä sinne,” hän vikisi.

”Et sinä menekään. Emmekä mekään mene uudestaan. Olit oikeassa. Tämä on pelottava paikka. Jatkamme matkaa Groshnan kylään. Olemme siellä parin tunnin kuluttua. Muistatko yhtään mitään?” mies intti hermostuneena.

Tyttö mietti hetken. Miehet kääntyivät jo palatakseen tielle. ”Muistan... nimeni... mutta en halua sanoa sitä nyt,” hän sanoi hiljaa.

Kuljettaja nyökkäsi ja nosti hänet taas syliinsä. Matka tielle tuntui paljon lyhyemmältä kuin aikaisemmin. Kuljettaja nosti tytön ensimmäisten vaunujen takaosaan ja palasi itse ohjaamaan hevosia. Vaunuissa istui kaksi naista, joista toinen tarjosi tytölle heti ruokaa. Yksi metsässä käyneistä miehistä vilkaisi vielä vaunuihin, muttei vastannut naisten kysymyksiin metsän tapahtumista. Syötyään tyttö käpertyi vaunujen lattialle. Toinen naisista asetteli huovan hänen päälleen. Hän nukahti nopeasti vaunujen tasaisessa keinunnassa.

Tyttö havahtui hereille huutoon. Se oli pysähtymiskäsky hevosille, koska vaunut seisahtuivat. Tyttö kuunteli ulkoa kuuluvia askelia ja puheensorinaa. Useat miesäänet keskustelivat kiivaasti, mutta hän erotti vain pätkiä. ”-voi olla tosissanne! Ne eivät olleet tavallisia varkaita!” ”-miten kukaan ei tiedä-” ”On selvää, että maantierosvot tappoivat perheen, mutta mikä-” ”-tarvitse kylvää pelkoa. Asia selviää-” ”Älkää väittäkö, että asiaa selviää!” Se oli kuljettaja. ”Tyttö selvisi lähes naarmuitta, muttei muista mitään tai ei halua puhua enkä voi häntä siitä syyttää! Rosvoja ei tappanut ainakaan ihminen!”

Aiemmin rauhoitellut ääni puhui kärsivällisesti, mutta arvovaltaisesti: ”Uskon toki, että maantierosvot ovat voineet tappaa matkustavan perheen, mutta voitteko sanoa varmasti, että he kaikki ovat kuolleet? Ettei mahdollisesti joku varkaista pettänyt tovereitaan ja järjestänyt näille yllätystä? Tämä on ennenkuulumatonta, joten toivon teidän ymmärtävän, etten voi noin vain lähettää koko kylän vartiostoa haamujahtiin.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen yksi metsässä mukanaolleista miehistä puhui: ”Tarvitsemme lähinnä apua tuomaan kaikki ruumiit pois metsästä. Emme voi jättää niitä mätänemään ja houkuttelemaan petoja paikalle. Sitä paitsi paikka on lähellä isoa mutkaan ennen risteystä. Pääsemme sieltä pois ennen auringonlaskua ja takaisin kyläänkin vain hieman pimeän jälkeen.”

Jälleen hetken hiljaisuus. ”Tulkaa toimistooni. En lähetä kaikkia vartijoita, mutta pyydän kyläläisiä avuksenne. Ehkä joku tuntee rauniotkin,” rauhoitellut mies sanoi.

Tyttö nosti päätään. Hän oli yksin vaunuissa. Hän raotti vaunujen takakangasta ja vilkuili ympärilleen. He olivat kylässä, joka näytti hieman tutulta. Hän kapusi alas vaunuista. Kukaan ei vieläkään kiinnittänyt häneen huomiota. Hän asteli vaunujen välistä kylän aukiolle. Hän oli varma, että oli ollut täällä aikaisemmin.

Joku tarttui hänen hartiaansa. Se oli ruokaa tarjonnut nainen. ”Tule. Sinun ei kannata lähteä itseksesi vaeltamaan.” Nainen ohjasi tytön takaisin vaunujen luo. Vaunujen toisella puolella oli siisti kivirakennus. Tyttö nyökkäsi. Hän muisti tämän paikan. Hän muisti myös nimensä. Hän muisti mistä oli kotoisin. Hän ei kuitenkaan kyennyt ajattelemaan elämäänsä muuten. Inhottava tunne valtasi hänet, jos hän yritti.

Jonkin ajan kuluttua rakennuksesta tuli ulos joukko miehiä. Osa oli matkannut vaunujen mukana ja muut olivat varmaankin kyläläisiä. He hajaantuivat eri suuntiin. Viimeisenä ulos asteli siististi ja melko kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies kuljettajan kanssa. He tulivat tytön luo. Hienosti puettu mies kyykistyi hänen eteensä. ”Hei. Minä olen Fredrik Cello. Olen tämän kylän asiainhoitaja. Pyysin majatalon isäntää majoittamaan sinut pariksi yöksi, kunnes löydämme sukulaisiasi.”

Tyttö oli hiljaa.

Nainen tarttui häntä taas hartiasta. ”Minä voin viedä hänet sinne. Olin kuitenkin aikeissa käydä tervehtimässä ystävääni siellä.”

Herra Cello nousi ja nyökkäsi. ”Se olisi oikein ystävällistä teiltä, neiti.”

Kuljettaja kumartui tytön puoleen. ”Voisitko nyt kertoa nimesi? Se auttaisi etsimään tuttuja ihmisiä.”

Tyttö nyökkäsi. ”Olen Amina,” hän vastasi.

”No niin, Amina. Se on oikein kaunis nimi. Menisitkö nyt Memman kanssa majataloon? Tulemme sinne illalla kaikki,” kuljettaja hoputti ja palasi hevostensa luo.

Memma päästi irti Aminan hartiasta ja otti tämän kädestä kiinni. ”Mennään. Ystäväni on tarjoilija ja hän tarjoaa aina hyvää ruokaa.”

He kävelivät aukion yli majataloon. Tarjoilija ja Memma tervehtivät toisiaan iloisesti ja juttelivat paljon. Tarjoilija toi heille ruokaa ja istui välillä heidän seuranaan pöydän ääressä, kun ei ollut muita palveltavia asiakkaita. Amina torkkui välillä lyhyitä pätkiä, mutta hän heräsi nopeasti pelonsekaisten tummien unien alkaessa. Aurinko laski korkeimpien puunlatvojen taakse ja ilta alkoi hämärtää. Memma alkoi käydä levottomaksi ja hänen ja tarjoilijan välisistä keskusteluista katosi nauru.

Vajaa tunti pimeän laskeuduttua kylään ajoi monet vaunut. Jokaisen eteen ja taakse oli kiinnitetty lyhtyjä ja miehet seisoivat vaunujen sivuilla soihtujen kanssa. Kaikki olivat hyvin vakavia. Kyläläiset kerääntyivät katselemaan ja auttamaan. Memma yritti nähdä majatalon ikkunoista mitä aukiolla tapahtui ja komensi Aminaa terävästi pysymään tuolillaan salin keskellä.

Puoli tuntia myöhemmin kuljettaja astui sisään majataloon. Hän käveli suoraan Aminan luo eikä välittänyt Memman pikaisista kysymyksistä. Hän ojensi Aminalle puolillaan olevan säkin. ”Siinä on kaikki, mitä löysimme. Ne ovat nyt sinun.”

Amina otti kiinni säkistä. Se oli melko painava, mutta hän jaksoi kannatella sitä. Hän ei uskaltanut katsoa säkin sisään vaan asetti sen varovasti lattialle.

Kuljettaja kääntyi Memman puoleen ja vastaili hiljaa tämän kysymyksiin. Naisen kasvot kalpenivat ja silmät laajenivat kauhusta sitä mukaa, kun hän sai vastauksia. Lopulta hänen täytyi istuutua ja hän tärisi kauttaaltaan.

Herra Cello astui eteenpäin. Hän oli seissyt etäämmällä odottaen vuoroaan. ”Eräs kyläläinen sanoo todennäköisesti tuntevansa tytön. Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, kutsun hänet sisään,” hän sanoi kuljettajalle.

Mies nyökkäsi ja herra Cello poistui ulos hetkeksi. Palatessaan hänen mukanaan oli mies, jonka Amina muisti tavanneensa ennenkin.

”Voi rakas lapsi! Amina, miten voit, pieni serkkutyttö?” mies parahti ja polvistui Aminan eteen. Hän oli Aminan isän serkku. Hän oli selvästi itkenyt. Aminan mielestä se oli jotenkin hassua. Itkivätkö aikuiset miehetkin?

”Minä... en muista paljoa,” Amina sanoi, koska ei keksinyt muutakaan.

Serkku nyökkäsi. ”Ei sinun tarvitsekaan. Äläkä ajattele asioita, jos et halua. Tärkeintä on, että sinä olet kunnossa.”

”Olen edelleen yllättynyt, ettei hänessä näy naarmuakaan... Ottaen huomioon mitä muille on tapahtunut,” herra Cello kommentoi.

”Minä... en tiedä...” Amina aloitti. Hänestä tuntui, että häneenkin oli sattunut, mutta hän ei kyennyt sanomaan miten.

Serkku halasi häntä. ”Olet varmasti väsynyt. Tulen heti aamulla katsomaan sinua uudestaan. Majatalo on jo järjestänyt sinulle tämän yön, joten voit olla täällä.” Mies nousi seisomaan, painoi suukon hänen otsalleen ja käveli ulos.

Aminasta tuntui, että mies saattaisi itkeä lisää. Häntä itseään ei kuitenkaan itkettänyt, vaikka hän oli surullinen. Kukaan ei ollut sanonut sitä hänelle ääneen, mutta hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli muuttunut ikävällä tavalla.

Kuljettaja ja herra Cello istuutuivat etäämmälle pöydän ääreen, ja Memma oli pitkään hiljaa, vaikka hänen ystävänsä kävi useita kertoja heidän luonaan. Lopulta nainen nousi ja ojensi kätensä mitään sanomatta Aminalle. Amina tarttui käteen ja he nousivat portaat majatalon toiseen kerrokseen. Memma ohjasi heidät pieneen huoneeseen, jossa oli yksi leveä sänky. Amina laski säkkinsä sängyn viereen ja kaivautui peiton alle. Hän nukahti nopeasti, mutta ehti kuulla miten Memma nyyhkytti ja vaikersi. Hän ei vieläkään halunnut itse itkeä. Hän oli kunnossa. Itse asiassa hänestä tuntui, että hän parani pelkällä tahdonvoimalla joka hetki. Ehkä Memmankin tarvitsisi vain keskittyä ja hän voisi heti paremmin...

Aurinko oli jo korkealla, kun Amina heräsi. Hän tunsi olonsa hieman tokkuraiseksi, mutta muuten hyvin levänneeksi. Jos painajaiset olivatkin kiusanneet häntä vielä yöllä, hän ei muistanut sitä. Memma oli poistunut huoneesta ja ulkoa kantautui ihmisten ääniä. Amina nousi istumaan ja laski jalkansa roikkumaan sängyn reunan yli. Loppukesän aurinko paistoi huoneen seinälle. Oli vielä melko aikaista, vaikkei Amina osannutkaan tarkalleen sanoa aikaa auringon asennosta. Hän nousi seisomaan ja hänen jalkansa osui säkkiin. Amina puri huultaan. Hän käänsi katseensa säkistä ja käveli ovelle. Se oli lukossa. Kahvan kolahdus kuului kuitenkin riittävän hyvin, sillä hetken päästä joku avasi oven. Se oli Aminalle tuntematon nuorimies, joka viittoi häntä menemään alakertaan.

Amina käveli hitaasti portaat alas majatalon saliin. Asiakkaita ei vielä niin aikaisin ollut, mutta yhdelle pöydälle oli katettu aamiaista. Hän käveli pöydän luo ja alkoi syödä. Puolivälissä leipäpalaa hän lopetti. Hänen ei ollut nälkä. Hän ei halunnut syödä. Ulkoa kuului huutaen käytävää keskustelua, mutta Amina ei saanut sanoista selvää. Hän päätti mennä ulos kuuntelemaan. Kukaan ei pysäyttänyt häntä.

Armaran chapter 1

 

The girl woke up. She was groggy. At first the only thing she could understand in her cloudy head was the fact that she was awake. Trying to open her eyes was an ordeal and a small gap between her eyelids revealed nothing but blurry greyness. She was lying on her side... lying? Yes. She was lying on her side on something rather hard and she was cold. All her limbs were aching. She tried to move her hand in order to push herself up from the groung but her hand hardly moved and there was no strength in her muscles. She closed her eyes for a moment. The world was looking somewhat more clear but it was a little bit dark – whether it was evening or morning, she could not tell.

She opened her eyes again. Without her noticing an hour or two had passed by. Rays of golden sunlight scattered complex shadows of tree branches and leaves on the ground and the ruins. The ruins... She didn't remember how she got there. She didn't remember what had happened before. She tried to support herself on her hand again and managed to get on her hands and knees. It was all quiet around her. After taking a few deep breaths, she got up. She was hungry and thirsty but it didn't bother her. She wanted to know where she was and what had happened. Without a glance at the ruins she walked past the downtrodden and bent bushes into the woods.

It wasn't a long way to go. Even though she didn't know how to count her steps or distance, the road wasn't that far off. She looked left and right. The road was empty and quiet. The sun was warming her up nicely and a small breeze played on her face. She wanted to smile but couldn't. It was as though she was hurting somehow but she didn't know what it was. She sat down on the side of the dry road and let the sun hug her.

She was lost in her thougths and didn't notice the approaching carriage until it was only some meters away from her and the driver shouted a halt to the horses. She slowly turned her eyes on the travellers. Now the thirst and hunger made what felt like an endless pit in her chest and she couldn't say a word.

The driver leapt down from the carriage and cautiously walked towards her with a worried expression on his face. ”What's the matter? Are you all by yourself here? Where's your family? How'd you get here?”

The girl opened her mouth to reply but there was no sound. Her dry and hoarse throat made her cough.

The man went back to the carriage and brought her a flagon. ”Drink some. You look like you've been here all day.”

The girl sipped a little water from the flagon. It was luke warm and felt like healing balm on her dry lips. She coughed to test her throat and managed to produce a small sound. She turned to look at the man. ”I don't know. I came here because there was nowhere else to go.”

The man frowned. Some other people had come out of the carriages behind the first one. They were keeping their distance.

The girl turned her eyes on the glimmering sandy surface of the road. ”I... walked here... from the woods... from there,” she said and pointed at the slightly trodden bushes.

The man tilted his head in an attempt to see further into the woods and the near-invisible path. ”Drink some more. I'll ask if they've got some food ready for you,” he said and returned to the others. They talked quietly, and the girl didn't really care what they were talking about. She drank some more water and was starting to feel a little better.

The driver came back to her followed by several men from the carriages. ”Can you remember your name or who you were last with? We're going to the woods to see how far that path goes.You can stay here. Memma's just getting some bread ready for you.”

The girl took a quick and nervous look over her shoulder to the woods. ”No. You can't go there. It's not right. It... You can't go there! It's really scary!” she cried. She couldn't really tell what was so scary about the place. There was nothing but overgrown ruins there after all.

The driver frowned again and gave an uncertain look to his friends. No one said anything. He turned back to her. ”Would you rather come with us to the woods? We're going anyway and you're getting food no matter what.”

The girl looked into the man's eyes for a moment. She wasn't old enough to understand everything she had seen but this man seemed like a trustworthy and determined person. She nodded and put her hand in the man's hand.

The man pressed her hand gently and they stepped into the shade of the trees. The undergrowth was quite thick but not impenetrable and the downtrodden bushes were leading the way. When they were approaching the ruins, two of the other men passed them. They were holding axes.

The girl stopped. ”No. You can't go there!”

The men looked back at her. ”You came from here, didn't you? We came here to see what's happened 'cause you didn't tell us,” other one of them noted.

The girl lowered her eyes to the ground. ”I can't remember.” She looked at the ruins. ”But I think it's something bad.”

The driver picked her up. ”They'll go first. They've fought bandits before.”

”But... there are no bandits,” the girl mumbled.

The rest of the men passed them aswell as the first two reached the ruins. After taking a look inside, they turned back as pale as sheets. After a quick change of words with the other men the rest of them peeked in. They returned to the driver and girl. They said nothing but exchanged glances and gestures.

The driver put the girl down. ”Wait here,” he said and walked to the ruins to take a look. As he returned, he was pale and looked straight to her eyes. ”Can't you even remember your name?” he asked very quietly as if something was obstructing the sound from coming out.

Her lower lip trembled. She had a feeling that there were dead people in the ruins even though she couldn't remeber anything. ”I don't want to go there,” she whimpered.

”You're not going there. And neither are we – not again. You were right. This is a scary place.We'll continue our way to the nearest village, Groshna. We'll get there in a couple of hours. Do you remember anything?” the driver insisted. He was still very nervous.

The girl thought for a moment. The rest of the men turned back to return to the road. ”I... can remember... my name... but I don't want to tell it now,” she replied quietly.

The driver nodded and picked her up. The way back to the road seemed a lot shorter than before. The driver lifted the girl up in the back of the first carriage and returned to direct the horses. Two women were sitting in the carriage and one of them gave the girl food. One of the men who had been in the woods checked their situtation but he refused to answer the women's questions about what had happened in the woods. After finishing her meal, the girl curled up on the floor. Other one of the women covered her with a blanket and she fell asleep as the carriage turned steadily from side to side.

The girl woke up to a yell. It must have been a halt command for the horses, since the carriage stopped moving. She listened to the footsteps and conversation she could hear coming from outside. Several men were having a heated argument but she couldn't hear it all. ”-not be serious! They were not ordinary thieves!” ”-come no one knows a thing-” ”It is clear that the bandits killed the family but what-” ”-no need to frighten everyone. This will clear up-” ”Don't tell me this will clear up on its own!” It was the driver. ”The girl got out of it with barely a scratch on her but she won't or can't remember a thing! And I can't blame her for that. No man killed those bandits!”

The man who was trying to calm things down spoke in an extremely patient tone but with a degree of authority: ”I have no doubt that the bandits killed a travelling family but can you tell me with absolute certainty that all of them died? That there was no one among them who decieved them and set them up somehow? This is all unheard of, so I hope you'll excuse me for not sending all my guardsmen to a ghosthunt.”

After a moment of silence one of the men who had been in the woods spoke: ”We mainly need help to bring the bodies out of there. We can't leave them there to rot and some pests are bound to show up soon. Besides the spot is pretty close to the big curve before the crossroads. We'll be heading back before sundown and back here soon after dark.”

Another silent moment. ”Come to my office. I won't send all of the guards but I'll ask some of the villagers to go with you. Maybe someone knows those ruins,” the authorative man said.

The girl lifted her head. She was alone in the carriage. She lifted the fabric at the back of the carriage and looked around. They were in a village which she thought she'd seen before. She climbed down. No one was paying any attention to her. She stepped from between the carriages to the town clearing. She was now sure she had been here before.

Someone grabbed her shoulder from behind. It was the woman who had given her food. ”Come. It's better you don't go wandering off on your own.” She directed her back to the carriages. On the other side was a clean-cut stone building. The girl nodded. She remembered this place. She also remembered her name. She remembered where she came from. However, she couldn't think about her life in any other respect. A nasty feeling creeped into her mind if she tried.

A while later a group of men exited the building. Some of them had been traveling with the carriges, others were probably villagers. They split to different directions. Last man to exit was a man dressed in rather expensive looking clothes with a fine hair-cut and good skin. With him was the driver. They walked up to the girl. The well-dressed man crouched in front of her. ”G'day. I am Fredrik Cello. I am the chargé d'affaires of this village. I asked the owner of the inn to let you stay there for a couple of nights until we can find your kin.”

The girl was silent.

The woman placed her hand on her shoulder. ”I can take her there. I was going to pay a visit to a friend who works there anyway.”

Mr. Cello stood up and nodded. ”That would be very kind of you, miss.”

The driver leaned closer to the girl. ”Could you tell us your name now? It'd help us find people who might know you.”

The girl nodded. ”I am Amina,” she replied.

”Alright, then, Amina. That's a very pretty name. Now would you go to the inn with Memma? We'll all be there later tonight,” the driver hurried and returned to his horses.

Memma let go of her shoulder and took her hand instead. ”Let's go. My friend's a waitress and she always gets the best food out.”

They walked across the clearing to the inn. Memma and the waitress greeted each other with smiles and happy words and talked a lot. The waitress brought them good food and sat with them whenever she wasn't needed to serve the other customers. Amina dozed off now and then but woke up soon every time as dark dreams filled with fear began over and over again. The sun was disappearing behind the highest trees and twilight was setting in. Memma was starting to get restless and the laughter that had been present in her conversations with the waitress faded away.

Less than an hour after sunset several carriages entered the village clearing. Lanterns had been attached to the front and back of each one of them and men were riding the carriages holding the sides of the carriages with one hand and a torch with the other. They were all very serious. The villagers gathered around to watch and help.

Memma tried to see what was going on through the windows and sharply told Amina to stay on her seat in the middle of the room.

Half an hour later the driver stepped into the inn. He walked straight to Amina and ignored Memma's hasty questions. He handed a half-filled sack to Amina. ”That's all we could find. It's all yours now.”

Amina took a hold of the sack. It felt quite heavy but she could hold it up. She didn't dare to look inside so she placed the sack on the floor to her feet.

The driver turned to Memma and answered her questions in a low voice. Her face went pale and eyes widened with terror as she recieved long-waited answers. Finally she sat down and was shaking all over.

Mr. Cello stepped forward. He had been standing nearby waiting for his turn. ”One of the villagers says he quite likely knows the girl. If you don't mind, I'll ask him to come in,” he said to the driver.

The driver nodded and Mr. Cello went out for a moment. He returned with a man Amina had met before.

”Oh dear child! Amina, how are you little cousin?” the man cried out and knelt before Amina. He was Amina's father's cousin. He had obviously cried a lot. Amina thought there was something a little bit funny and strange about that. Did grown men cry?

”I... don't... remember much,” she said as she couldn't think of anything else to say.

The cousin nodded. ”You don't have to. And don't go thinking about things too much if you don't feel like it. The most important thing is that you're not hurt.”

”I am still surprised there are not as much as a scratch on her... considering the state of the others,” Mr. Cello annotated.

”I... don't... know,” Amina began. She felt that she had been hurt, too, but she couldn't say exactly how or where.

The cousin hugged her. ”You must be tired. I'll come here first thing in the morning to see you again. The inn has already arrenged for you to stay here tonight so you can stay.” He got up, kissed Amina on the forehead and walked out.

Amina felt like he'd likely cry some more. She didn't feel like crying, though she was sad. No one had said it out loud but she felt that her life had taken an irreversible turn to the worse.

The driver and Mr. Cello sat down a little further away and Memma was quiet for a long time, even though her friend tried to talk to her several times. Finally, she got up and held her hand out for Amina without saying a word. Amina took her hand and they climbed the stairs to the higher floor of the inn.

Memma walked them to a small room that had a wide bed in it. Amina dropped her sack next to the bed and crawled under the blanket. It didn't take her long to fall asleep but she was still awake when Memma started to sob and moan. She still didn't feel like crying herself. She was doing fine. To be honest, she felt as though she was getting better all the time with her willpower alone. Maybe what Memma needed was to really focus for a while and she'd feel better, too...

The sun was already high when Amina woke up. She felt a little bit groggy but well-rested. Had there been any nightmares, she could not tell, for she didn't remember any bothering her sleep. Memma had left the room and Amina could hear people going on about their businesses outside. Amina sat up and let her feet dangle from the side of the bed. Late summer's sun lit the walls of the room. It was still quite early even though Amina couldn't really tell the time from the sun. She got on her feet and her foot touched the sack. She bit her lip. She turned her eyes away from the sack and walked to the door. It was locked. The sound of her trying the handle was loud enough to get the attention of someone in the corridor because the door opened in no time. A young man that Amina had never seen before beckoned her to go downstairs. There were no customers this early but breakfast was set on one of the tables. She walked over to the table and started to eat but halfway through her first piece of bread she stopped. She wasn't hungry. She didn't want to eat. A loud conversation carried over from outside but Amina couldn't make out the words. She decided to go and listen. No one stopped her leaving the inn.