This is not a story entry - Ei tarinaa tällä kertaa

FIN - Olen tässä pari päivää miettinyt NaNoWriMo-projektiani. Se ei ole edistynyt paljoa ja tällä hetkellä mietin haluanko yrittääkään kirjoittaa sitä loppuun edes myöhemmin. Tarina sijoittuu pääasiassa poikkeustilaan, ja viime päivien tapahtumat Brysselissä ovat saaneet  minut pohtimaan onko minulla oikeutta kirjoittaa hyvin erilaisesta ja kuitenkin täysin fiktiivisestä poikkeustilasta, kun maailmassa ja vieläpä länsimaassa on oikeasti tilanne päällä. Tarinani poikkeustila on hyvin erilainen kuin mikään todellinen tilanne nyt tai aiemmin, mutta siinä kuvataan kuitenkin ihmisten arkea rajoitteiden maustamana. 

Minulla on paha tapa jättää joitain kirjoitusprojektejani keskeneräisiksi jopa vuosien ajaksi ja olin alun perin päättänyt kirjoittaa tämän tarinan loppuun, vaikken ehtisi sitä tehdä marraskuun aikana. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin olo, että haluaisin haudata sen vähintään useiksi kuukausiksi kansioon X. Ehkä parin päivän päästä olen taas muuttanut mieleni, mutta yritän myös saada ensi viikoksi seuraavan luvun Armarania valmiiksi.

ENG - During the past couple of days I've been seriously thinking about my NaNoWriMo-project. I haven't made much progress with it and at the present I'm not entirely certain I want to finish it at all, even if I continue writing it after November. The setting of my story is mostly in a lockdown, and the events in Brüssels during the past days have made me wonder if I have a right to write about a very different and fully fictional lockdown than is actually taking place in a Western civilized country. The lockdown in my story is nothing like anything that has happened in the world thus far, but it depicts the everyday lives of people with all kinds of restrictions. 

I have a bad habit of leaving unfinished stories behind for years at a time and I had the intention of finishing this one even if it took me longer than November to do so. But at the present I feel like I'd like to forget it in the folder X for several months to come. Maybe in a few days I've changed my mind again, but I try to finish the next chapter of Armaran for next week before that.

Armaran chapter 10

Amina spent as much time as possible out of the house or in her own room during the time she was waiting for the reply from her kin. The reply welcomed her with such complex words that she couldn't quite understand them all. Kros helped her and explained that the relatives were arranging things for her, and she'd be travelling with an acquaintance of theirs, who had some business in the west in a few weeks time. They were also preparing a room for her and making inquiries at the local school if she could attend there.

Amina went to the graveyard on a near daily basis. Snow hadn't melted away and wildlife had taken over her path. The prints of squirrels, deer, rabbits, and an occasional predator went their own separate ways at the edge of the graveyard. Fansi had returned and it told her that Finko would be coming back soon. Amina told the Gahim one story every day. In her mind, she was counting the days until her departure. She cried sometimes. Praie kept to itself – even when Amina was holding Kragu. The days felt long.

Amina packed everything she needed two days before she was leaving. On the last night, Kros gave her some money, so she could indulge herself every now and then, and pay for a safe and trustworthy inn on her way every night. As the acquaintance of her relatives arrived before noon, Amina walked out of the house with the air of determination, and Kros carried her small trunk to the carriage. Amina waved at Emma who was watching in the window, holding Kragu. Then she turned to face Kros.

His eyes were filled with tears and he was biting his lip.

Amina's lower lip began to shake and she hugged him tightly. ”I'll come back soon. Latest to see the summer fair,” she promised.

Kros held her tight for a moment. ”We'll be waiting for you. You're always welcome here,” he said and helped her climb onto the carriage.

The acquaintance was a pleasent sort of man, who had never heard the stories of any Fatil as far as he could remember, though he was familiar with many of the events described in the stories through his studies of history at an academy, and his knowledge of history was based on the official documents instead of folklore. Amina was very interested to hear what had been written in the books of history and taught to people, he was interested in the words used in the stories and sometimes more detailed information on the events even though some things were described in such a poetic manner that it left much room for interpretation.

The village where Amina's kin lived was called Tenera. It was a little smaller than Groshna but more people lived in the surrounding area. The streets and roads were in better condition and every house along the main street had some store in it. Amina was curious about the buildings. In Groshna, there were very few stone buildings, but in Tenera about half of the houses along the main street were made of stone. Part of the village's prosperity was thanks to a road that passed it. The road was in no comparison to the Great Roundabout, but it was the only way through the mountains to west and north-west. The mountains were several days journey away from Tenera but it was one of the biggest towns along the way, as it was still fairly close to the Great Roundabout and its western main road to the centre.

A middle-aged, tall and slender man approached the carriage and greeted Amina's travelling companion. He then turned to her. ”Hello, darling. You are Amina, correct?”

Amina nodded. ”G'day,” she said shyly.

The man smiled at her. ”I'll write to Kros right away today to tell him you arrived safely. Come. We'll go talk to the teacher at the school now,” he said and held out his hand to help Amina climb down from the carriage. He waved his hand leisurely at a boy perhaps three years older than Amina, who immediately came over and picked up Amina's trunk. ”He is our servant-in-training. His father is certain he has what it takes to become a true gentleman.”

Amina was slightly puzzled so she just smiled.

They walked over to the next street to a wooden house that had been painted mud red. There were some inscriptions above the door, but Amina didn't have time to read them as they entered the building straight away. The servant boy placed her trunk carefully on the floor and stood next to the door in waiting. The narrow corridor had one door on both sides and it opened to a larger space at the end. Amina was curious to see what was in there, but she didn't dare to move.

After a moment, the door to their left opened and a stern-looking woman stepped out. ”Good day to you, Mr. Streckke. I apologize for the wait.”

”It is quite alright, Ms. Slava. We waited barely two minutes,” Amina's kinsman replied in a friendly tone and turned to Amina. ”This is Ms. Slava. She is the teacher at this school,” he turned back to the woman. ”This is Amina. She is a relation of ours who most unfortunately lost her parents. She will be staying with us for a while and it is my wish that she could learn under your supervision and guidance.”

Ms. Slava turned her cold, analyzing gaze to Amina. She didn't seem angry, or arrogant, but she wasn't friendly, either.

Amina curtsied.

Ms. Slava pursed her lips tightly and tiny wrinkles appeared on her forehead as she was evaluating the situation. ”Have you ever been taught anything by anyone?” she asked.

Amina nodded. ”I can read and write a little. And a little calculus but I know I have a lot to learn.”

Ms. Slava's face softened a little bit and she seemed perhaps slightly curious. ”Come to my office, please. I would like to test how much you know in order to be able to help you continue where you are at,” she said and directed them through the door.

Amina gave Mr. Streckke a quick look for confirmation, and he nodded. Amina walked into the teacher's office.

”Please, seat yourselves,” Ms. Slava said as she closed the door.

Amina had to get up on her toes to get onto the chair.

Mr. Streckke sat down beside her.

Ms. Slava walked around the table and seated herself opposite them. ”Could you tell me a little bit more about everyone who has taught you so far?”

Amina's palms were getting sweaty. Something about the woman was a bit frightening, and on the other hand, Amina felt a little sorry for her. She couldn't quite explain it, but it wasn't anything Praie was doing or feeling. ”After my family died, I lived with my Daddy's cousin and his wife. At first, there was Emma's aunt and her family, too. Auntie and Emma taught me,” Amina explained.

Ms. Slava was nodding along. ”Right. Homeschooling. Well, that was obvious from the behaviour,” she was muttering and took out a small book from a desk drawer. ”Would you read something from this book, please? And then you can write here-” she took a piece of paper and a thin piece of coal from a pile on the desk ”-your name and a little something else, please.”

Amina was getting very nervous as she took the book from the woman. She managed to read a couple of pages even though her voice was very shaky.

Ms. Slava nodded towards the paper, and Amina scribbled her name. After that she wrote ”Today is a beautiful day”. Ms. Slava watched every move of her hands on the paper, pouting slightly.

”She is a sweet and hard-working girl. I trust my grandnephew's word on it,” Mr. Streckke assured.

Ms. Slava smiled at him. ”Of course. I believe that a couple of weeks of more intense instructions she will receive all the skills she needs for more independent and free studies.” She turned to Amina. ”At my school the studies are divided into periods of four days and one day of commonweal activities. In between, there are two days off. Depending on the weather and the need in town, we help with cleaning up the streets, acquiring and distributing goods to the townspeople, such as perhaps firewood, and sometimes we have even been helping with cattle in the nearby farms. How does that sound to you?”

Amina was perplexed but excited. ”It sounds like fun. I want to learn more.”

Ms. Slava smiled but with her facial muscles only. In her eyes Amina saw a cold and calculating gaze and her body didn't relax one bit. ”Good. I am sure Mr. Streckke will explain to you the issue of your schooling fees.” Ms. Slava stood up. ”Today is the first of the two days off. We shall meet again the day after tomorrow,” she said to Amina and held out her hand.

Amina was confused but held out her hand aswell. She had never shaken hands with anyone before. It was something that only grown-ups do.

Ms. Slava shook hands with Mr. Streckke who was kindly assuring his gratefulness and complimenting her talent as a teacher. He then guided Amina out of the room.

The servant boy picked up Amina's trunk as he saw them leave the office.

The way to the Streckke family house wasn't very long even though they lived outside the village. The road was in good condition and the other houses along it looked well-kept aswell.

At the gate, they were greeted by a man who was significantly younger than Mr. Streckke. He was introduced as a man servant. In addition, they also had a housemaid whom Amina would meet later. As they entered the house, Mr. Streckke instructed the servant boy to show Amina to her room.

Amina followed the boy upstairs. The room reserved in her use wasn't very big but it had all she needed in it. Amina was especially happy about the small table that she could use to write her letters.

The servant boy placed the trunk gently on the floor and asked her if she needed anything.

Amina was perplexed. No one had ever tended to her like this before. She said no, but enquired the location of the bathroom.

The servant boy told her and encouraged her to be ready for afternoon tea in a couple of hours.

Amina explored the room. Besides the small bed, chair and table, there were no other furniture, but two closets had been built into the wall. The other closet had shelves and the other had little hooks to hang clothes. Amina placed her trunk at the bottom of the other closet and started to pile her clothes on the shelves. She placed her stationary on one corner of the table and hid her letters from Jared under the matress. She was beginning to feel that the revalation of having a friend in such a menial industry as metal working might not be quite so welcome in this house. Maybe she was better suited for a servant than the boy who had good manners and was very polite.

***

The housemaid came to her room to invite her to tea and introduced herself.

Amina's first impression of the woman was very positive and she dared to smile in her company.

Downstairs in the dining room Amina met some other members of the family – Mr. Streckke seemed high-spirited and his wife was almost as slender as he, though she was shorter. A young man who was introduced as their son was also very tall but almost skeletal in his appearence. Amina was shocked to see him and asked Praie what was wrong with him. Praie didn't reply.

Mr. Streckke noticed her stare and asked about it.

Amina bit her lip. ”I have never seen anyone so thin,” she answered.

”That is understanable. You are used to seeing people who work hard with their bodies and have the kind of body that has been shaped by that work. My son has worked his mind hard, but you can't see that on the outside. He is nonetheless a healthy and strong young man,” Mr. Streckke explained.

Amina nodded. To her, he didn't look healthy, but he was alive and didn't seem sick or weak.

Mrs. Streckke seemed to be a nervous and suffering type of a person, though she was very kind to Amina. She promised to show Amina the neighbourhood the next day as she didn't have to go to school.

Amina was grateful and smiled. This family seemed very different from Kros and Emma, but they were all kind to her and that gave her peace of mind. Before she fell asleep that night, Amina tried to call Praie out. The spirit refused to communicate with her, so she let it be.

***

The first day in Tenera went by fast and Amina had very few memories of it later on. Mrs. Streckke kept her promise and showed her around the neighbourhood and most of the village. Amina met some children who were studying under the supervision of Ms. Slava, but she didn't have enough time to get to know anyone. Amina tried to learn all the stores in one day and a few stuck to her mind immediately – especially the smithy even though she didn't have enough time to visit it. It was located at the edge of the village so the smoke wouldn't bother the villagers so much. Amina made a mental note to visit the smithy the first chance she had. Even though Jared hadn't yet finished his apprenticeship and might never have been to Tenera before, Amina wanted to meet the local blacksmith or apprentice. The warmth of the smithy soothed her mind.

Amina wrote a short letter to Kros herself and she intended to send it the next day. She assured him she was content with the Streckke family and everything they had done for her. She was anxiously waiting for the next day, the first day of school, and was hopeful she'd make friends soon. She also revealed her intention to visit the smithy, though she hadn't yet said anything of it to anyone else.

In the evening before she fell asleep, Amina tried to talk to Praie again. She was genuinely worried about Mr. Streckke's son but didn't know what was wrong with him. Praie hadn't paid him any attention. In fact, it hadn't paid attention to anything and was uninterested in everything. All it wanted was to mope and pout in hiding.

Amina left Praie to itself and thought about her situation. Mr. Streckke had explained to her how her schooling fees should be paid. He had never mentioned who would pay them and Amina was a little disappointed when she realized she'd have to pay them herself, even though Ms. Slava had promised her a significant discount due to her situation in life. Amina wanted to learn more. She was a little wistful in her thoughts as she was certain that Kros would never have let her pay for her education, and he'd gone to extreme lengths to pay it all for her – there would have been no talk of using the money from the story leather. Amina fought back tears. Longing home was crushing her chest for the first time so hard. Praie didn't react at all.

Amina thought how different it was now that she didn't have to watch for Praie every minute. She hadn't been able to imagine anything like this. She felt a little bit lonely in this new life where she knew no one and hadn't met any Gahim yet. Her sole and eternal companion wasn't available. She was almost as lonely as she had thought she was after surviving from the ruins.

Amina decided to make friends with at least one person on the very next day at school. She felt so very insignificant in the house of a family so much wealthier than herself but she was still Amina. It would be stupid if the family's riches were to determine her success in making friends. Besides, Mrs. Streckke had introduced her to some children so all she had to do was to go talk to them. It couldn't be that hard.

Amina fell asleep on her own. Praie was still moping.

Armaran 10. luku

FIN - Tämän kerran päivitys onnistuu ajallaan epävirallisesta NaNoWriMo-osallistumisestani huolimatta. Toivon mukaan ehdin kääntää luvun englanniksi parissa viikossa muun kirjoituksen ohella. En osallistu NaNoWriMoon virallisesti, koska on erittäin todennäköistä, etten saa 50 000 sanaa (suomeksi) aikaiseksi kuukauden aikana. Osittain on kyse siitä, ettei kirjottamani tarina välttämättä tule olemaan niin pitkä, että se koskaan yltäisi 50k sanaan.

ENG - Updating the blog on time! Even with my unofficial participation in NaNoWriMo. I hope I can spare enough time from that to translate chapter 10 in English within the next two weeks. I'm not taking part in NaNoWriMo officially because it is very likely I won't get 50 000 words (in Finnish) written in a month. Or rather, I don't think the story I'm writing will reach 50k words.

Armaran 10. luku

Amina vietti mahdollisimman paljon aikaa poissa talosta tai omassa huoneessaan, kun hän odotti vastausta kirjeeseen. Vastaus oli myönteinen ja sanamuodoiltaan sellainen, ettei Amina ymmärtänyt kaikkea. Kros selvensi hänelle, että sukulaiset ottaisivat hänet vastaan ja heidän tuttavansa, jolla oli asioita lännempänä, tulisi hakemaan hänet muutaman viikon kuluttua. Sukulaiset myös järjestäisivät hänelle oman huoneen ja tiedustelisivat etukäteen mahdollisuutta opiskella kylän koulussa.

Amina kävi lähes päivittäin hautausmaalla. Lumi ei ollut sulanut pois ja villieläimet olivat ottaneet hänen tallaamansa polut käyttöönsä. Oravien, peurojen, jänisten ja parin petoeläimenkin jäljet erkanivat omille teilleen hautausmaan laidalla. Fansi oli palannut ja se kertoi, että Finkokin tulisi pian takaisin. Amina kertoi hengille yhden tarinan joka päivä. Hän laski mielessään päiviä lähtöönsä. Hän itki välillä. Praie oli edelleen omissa oloissaan – jopa silloin, kun Amina piteli Kragua. Päivät tuntuivat pitkiltä.

Amina pakkasi kaiken tarvitsemansa valmiiksi kaksi päivää ennen lähtöä. Viimeisenä iltana Kros antoi hänelle jonkin verran rahaa, jotta hän voisi hemmotella itseään välillä ja jotta hän voisi matkalla maksaa yöpymisensä turvallisissa ja luotettavissa majataloissa. Kun sukulaisten tuttavamies saapui aamupäivällä, Amina käveli määrätietoisesti ulos, ja Kros kantoi hänen pienen matka-arkkunsa vaunuihin. Amina vilkutti Emmalle, joka katseli ikkunasta Kragu sylissään. Sitten hän kääntyi Krosiin päin.

Miehen silmät olivat kyynelistä märät ja hän puri huultaan.

Aminan alahuuli alkoi väristä ja hän halasi miestä lujaa. ”Tulen pian takaisin. Ihan viimeistään kesäjuhlille,” hän lupasi.

Kros rutisti häntä. ”Me odotamme sinua. Olet aina tervetullut,” hän sanoi ja auttoi Aminan vaunujen kyytiin.

Sukulaisten tuttava oli miellyttävä mies, joka ei ollut koskaan ainakaan oman muistinsa mukaan kuullut Fatilien tarinoita, vaikka monet niiden kertomat historialliset tapahtumat olivat hänelle tuttuja. Heidän ajomatkansa koostui enemmän keskustelusta ja vertailusta kuin itse tarinoista, sillä mies oli opiskellut myös historiaa akatemiassa ja hänen tietonsa historiasta perustuivat virallisiin dokumentteihin tarinoiden sijaan. Amina kuunteli mielenkiinnolla mitä historiasta oli kirjoitettu ja mitä siitä opetettiin, ja miestä kiinnostivat tarinoiden sanamuodot ja osin yksityiskohtaisemmat tiedot joistain tapahtumista, vaikka monissa tarinoissa oli käytetty taiteellista vapautta asioiden kuvaamisessa.

Kylä, jossa Aminan sukulaiset asuivat, oli nimeltään Tenera. Se oli hieman Groshnaa pienempi keskukseltaan, mutta sen ympäristössä asui muuten enemmän ihmisiä. Kadut olivat paremmin hoidettuja kuin Groshnassa ja kaikissa pääkadun varrella olevissa taloissa oli erilaisia liikkeitä.

Amina katseli rakennuksia kiinnostuneena. Groshnassa oli vain pari kivirakennusta, mutta Tenerassa niitä oli melkein puolet keskustan taloista. Kylän vaurautta selitti osaltaan sen ohi kulkeva tie, joka ei ollut Suuren kiertotien veroinen tai kokoinen, mutta se oli ainoa reitti turvallisesti vuoriston läpi länteen ja luoteeseen. Vuoristoon oli Tenerasta vielä monen päivän matka, mutta se oli suurimpia kyliä tien varrella, koska se sijaitsi kuitenkin melko lähellä Suurta kiertotietä ja sen lännestä keskustaan johtavaa pääväylää.

Keski-ikäinen, pitkä ja hoikka mies lähestyi vaunuja ja tervehti Aminan matkaseuralaista. Sitten hän kääntyi Aminan puoleen. ”Hei, kultaseni. Sinä olet Amina, eikö niin?”

Amina nyökkäsi. ”Päivää,” hän sanoi hieman ujosti.

Mies hymyili hänelle. ”Kirjoitan heti tänään Krosille, että saavuit turvallisesti. Tule. Menemme heti hoitamaan asiasi koululle,” hän sanoi ja ojensi kättään, jotta Aminan oli helpompi kavuta alas vaunuista. Hän viittasi Aminaa muutaman vuoden vanhemmalle pojalle, joka nosti Aminan matka-arkun vaunuista. ”Hän on harjoittelemassa palveluspojaksemme. Hänen isänsä on varma, että hänessä on ainesta herrasmieheksi.”

Amina oli hieman ymmällään, joten hän vain hymyili.

He kävelivät seuraavalle kadulle savenpunaiseksi maalatun puisen rakennuksen luo. Oven yläpuolelle oli kaiverrettu tekstiä, mutta Amina ei ehtinyt lukemaan sitä ennen kuin he astuivat sisään. Palveluspoika laski arkun lattialle ja jäi odottamaan ulko-oven viereen. Kapeasta käytävästä johti ovi sekä oikealle että vasemmalle ja käytävän päädystä aukesi isompi tila. Amina oli utelias ja halusi mennä katsomaan, muttei uskaltanut liikkua.

Hetken päästä vasemmanpuoleisesta ovesta astui käytävään tuimannäköinen nainen. ”Hyvää päivää, herra Streckke. Pahoittelen, että jouduitte odottamaan.”

”Ei hätää, neiti Slava. Odotimme tuskin kahta minuuttia,” sukulaismies sanoi ystävällisellä äänellä ja kääntyi Aminan puoleen. ”Tämä on neiti Slava. Hän toimii koulun opettajana,” hän kääntyi uudestaan naisen puoleen. ”Tämä on Amina. Hän on sukulaistyttö, joka valitettavasti menetti vanhempansa. Hän asuu luonamme jonkin aikaa ja toivomukseni olisi, että hän voisi opiskella teidän opastuksellanne.”

Neiti Slava kääntyi katsomaan Aminaa kylmän arvioivilla silmillä. Hänen ilmeensä ei ollut varsinaisesti vihainen tai ylimielinen, muttei ystävällinenkään.

Amina niiasi.

Neiti Slava puristi huulensa yhteen ja hänen otsansa rypistyi hänen pohtiessaan tilannetta. ”Oletko koskaan ollut kenenkään opissa ennen?” hän kysyi.

Amina nyökkäsi. ”Osaan lukea ja kirjoittaa vähän. Ja vähän laskutaitoa, vaikka minulla on vielä paljon opittavaa.”

Naisen ilme pehmeni hieman ja hän vaikutti jopa hieman uteliaalta. ”Tulkaa toimistooni. Haluan testata kuinka paljon osaat, jotta tiedän mistä voisit aloittaa oppisi,” hän sanoi ja viittasi kädellään oven suuntaan.

Amina vilkaisi herra Streckkeä kysyvästi ja tämä nyökkäsi. Amina käveli opettajattaren toimistoon.

”Istukaa, olkaa hyvät,” neiti Slava kehotti sulkiessaan oven.

Amina joutui kurottumaan, jotta pääsi istumaan tuolille.

Herra Streckke istui hänen viereensä.

Neiti Slava kiersi pöydän toiselle puolelle ja istuutui. ”Voisitko kertoa vielä hieman tarkemmin kuka sinua on opettanut?”

Aminan kämmenet hikosivat. Jokin naisessa oli hieman pelottavaa ja toisaalta jotenkin säälittävää. Hän ei osannut selittää, mistä tunne johtui. Ainakaan Praie ei tehnyt mitään. ”Sen jälkeen, kun perheeni kuoli, asuin isän serkun ja hänen vaimonsa luona. Ensin siellä asui myös Emman täti ja perhe. Täti ja Emma opettivat minua,” Amina vastasi.

Neiti Slava nyökkäili. ”Aivan. Kotiopetusta. Sen kyllä huomaa käytöksestäkin,” hän mutisi ja kaivoi yhdestä laatikosta pienen kirjan. ”Lukisitko minulle ääneen pätkän? Ja sitten voisit kirjoittaa tähän-” hän otti pöydältä palan paperia ja kapean hiilen ”-nimesi ja missä olet asunut tai jotain muuta.”

Aminaa alkoi jännittää, kun hän otti kirjan naiselta. Hän onnistui kuitenkin lukemaan pari sivua, vaikka hänen äänensä värisi voimakkaasti.

Neiti Slava nyökkäsi paperia kohti, ja Amina raapusti hiilellä oman nimensä. Sen jälkeen hän kirjoitti ”Tänään on kaunis päivä.” Neiti Slava tarkkaili hänen käsiensä jokaista liikettä paperilla suu mutrussa.

”Hän on kiltti ja ahkera tyttö. Luotan sukulaispoikani sanaan siitä,” herra Streckke vakuutti.

Neiti Slava hymyili miehelle. ”Toki. Uskoisin, että parin viikon tehokkaalla opastuksella hän saa tarvittavat taidot voidakseen opiskella vapaammin.” Hän kääntyi taas Aminan puoleen. ”Koulussani on aina neljän päivän opintojakso ja yksi päivä yhteishyödyllistä toimintaa. Niiden välissä on aina kaksi päivää vapaata. Sään ja avuntarpeen mukaan autamme muun muassa katujen siistimisessä, polttopuiden tai muiden hyödykkeiden jakelussa kyläläisille tai joskus jopa karjanhoidossa kylää ympäröivillä maatiloilla. Miltä se kuulostaa?”

Amina oli hämmentynyt, mutta innoissaan. ”Se kuulostaa kivalta. Haluan oppia lisää.”

Neiti Slava hymyili, mutta vain kasvoillaan. Silmissä säilyi kylmän laskelmoiva ilme eikä hänen kehonkielensä rentoutunut yhtään. ”Hyvä. Herra Streckke varmasti selittää sinulle miten koulumaksusi määräytyy.” Neiti Slava nousi seisomaan. ”Tänään on ensimmäinen kahdesta vapaapäivästä, joten tapaamme ylihuomenna,” hän sanoi Aminalle ja ojensi kätensä.

Amina ojensi kätensä naiselle kummissaan. Hän ei ollut koskaan ennen kätellyt ketään. Se oli aikuisten tapa.

Neiti Slava kätteli myös herra Streckken kanssa, joka vakuutti ystävällisesti kiitollisuuttaan ja kehui naisen ammattitaitoa. Sitten hän ohjasi Aminan ulos.

Palveluspoika nosti matka-arkun ilmaan, kun he poistuivat opettajattaren toimistosta.

Matka Streckken talolle ei ollut kovin pitkä, vaikka talo sijaitsi hieman kylän ulkopuolella. Tie oli hyväkuntoinen ja naapuritalotkin olivat hyvinhoidettuja.

Portilla heitä tervehti herra Streckkeä selvästi nuorempi mies, jonka tämä esitteli miespalvelijaksi. Sen lisäksi heillä oli myös sisäkkö, jonka Amina saisi tavata myöhemmin. Sisällä talossa herra Streckke ohjeisti palveluspoikaa ohjaamaan Aminan tälle varattuun huoneeseen.

Amina seurasi poikaa yläkertaan. Hänen huoneensa ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Amina ilahtui pienestä pöydästä, jonka ääressä hän voisi kirjoittaa kirjeitä.

Palveluspoika asetti hänen matka-arkkunsa lattialle ja kysyi tarvitsiko hän mitään.

Amina oli hämillään. Kukaan ei ollut ennen palvellut häntä. Hän vastasi kieltävästi, mutta tiedusteli pesuhuoneen sijaintia.

Poika neuvoi hänelle sen sijainnin ja kehotti häntä olemaan valmiina iltapäiväteelle parin tunnin kuluttua.

Amina tutki huonetta. Pienen sängyn, pöydän ja tuolin lisäksi ei ollut huonekaluja, mutta seinän sisään oli rakennettu kaksi kaappia. Toisessa oli hyllyjä ja toiseen hän saattoi ripustaa vaatteitaan. Hän asetteli arkun kaapin pohjalle ja nosti osan vaatteistaan hyllyille. Hän asetteli kirjoitustarvikkeitaan pöydän nurkalle ja piilotti aikaisemmat kirjeensä Jaredilta patjan alle. Hänestä alkoi tuntua, ettei olisi järkevää paljastaa niin rahvasta ystävyyttä kuin hänen tuttavuutensa sepän kanssa. Ehkä hän olisi ollut sopivampi palvelijaksi kuin poika, joka oli hyvätapainen ja kohtelias.

***

Sisäkkö tuli hakemaan Aminaa teelle ja esittäytyi ystävällisesti.

Aminan ensivaikutelma naisesta oli erittäin positiivinen ja hän uskalsi hymyillä tämän seurassa.

Alhaalla ruokasalissa Amina tapasi myös muita perheenjäseniä – herra Streckke oli ylään oloinen mies ja hänen vaimonsa oli lähes yhtä solakka, mutta huomattavasti lyhyempi. Nuori mies, joka esiteltiin heidän poikanaan, oli myös pitkä, mutta melkein luurankomaisen laiha. Amina oli järkyttynyt miehen nähdessään ja kysyi Praielta, mikä miestä vaivasi. Praie ei vastannut.

Herra Streckke huomasi hänen tuijotuksensa ja kysyi siitä.

Amina puri huultaan. ”En ole ennen nähnyt ketään noin laihaa,” hän vastasi.

”Ymmärrettävää. Olet tottunut näkemään raskasta työtä tekeviä ihmisiä, joiden ruumiinrakenne on sen mukainen. Poikani on kehittänyt erityisesti aivojaan, joiden lihasvoima ei näy päälle päin. Hän on kuitenkin terve ja vahva nuorimies,” herra Streckke selitti.

Amina nyökkäsi. Hänestä mies ei näyttänyt terveeltä, mutta tämä oli hengissä eikä vaikuttanut suoraan huonovointiselta tai heikolta.

Rouva Streckke vaikutti levottomalta ja kärsivältä olennolta, vaikka hän olikin Aminalle ystävällinen. Hän lupasi tutustuttaa Aminaa naapurustoon heti seuraavana päivänä, koska ei ollut koulupäivä.

Amina hymyili kiitollisena. Perhe vaikutti hyvin erilaiselta kuin Kros ja Emma, mutta he olivat kuitenkin Aminalle ystävällisiä, mikä rauhoitti tytön mieltä. Illalla ennen nukahtamistaan Amina yritti houkutella Praiea esiin. Henki ei suostunut kommunikoimaan hänen kanssaan, joten hän antoi sen olla.

***

Ensimmäinen päivä Tenerassa kului nopeasti eikä Amina myöhemmin muistanut siitä paljoa. Rouva Streckke piti lupauksensa ja esitteli hänelle naapurustoa ja suuren osan kylästä. Hän tapasi joitain lapsia, jotka olivat myös neiti Slavan oppilaita, muttei ehtinyt tutustumaan kehenkään. Amina ehti painaa mieleensä joitakin liikkeitä kylän keskustassa – erityisesti hänen mieleensä jäi sepänpaja, vaikkei hän ehtinyt käydä siellä. Se sijaitsi kylän laidalla, jotta sen savu ei häiritsisi kyläläisiä niin paljoa, mutta Amina päätti käydä siellä heti, kun siihen tulisi mahdollisuus. Vaikkei Jared ollut vielä palannut oppimatkaltaan eikä tämä välttämättä koskaan käynyt Tenerassa, Amina halusi tutustua paikalliseen seppään tai kisälliin. Sepänpajan lämpö rauhoitti hänen mieltään.

Amina kirjoitti itsekin Krosille lyhyen kirjeen, jonka hän aikoi postittaa seuraavana päivänä. Hän vakuutti olevansa tyytyväinen Streckken perheeseen ja kaikkeen, mitä he olivat hänen hyväkseen järjestäneet. Hän kertoi myös odottavansa innolla koulun alkamista ja toivoi saavansa nopeasti kavereita. Krosille hän uskalsi myös kertoa, että aikoi tutustua paikalliseen sepänpajaan.

Illalla ennen nukahtamistaan Amina yritti taas keskustella Praien kanssa. Hän oli aidosti huolissaan herra Streckken pojan terveydestä, muttei tiennyt mikä tätä vaivasi. Praie ei ollut kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Se ei ollut huomioinut oikeastaan mitään eikä sitä sen enempää kiinnostanutkaan mikään. Se halusi vain murjottaa piilossa.

Amina jätti Praien omaan rauhaansa ja mietti tilannettaan. Herra Streckke oli selittänyt hänelle miten hänen koulunsa tulisi maksaa. Hän ei ollut missään vaiheessa sanonut mitään siitä, kuka maksut suorittaisi, joten Amina totesi pettyneenä, että hänen täytyisi maksaa ne itse, vaikka neiti Slava oli luvannut antaa alennusta hänen perhetilanteensa takia. Amina halusi kuitenkin oppia lisää. Hän mietti hieman kaihoisasti, miten Kros ei olisi koskaan antanut hänen maksaa omasta koulunkäynnistään, vaan olisi maksanut sen hänen puolestaan omista rahoistaan – edes tarinanahan rahoihin ei olisi saanut koskea. Amina taisteli hetken kyyneliä vastaan. Ikävä kouristi hänen rintaansa ensimmäistä kertaa voimakkaasti. Praie ei reagoinut mitenkään.

Amina mietti hetken, miten erilaista oli, kun hänen ei tarvinnut vahtia Praiea koko ajan. Hän ei ollut osannut kuvitella, että tilanne voisi koskaan olla tällainen. Hän tunsi olonsa jopa hieman yksinäiseksi uudessa kylässä, koska hän ei tuntenut ketään ihmistä eikä ollut vielä tavannut yhtään henkeä. Hänen ainoa ja ikuinen seuralaisensa ei ollut saatavilla. Hän oli melkein yhtä yksin kuin oli luullut olevansa pelastuttuaan raunioista.

Amina päätti, että hankkisi heti seuraavana päivänä ainakin yhden kaverin koulusta. Hän tunsi olonsa mitättömäksi vauraamman perheen talossa, mutta hän oli edelleen oma itsensä. Olisi tyhmää, jos perheen varakkuudella olisi väliä ystävystyessä. Sitä paitsi rouva Streckke oli esitellyt hänet joillekin lapsille, joten hänen täytyisi vain mennä puhumaan heille. Eihän se voisi olla kovin vaikeaa.

Amina nukahti omia aikojaan. Praie rypi yhä pettymyksessään.

Armaran chapter 9

FIN - Juu, tiedetään, myöhässä. Pahoitteluni siitä. Syitä on monia, pari niistä ihan päteviä. Maanantaina otettu influenssarokote jumitti ja kipeytti olkapään moneksi päiväksi. Tänään on ensimmäinen päivä, kun se ei enää vaivaa. 

Muuten tässä harkitsen mahdollisesti osallistuvani ensi kuussa NaNoWriMoon. Tarina on tavallaan jo valmiina ja vähän hahmoteltunakin, mutta täytyy vielä miettiä, kannattaako se. Saattaisi käydä ainakin niin, että tämä blogi jäisi sitten päivittämättä.

PS. Anteeksi mahdolliset typot. Oikoluku meni enemmän väsyneeksi silmäilyksi.

ENG - Yes, I'm very aware I'm late. Sorry about that, again. There are several reasons, the most important one being the influenza vaccination I got on Monday. It made my shoulder ache for the past days and today is actually the first day it doesn't feel too bad anymore.

On other news, I'm considering taking part in NaNoWriMo come November. I sort of have a story in waiting and I've done some planning, but I still have to think about it. Is it worth it? It would probably mean, that I won't be publishing anything new in this blog the whole month.

PS. My apologies for any and all typoes. I'm not quite as awake as I should be to be able to spot them all.

Armaran chapter 9

Amina woke up energetic and restless. Praie was anxious and it had done all in its power to give her a good rest. It wanted to go see Emma and the baby right away. Amina slouched to the kitchen and lit a fire in the hearth taking her time. Praie was rushing her and coaxing her to skip breakfast. Amina ignored the spirit the best she could. She put the kettle on the fire and reached up to the top cupboard for some bread that had been baked the day before. It was getting a little dry and hard on the cut edge. She thought for a minute and cut several slices of bread and spread jam on all of them. She took out a tray and brew some tea. Eventually, there were five pieces of jam covered bread, three cups, a small pot of honey, and the tea pot on the tray. It was almost too heavy for Amina to carry, but she managed to jolt towards Kros and Emma's bedroom door. She had to stop to think how she would manage to open the door with the heavy tray in her hands, but couldn't think of anything.

The door opened just as she was about to put the tray down on the floor for a minute. Messy-haired Kros was standing in the doorway and he nearly tripped over her. ”Morning,” he said, a little surprised. It was obvious he hadn't had much sleep.

Amina gave him a brisk smile. ”I was just thinking you must be hungry,” she said and managed to lift the tray a little more.

Kros returned her smile and took the tray from her and put it down on the bedroom table. The room was still messy and smelled of blood.

Amina stepped in carefully and looked at Emma, who was lying on the bed, facing the opposite wall.

”We haven't thought of a name yet,” Kros told her as he was pouring tea for everyone. ”He's so very small but the most beautiful little boy I have ever seen.”

Amina dared a few steps closer to Emma. The woman was still quiet and facing the wall.

”She won't let go of him even for a second,” Kros smirked and went around the bed. He placed a mug on a chair next to the bed and reached his arms towards Emma. She moved a little just as Kros drew the baby from her arms.

Emma mumbled something but Amina couldn't make out the words.

”Amina brought us some breakfast. I'll hold the boy so you can eat,” Kros said in a soft and loving voice as he was holding the baby very gently.

Emma lifted herself in a sitting-position on the edge of the bed and reached for the mug. ”Amina?” she said in a coarse voice.

”I'm here. I made some sandwiches,” Amina replied quickly. It took almost all of her concentration to keep Praie at bay.

”Thank you... Could you bring me a sandwich? I don't know if I'm strong enough to stand yet,” Emma asked.

Amina rushed to the tray and picked the sandwich with the most jam on it. She walked around the bed and held it out. It was only then that she saw Emma's face for the first time. She had never seen anyone so tired and worn out, it was nothing in comparison to how Emma and Kros had both been exhausted some months before. Amina bit her lip and swallowed.

Emma was moving slowly as she took the sandwich from Amina with a grateful but tired smile. ”You're always so kind to me.”

Amina felt she might start to cry at any moment if she had to look at the traces of suffering on Emma's face any longer.

Kros woke her from her shock. ”Could you go and wash your hands? And be sure to wash them good. Then you can hold your little cousin.”

Amina looked into Kros's eyes with disbelief. The elation of Praie was bubbling inside her and it wanted to raise her hand towards the baby right away, but Amina told it not to. Kros had just told her to wash her hands. She ran to the bathroom and poured a lot of water in a basin. She rubbed soap on her hands for a full minute and rinsed them three times. Amina returned to the bedroom in a calm state of mind. Praie was under her control, as Kros instructed her how to hold the newborn and carefully placed the small life on her arms. Praie was smart enough not to try anything. The baby was small, soft, and warm. Amina stared at his face for a long time: tiny round nose, soft cheeks, his eyes tightly shut, and mouth slightly pouting. He was calm on her arms. Amina gave Praie permission to listen to his heart, which was now beating harder than before. It was on its own now. Amina touched his cheek with her fingertips. Praie shivered with excitement as it felt her touch through the baby. Amina smiled. Maybe she would manage with Praie and it would learn to behave, as it would have to be very careful with something as fragile and innocent as a newborn. If it behaved well, Amina would let it touch the baby. Praie didn't reply.

Amina looked up at Emma and Kros. Emma had placed her head on the pillow and Kros was tending to his wife the best he could, asking if she needed more tea or food, if she needed anything else, or if there was something else he could to to make her feel better.

”I can get some warm water and a towel. Maybe washing your face makes you feel a little better,” Amina suggested to Emma.

Emma smiled and nodded.

Amina handed the baby over to Kros, who took him gently. Amina scurried back to the bathroom and poured some clean water in a basin. Then she took the basin to the kitchen and poured some hot water into the colder water. She carried the basin to the bedroom and ran out again to get a clean towel. As she returned to the bedroom again, she heard a knock on the door. ”Someone's at the door,” she said to Kros as she handed the towel to Emma.

Kros seemed reluctant to let go of the baby, as Emma was tending to herself, so Amina went to open the door. One of the ladies from the neighbourhood smiled warmly at her and enquired after Emma. Amina asked her to come in. ”Could you wait a moment? I'm gonna get more water so you can wash your hands,” Amina blurted out and ran off without waiting for an answer. She dashed to the bathroom and grabbed two buckets and then onwards to the backyard where their well was. She pumped the buckets full as fast as she could. She couldn't run back into the house because of the weight of the water, but she walked as fast as she could and cursed in her mind all the spilt water.

The neighbour had gone to the bedroom door and was talking with Kros and Emma, but she came straight to Amina as she returned and thanked her kindly for going through the trouble of getting her more water. She washed her hands and went straight to Emma. Kros left the ladies to themselves and closed the door after him. He smiled at Amina.

”You didn't sleep too much, did you?” Amina asked.

Kros laughed. ”I couldn't. They are both so beautiful,” he replied and brushed his fingers through his hair.

In the spur of the moment, Amina hugged Kros. She was so happy to see him happy even though he was tired.

Kros returned her hug with a short but gentle bearhold.

Praie was confused. Why wasn't Amina as worried about Kros being very tired now as she had been the previous autumn? Why was it good to stay awake all night? Amina wondered whether the spirit was stupid or ignorant. Did it not understand that even when you are tired, you can be so very happy, that you can't sleep?

”I have to go buy some meat,” Kros said a little wistfully.

Amina giggled. ”I'm sure Emma's fine with it. And I'm here, in case she needs anything,” she promised.

Kros left the house reluctantly, and Amina snuck to the bedroom door to listen. She couldn't make out the words. Praie tried to sneak her hand towards the door handle. Amina fired up immediately because she didn't like the selfishness of Praie's action and she ran to her room. Amina was also mad at herself for believing even a moment that the spirit had learned to behave.

***

In the afternoon, Kros came to find Amina, as she had not left her room since before noon. He was a little bit worried about her well-being as she hadn't eaten anything after breakfast.

Amina was very hungry but she was determined to punish Praie. At first, Praie had tried to make her feel even hungrier in hope of making her leave the room, but eventually it gave up and eased her feeling instead. Amina was feeling weak but she was happy about her victory over the spirit, because she had managed to stay stationary on her floor sitting on her legs for most of the time. To Kros, she explained she didn't want to disturb the baby, as it had been all quiet and she had thought he was asleep.

Kros laughed out loud. ”Is your door really that thick? The little one has cried twice in the last hour alone. You really didn't hear that?”

Amina smiled vaguely. She got up slowly and walked to the kitchen with rigid feet.

Emma was sitting at the table and chopping vedgetables. She smiled at Amina.

Amina was relieved because the woman didn't look quite as exhausted as she had done in the morning. ”Can I help with something?” she asked.

Emma asked her to stir the stew on the hearth and drop the chopped vedgetables in it as soon as she had finished cutting them.

Amina made a side-ways glance into the corner behind Emma. The cradle had been placed there. Praie tried to pull her towards the corner, but she resisted. Stupid Gahim. Because of it, something bad could happen to the baby.

They had a calm dinner even though Emma had to take the baby to the bedroom to calm down. Their everyday life was as usual, with the only exception of having one more member to the family.

In the evening, Amina asked Emma shyly how she was feeling. Emma was still tired but denied that she might be too exhausted to take care of the chores.

Amina argued about it and promised to do all the housework until Emma looked energetic again.

Even though Kros didn't want Amina to exert herself, he agreed that Emma needed rest and time to take care of the baby, and Amina was of great help.

Eventually, Emma yielded but she made Emma swear to tell her whenever she was tired and wouldn't do any more.

Everyone went to bed satisfied with the day and were waiting with much anticipation all the coming days.

***

Over the first few weeks, Amina avoided touching the baby as much as she could, even though she had to hold him every now and then when Emma and Kros had other things to do. Amina threathened Praie with everything she could think of – ripping out her own eyes, cutting her arms – unless it stopped fumbling after the baby. The spirit didn't show its feelings, but for most of the time Amina spent near the baby, it behaved rather well.

When he was 20 days old, the baby was given a name: Kragu. A man with the same name had lived several centuries before and had been a warlord and Kahtal, much like General Stenvil. Almost all of the residents of Groshna came to give their well-wishes to the new villager, and Amina spent most of the day indoors. She wanted to go to her room and read the answer she had received from Jared, but Emma and Kros needed her help in the main room with the guests. The hero of the day himself spent most of the day asleep and unaware of the commotion, save a few times he cried his hunger or other distress. Praie was too curious about all the other people to acknowledge the baby much, which was one of the few things that helped Amina calm down a little.

Most of the people left at sundown. Amina promised to escort an elderly couple to their house which was a little way outside of the village. She covered herself with a thick scarf and lit a lantern. The elderly couple were slow walkers and supported each other as they went, and Amina didn't mind the leisurely pace. She finally had some time to think about everything that had happened that day and the fresh air was wonderful to breathe.

Amina walked back a little faster even though she wasn't in a hurry.

Night had fallen and the only light came from her lantern. Or did it? Amina tensed and stopped for a moment. Her breathing steamed in front of her and blurred the view as she lifted the lantern a little higher to see further ahead. Something was twinkling in the air. Amina sighed in relief. It was snowing. Nothing dangerous after all. She picked up her pace again and as she was approaching the town, wondered whether she should visit the graveyard or not. It was a little longer a way to walk, but not significantly. She hadn't gone there once since the baby was born. Amina stopped again. This time the flash she saw wasn't the twinkling of the snowflakes in the light.

Fiery but pale eyes opened again and approached her. Keok. It wasn't the same Keok she had met near her old home. It was still Keok. It might be as unpredictable.

Amina swallowed nervously and hardly noticed she was backing away slowly.

Keok stopped, puzzled, and hissed something softly. It didn't know or couldn't remember how to speak.

Amina took a few deep breaths. ”Gahim arimma hajahka. I am on my way back to the village.”

Keok tilted its head. It didn't answer. It had probably just wandered to the area.

Amina tried to think hard about what to do. ”You can walk with me some of the way, but you have no business in town,” she said in a strict voice and passed the spirit quickly. She felt the spirit following her. Amina decided to go to the graveyard. If any Gahim were there, she'd ask them to drive Keok away.

The snow was getting thicker and it was starting to get difficult to see in the dark. The graveyard was deserted and quiet, as if wrapped in cloth. The falling snow sucked in all sound, and Amina was getting nervous because no one would hear her scream, if Keok attacked her. She stopped in front of her family's graves and hummed. The snow was piling on top of the crosses and Amina thought about the previous winter. A few tears fell on her cheeks.

Keok let out a strangled and panicky sound and held its hand out to her face.

Amina lifted her hand in rejection. ”I'm okay. I'm just thinking about my dead family.”

Keok calmed down and stared at the crosses with her.

”There are sometimes many Gahim here. Though, I haven't seen any in a few weeks now,” Amina sighed.

Keok was interested but was still unable to put its thoughts to words.

Amina turned away. ”Come. If you behave, you can sleep behind the smithy tonight. It's always warm there,” she said to Keok who followed her.

Amina felt strange having the spirit follow her, but it wasn't threathening, and she felt a little bit sorry for it because it couldn't speak. She led it behind the smithy and made sure no one could see it. She also made Keok promise that it would leave in the morning before dawn as soon as the light started to increase.

Keok agreed to her request and bowed to her.

Amina went home tired. Her muscles were tense from the cold and excitement, her mind empty and drained after the long day meeting people, talking and getting to know them. Amina fell asleep immediately.

***

During the next few days Amina was exasperated with Praie's behaviour and blamed her meeting with Keok for it. Praie was constantly trying to get to Kragu, and Amina was powerless to resist. She became so frustrated that she ran to her room or out of the house on multiple occasions.

Emma and Kros talked to her calmly from time to time, and she promised and vowed that she wasn't working too hard, as they were about to tell her not to do anything for a while.

One morning, Emma and Kros went out on some errand and asked Amina to look after Kragu. As soon as they had left the house, Amina realized she was holding the baby. She was terrified and tried to regain the control over her body. The baby slipped from her hands as Praie lost its control over her muscles, and Kragu was about to fall on the floor, but Amina managed to snatch him in mid-air.

Amina was frozen with horror. What she had feared the most had just happened. Because of Praie, the boy was about to get gravely injured. Amina placed the baby in his cradle carefully and sat down at the table.

”Why we not look at the baby?”

Amina sighed, infuriated. She was not in the mood to listen to the nonsensical babble of the spirit. Of course she wanted to get to know the baby, but not in the way Praie was doing it. She wanted to know the person Kragu would grow up to be. Amina made a painful decision and cried for a long time. She would tell Kros and Emma as soon as they would get back. Before that, she tried to calm down. She walked up to the cradle and picked up the baby. She hummed some of the familiar songs to him. Then she put him back in the cradle and began to tell a story which her parents had told her from an early age.

Kros and Emma came back in the middle of the story and found Amina mumbling on her knees next to the cradle.

Kros smiled. ”Are you already making him a Fatil?” he asked, teasing.

Amina smiled a little. ”I'm sorry, little cousin. You'll here the rest of the story some other time,” she said and stood up on her numb feet.

”Is everything allright?” Emma asked as she sensed Amina's sombre mood.

”I almost dropped Kragu,” Amina moaned and burst in tears.

Kros hugged her, not knowing what to say. ”But luckily you didn't. I'm sure it was an accident. Don't worry. He's just fine.”

Emma picked up the baby. ”I'm sure everyone as far as the Great Roundabout would've heard if he'd gotten hurt,” she tried to console Amina.

Amina managed to regain some of her composure. Praie wasn't helping her calm down. It was very quiet in a far corner of her mind. Maybe it finally realized – even though it was too late – that Amina had been serious about the baby's safety from the very beginning. ”I'm going away,” she said.

Kros and Emma were shocked.

Amina took a deep breath and explained her decision before either one of them had a chance to say anything. She had been worried for a while now about all the dirt she brought into the house after playing with her friends and she didn't want to make the baby sick. She knew she was a burden even though she helped with the housework the best she could. She was also determined to make sure – as Kros refused to use the money they got from the story leather – that they wouldn't be the only ones spending money on her. She strongly believed that it would be beneficial for her to live somewhere else for a while and see a little more of the world. She added that this was only temporary as she loved them and her room too much to leave for good. She'd come back as soon as Kragu was old enough to walk on his own two feet so she wouldn't have to carry him anymore.

Kros let her finish. He sighed. ”It's true that your life costs some money, but everyone's life does – especially children.You are not and have never been a burden to us and we love you very much. If you really want to go somewhere else for a while, you may. But not because you're a burden. Only, if you want it yourself. I can write to some relatives tomorrow but I want you to sleep on this first. Tell me this in the morning with as much conviction as tonight if you can, and I'll believe you,” he said with a serious face.

Amina nodded.

Kros kissed her on the forehead. ”I don't want you to go away if you think you're a burden. You are very dear to us. You are part of our family. You are important to us,” he repeated.

Amina smiled a little and wiped her wet cheeks on her sleeves.

In the morning Amina was still mad at Praie. In honesty, she didn't want to go, but she didn't want to give in to the spirit even once anymore. She told Kros she was still determined to go. It would take a couple of weeks to settle the matter with letters in any case.

Kros wrote to the descendants of his great aunt who lived on the western edge of Armaran.

Armaran 9. luku

FIN - Muutan nyt kokonaan päivitystahdin kahden viikon välein tapahtuvaksi. Jos olen oikein aktiivinen jossain vaiheessa, saatan ladata samalla luvun sekä suomeksi että englanniksi. Lähtökohtana on kuitenkin yksi luku suomeksi tai englanniksi kahden viikon välein tästä eteenpäin. Kiitos ja anteeksi.

ENG - I'm changing permanently to updates every fortnight. If I'm very active at some point, I may upload a chapter both in Finnish and in English some times. However, the rule is from now on one chapter every two weeks either in Finnish or in English. Thank you and sorry.

Armaran 9. luku

Amina heräsi pirteänä mutta levottomana. Praie oli kärsimätön ja se oli varmistanut, että hän sai levättyä hyvin. Se tahtoi heti katsomaan Emmaa ja vauvaa. Amina laahusti tupaan ja sytytti tulen kaikessa rauhassa. Praie yritti hoputtaa häntä ja maanitteli häntä jättämään aamiaisenkin välistä. Amina yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta henkeä mitenkään. Hän asetti vesipannun tulelle ja kaivoi kaapista edellisenä päivänä leivottua leipää, joka alkoi jo kovettua leikatusta reunastaan. Hän mietti hetken ja leikkasi useamman viipaleen leipää ja levitti kaikille hilloa. Hän kaivoi tarjottimen esiin ja haudutti teetä. Tarjottimella oli lopulta viisi hillovoileipää, kolme kuppia, hunajaa ja pannullinen teetä. Se painoi melkein liikaa, mutta Amina onnistui taapertamaan sen kanssa Krosin ja Emman makuuhuoneen ovelle. Hän mietti miten saisi oven auki tarjottimen kanssa, mutta se tuntui mahdottomalta.

Ovi kuitenkin aukeni hänen edessään ja Kros seisoi tukka sekaisin oviaukossa ja melkein törmäsi häneen. ”Huomenta,” hän sanoi hieman yllättyneenä. Hän ei selvästi ollut nukkunut paljoa.

Amina hymyili pirteänä. ”Ajattelin, että teillä on varmasti nälkä,” hän sanoi ja onnistui kohottamaan tarjotinta hieman.

Kros hymyili lämpimästi ja nosti tarjottimen huoneen pöydälle. Huone oli vielä sekaisin edellisen päivän jäljiltä ja siellä haisi veri.

Amina astui varovasti sisään ja tuijotti hetken sängyssä makaavaa Emmaa, joka oli selin ovea päin.

”Emme vielä keksineet hänelle nimeä,” Kros sanoi kaataessaan kaikille teetä. ”Hän on kovin pieni, mutta uskomattoman kaunis poika.”

Amina uskaltautui pari askelta lähemmäs Emmaa. Nainen oli edelleen selin eikä ollut sanonut mitään.

”Hän ei päästä pienokaistaan hetkeksikään,” Kros sanoi huvittuneena ja kiersi sängyn. Hän laski mukin sängyn viereiselle tuolille ja ojensi kätensä Emmaa kohti. Nainen liikahti vasta, kun hän nosti vauvan tämän sylistä.

Emma mumisi jotain, mistä Amina ei saanut selvää.

”Amina toi meille aamiaista. Minä pitelen poikaa sen aikaa, että saat syötyä,” Kros sanoi pehmeällä, rakastavalla äänellä ja piteli vauvaa hellästi.

Emma nousi hitaasti istumaan sängyn laidalle ja ojensi kätensä mukia kohti. ”Amina?” hän kysyi käheällä äänellä.

”Minä olen täällä. Tein leipiä,” Amina vastasi nopeasti. Vaati melkein kaiken hänen huomionsa pitää Praie aisoissa.

”Kiitos... Voisitko tuoda yhden leivän tänne? En tiedä jaksanko vielä nousta,” Emma pyysi.

Amina säntäsi tarjottimen luo ja valitsi hilloisimman leivän Emmalle vietäväksi. Hän kiersi sängyn nopeasti ja ojensi leivän naiselle. Vasta silloin hän näki Emman kasvot ensimmäisen kerran. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin väsynyttä ja kärsinyttä ihmistä, vaikka Kros ja Emma olivat molemmat olleet uupumuksen partaalla aiemmin syksyllä. Amina puri huultaan ja nielaisi.

Emma liikkui edelleen hitaasti ja otti leivän Aminalta väsyneen hymyn saattelemana. ”Olet aina niin kiltti minulle.”

Aminasta tuntui, että hän saattaisi itkeä minä hetkenä hyvänsä, jos hänen tarvitsisi katsoa kärsinyttä naista vielä hetki kauemmin.

Kros rikkoi Aminan transsin. ”Kävisitkö pesemässä kätesi? Ja pesekin ne kunnolla. Sitten saat pidellä pientä serkkuasi.”

Amina katsoi Krosin silmiin epäuskon vallassa. Praien riemu kupli pintaan ja se olisi halunnut nostaa Aminan käden juuri sillä hetkellä, mutta Amina kielsi. Kros oli juuri käskenyt häntä pesemään kätensä. Hän juoksi kylpyhuoneeseen ja kaatoi reilusti vettä vatiin. Hän saippuoi käsiään minuutin ja huuhteli ne kolme kertaa. Amina palasi makuuhuoneeseen hieman rauhoittuneena. Praie oli jälleen hänen hallinnassaan, kun Kros ohjeisti häntä vauvan pitelemisessä ja laski pienen elämän hänen syliinsä. Praie ymmärsi olla yrittämättä omia temppujaan uudestaan. Vauva oli pieni, pehmeä ja lämmin. Amina tuijotti sen kasvoja pitkään: pieni nöpönenä, pyöreät posket, silmät tiiviisti kiinni, pienen pieni suu. Poika oli rauhallinen hänen sylissään. Amina antoi Praielle luvan kuunnella sen sydäntä, joka löi nyt voimakkaammin kuin aiemmin. Se oli nyt omillaan. Amina kosketti varovasti vauvan poskea. Praie värisi innosta, kun se tunsi pojan kautta hänen kosketuksensa. Amina hymyili. Ehkä hän saisi nyt opetettua Praien tavoille, koska niin herkän ja viattoman olennon kanssa, kuin vastasyntynyt lapsi on, sen olisi pakko olla varovainen. Jos se käyttäytyisi hyvin, Amina antaisi sen koskea vauvaan. Praie ei vastannut mitään.

Amina nosti katseensa Krosiin ja Emmaan. Emma oli painanut päänsä takaisin tyynylle ja Kros huolehti vaimostaan parhaansa mukaan, kyseli halusiko tämä lisää ruokaa tai teetä, tarvitsiko hän jotain, voisiko hän tehdä mitä tahansa tämän olon helpottamiseksi. ”Minä voin hakea lämmintä vettä ja pyyhkeen. Ehkä kasvojen pyyhkiminen helpottaa hieman oloasi,” Amina ehdotti Emmalle.

Emma hymyili ja nyökkäsi.

Amina ojensi vauvaa Krosille, joka otti sen häneltä varovasti. Amina säntäsi takaisin kylpyhuoneeseen ja kaatoi vatiin puhdasta vettä. Hän vei vadin keittiöön ja kaatoi kuumaa vettä kylmän sekaan. Amina vei vadin makuuhuoneeseen ja säntäsi hakemaan puhdasta pyyhettä. Palatessaan taas makuuhuoneeseen hän kuuli ovelta koputuksen. ”Joku on ovella,” hän sanoi Krosille ojentaessaan pyyhkeen Emmalle.

Kros ei selvästi halunnut laskea vauvaa alas, kun Emma huolehti itsestään, joten Amina meni avaamaan ovea. Yksi naapurinrouvista hymyili hänelle lämpimästi ja kyseli Emman vointia.

Amina pyysi hänet sisään. ”Odottaisitko vähän aikaa? Käyn hakemassa lisää vettä, jotta voit pestä kätesi,” Amina pyysi ja säntäsi hakemaan ämpäreitä kylpyhuoneesta kuuntelematta naisen vastausta. Hän kiirehti takapihalla olevan kaivon luo ja pumppasi vettä ämpäreihin niin nopeasti kuin kykeni. Amina ei pystynyt juoksemaan takaisin täysien ämpärien kanssa, mutta hän käveli mahdollisimman nopeasti ja manasi mielessään läikkyvää vettä.

Naapuri oli mennyt makuuhuoneen ovelle ja jutteli Emman ja Krosin kanssa, mutta hän tuli heti Aminan luo ja kiitti veden hakemisesta. Hän pesi kätensä ja suuntasi Emman luo. Kros jätti naiset kahden ja sulki oven poistuessaan. Hän hymyili Aminalle.

”Et tainnut nukkua paljon,” Amina kommentoi.

Kros naurahti. ”En pystynyt. He ovat niin kauniita,” hän vastasi ja haroi hiuksiaan sormillaan.

Amina halasi Krosia hetken mielijohteesta. Hänestä oli ihanaa nähdä mies niin onnellisena, vaikka tämä olikin väsynyt.

Kros rutisti häntä hetken kovaa, mutta hellästi.

Praie oli hämillään. Miksi Amina ei nyt ollut niin huolissaan miehen väsymyksestä kuin menneenä syksynä? Miksi yön valvominen oli hyvä asia? Amina mietti oliko henki vain tyhmä vai tietämätön. Eikö se ymmärtänyt, että väsyneenäkin voi olla onnellinen ja joskus on niin onnellinen, ettei pysty nukkumaan?

”Minun täytyy lähteä ostamaan lihaa,” Kros sanoi hieman kaihoisalla äänellä.

Amina nauroi. ”Kyllä Emma pärjää sen aikaa. Ja minä olen täällä, jos hän tarvitsee apua,” hän lupasi.

Kros lähti vastentahtoisesti ulos ovesta, ja Amina hiipi makuuhuoneen oven taakse kuuntelemaan. Hän ei kuitenkaan saanut sanoista selvää. Praie yritti hivuttaa hänen kättään ovenkahvaa kohti. Amina tulistui hengen itsekkäästä toiminnasta ja juoksi omaan huoneeseensa. Hän kestäisi olla näkemättä vauvaa vaikka koko päivänä, mutta Praien pitäisi oppia käyttäytymään. Aminaa harmitti erityisesti se, että hän oli jo ehtinyt toivoa hengen oppineen käyttäytymään.

***

Iltapäivällä Kros tuli etsimään Aminaa huoneestaan, josta tämä ei ollut poistunut aamun jälkeen. Hän oli hieman huolissaan tytön voinnista, koska tämä ei ollut syönyt mitään aamiaisen jälkeen.

Aminalla oli kova nälkä, mutta hän yritti kurittaa Praiea. Praie oli lievittänyt hänen näläntunnettaan yritettyään ensin vahvistaa sitä, jotta tyttö poistuisi huoneestaan. Aminaa heikotti, mutta hän oli tyytyväinen voittoonsa Praiesta, sillä hän oli istunut huoneensa lattialla paikoillaan suurimman osan siellä viettämästään ajasta. Krosille hän sanoi, ettei tahtonut häiritä vauvaa, koska oli ollut aivan hiljaista ja hän luuli sen nukkuvan.

Kros nauroi. ”Onkohan ovesi todella niin paksu? Pikkuinen on itkenyt kaksi kertaa viimeisen tunnin aikana. Etkö tosiaan kuullut sitä?”

Amina hymyili vaisusti. Hän vääntäytyi varovasti seisomaan ja käveli kankein jaloin keittiöön. Emma istui pöydän ääressä ja pilkkoi kasviksia. Hän hymyili Aminalle.

Amina oli huojentunut, koska nainen ei näyttänyt enää aivan niin uupuneelta kuin aamulla. ”Voinko auttaa?” hän kysyi.

Emma pyysi häntä sekoittamaan pataa tulisijan päällä ja laittamaan pilkotut kasvikset sinne, kun hän saisi ne pilkottua.

Amina vilkaisi sivusilmällä nurkkaan Emman takana. Vauvan kehto oli asetettu sinne. Praie yritti nykäistä häntä nurkkaa kohti, mutta hän vastusti. Tyhmä henki. Sen takia vauvalle saattaisi sattua jotain.

Päivällinen sujui rauhallisesti, vaikka Emma joutuikin viemään vauvan rauhoittumaan makuuhuoneeseen. Arki oli kuten ennenkin paitsi, että perheessä oli uusi jäsen.

Illalla Amina kysyi Emmalta arasti tämän vointia. Nainen oli edelleen väsynyt, mutta kielsi olevansa liian uupunut hoitaakseen talon askareita.

Amina väitti vastaan ja lupasi hoitaa kaikki kotityöt, kunnes Emma näyttäisi huomattavasti pirteämmältä.

Vaikka Kros ei halunnut Aminankaan rasittavan itseään liikaa, hän oli tämän kanssa samaa mieltä siitä, että Emma tarvitsi lepoa ja muutenkin vauvan hoitaminen veisi enemmän hänen aikaansa ja Amina olisi suureksi avuksi.

Emma myöntyi lopulta, mutta vannotti Aminan sanomaan heti, kun tämä olisi liian väsynyt.

Kaikki menivät tyytyväisinä nukkumaan ja odottivat uutta arkea innokkaina.

***

Ensimmäisten parin viikon aikana Amina vältteli koskemasta vauvaa mahdollisimman paljon, vaikka hänen täytyikin välillä pidellä sitä, jotta Emma ja Kros saivat tehtyä muita asioita. Amina uhkaili Praie kaikilla mahdollisilla asioilla, kuten omien silmiensä puhkomisella ja käsiensä katkaisemisella, jos se ei lopettaisi vauvan perään hamuilua. Henki ei antanut ilmi tunteitaan, mutta suurimman osan ajasta, jonka Amina vietti vauvan lähellä, se käyttäytyi melko hyvin.

Kun vauva oli 20 päivän ikäinen, sille annettiin nimi: Kragu. Samanniminen mies oli satoja vuosia aiemmin ollut sotaherra ja Kahtal ja hänestä oli paljon tarinoita, kuten kenraali Stenvilistä. Lähes kaikki Groshnan asukkaat kävivät tervehtimässä uutta kyläläistä, ja Amina vietti suuren osan päivästä sisällä. Hän olisi halunnut olla omassa huoneessaan vastaamassa Jaredilta saamaansa kirjeeseen, mutta Emma ja Kros tarvitsivat hänen apuaan tuvassa vieraiden kanssa. Itse päivänsankari nukkui suuren osan päivästä muutamaa itkukohtausta lukuunottamatta. Praie oli liian utelias kaikkien vieraiden suhteen kiinnittääkseen vauvaan paljoa huomiota, mikä oli yksi harvoista Aminaa rauhoittavista asioista.

Suurin osa vieraista poistui viimeistään auringon laskiessa. Amina lupasi saattaa vanhemman pariskunnan takaisin talolleen, joka sijaitsi hieman kylän ulkopuolella. Hän kietoi harteilleen paksun huivin ja sytytti lyhdyn. Vanhukset kävelivät hitaasti toisistaan tukea ottaen, mutta Aminaa ei haitannut verkkainen tahti. Hänellä oli vihdoin aikaa ajatella päivän tapahtumia ja raikas ulkoilma oli ihanaa hengittää.

Amina käveli takaisin kylää kohti nopeammin kuin vanhusten kanssa, vaikka hänellä ei ollut kiire. Ilta oli jo pimentynyt ja ainoa valonlähde oli hänen lyhtynsä. Vai oliko sittenkään? Amina jännityi ja pysähtyi hetkeksi kokonaan. Hänen hengityksensä huurusi ja samensi hänen näkökenttäänsä, kun hän kohotti lyhtyä nähdäkseen paremmin eteensä. Ilmassa tuikku jotain. Amina huokaisi helpotuksesta. Lumisade. Ei sen vaarallisempaa. Hän jatkoi matkaansa ja lähestyessään kylää hän mietti pitäisikö hänen käydä hautausmaalla. Hän voisi aivan yhtä hyvin kiertää sitä kautta takaisin kylään, vaikka reitti olisi vähän pidempi. Hän ei ollut käynyt hautausmaalla kertaakaan vauvan synnyttyä. Amina pysähtyi uudestaan. Tällä kertaa hänen näkemänsä väläys ei ollut hiutaleiden kimallusta lyhdyn valossa.

Kalpean tuliset silmät avautuivat uudestaan ja lähestyivät häntä. Keok. Se ei ollut sama Keok, jonka hän oli aiemmin tavannut vanhan kotinsa lähellä. Se oli silti Keok. Se saattaisi olla yhtä arvaamaton.

Amina nielaisi hermostuneena ja huomaamattaan perääntyi hitaasti.

Keok pysähtyi kummissan ja suhisi jotain. Se ei osannut tai muistanut miten puhutaan.

Amina hengitti pari kertaa syvään. ”Gahim arimma hajahka. Olen matkalla takaisin kylään.”

Keok kallisti päätään. Se ei vastannut mitään. Se oli varmaankin vain vaeltanut alueelle.

Amina mietti kuumeisesti mitä tehdä. ”Voit kulkea kanssani vähän matkaa, mutta kylään sinulla ei ole mitään asiaa,” hän sanoi tiukasti ja marssi nopeasti hengen ohi. Hän tunsi, että Keok seurasi häntä. Amina päätti, että menisi hautausmaalle. Jos siellä olisi yksikään tuttu Gahim, hän pyytäisi sitä ajamaan Keokin pois.

Lumisade sakeni ja pimeässä oli vaikeaa nähdä eteenpäin. Hautausmaa oli täysin autio ja kaikkialla oli hiljaista, kuin kankaan ympäröimänä. Lumisade imi kaiken äänen, ja Aminaa hermostutti, koska kukaan ei varmasti kuulisi hänen huutoaan, jos Keok hyökkäisi. Hän pysähtyi perheensä hautojen eteen ja hyräili. Lunta alkoi kerrostua ristien päälle ja Amina muisteli edellistä talvea. Pari kyyneltä valui hänen poskilleen.

Keok päästi tukahtuneen, hätääntyneen äännähdyksen ja ojensi kättään hänen poskeaan kohti.

Amina nosti kätensä torjuvasti. ”Olen aivan kunnossa. Muistelen vain kuollutta perhettäni.”

Keok rauhoittui ja tuijotti ristejä hänen kanssaan.

”Täällä on välillä monia Gahim. En tosin ole nähnyt heitä nyt moneen viikkoon,” Amina huokaisi.

Keok oli kiinnostunut, muttei edelleenkään kyennyt pukemaan ajatuksiaan sanoiksi.

Amina kääntyi. ”Tule. Jos olet oikein kiltisti, voit nukkua sepänpajan takana. Siellä on aina lämmintä,” hän sanoi hengelle, joka lähti hänen peräänsä.

Aminasta tuntui oudolta, kun henki seurasi häntä, mutta se ei ollut uhkaava, ja hänen kävi hieman sääliksi sitä, koska se ei kyennyt puhumaan. Hän ohjasi sen sepänpajan taakse ja varmisti, ettei kukaan nähnyt sitä. Hän vannotti sitä, että se lähtisi heti kun aamulla tulisi hämärä.

Keok myöntyi ja kumarsi hänelle.

Amina palasi kotiin väsyneenä. Hänen lihaksensa olivat jäykät kylmästä ja jännityksestä, hänen mielensä lopussa koko päivän jatkuneesta ihmisten kanssa juttelusta ja tutustumisesta. Amina vaipui heti syvään uneen.

***

Amina syytti tapaamistaan Keokin kanssa siitä, että Praie oli aivan mahdoton seuraavina päivinä. Se oli jatkuvasti viemässä Aminaa Kragun luo eikä Amina kyennyt vastustamaan. Hän tuskastui monta kertaa ja juoksi ulos tai huoneeseensa.

Emma ja Kros juttelivat hänelle välillä rauhoittavasti ja vannottivat häntä lupaamaan, ettei hän joutunut liian koville kotitöiden kanssa tai he kieltäisivät häntä tekemästä mitään.

Yhtenä aamuna Emma ja Kros lähtivät yhdessä asioille ja pyysivät Aminaa vahtimaan Kragua. Heti heidän lähdettyään Amina tajusi pitelevänsä vauvaa, vaikka hän oli vasta sulkenut oven Emman jälkeen. Hän kauhistui ja yritti saada ruumiinsa takaisin valtaansa. Hänen käsiensä ote herpaantui Praien menettäessä hallinan lihaksista ja Kragu oli pudota maahan, mutta Amina sai napattua tämän kiinni nopeasti.

Amina oli jähmettynyt kauhusta. Oli tapahtunut juuri niin kuin hän oli pelännyt. Praien takia pojalle oli melkein aiheutunut vakavia vammoja. Amina laski vauvan takaisin kehtoonsa ja meni tuvan pöydän ääreen istumaan.

”Miksi emme katso vauvaa?”

Amina säpsähti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Praie muodosti selvän lauseen hänen mielessään.

”Koska sinä voisit satuttaa sitä. Ehkä tahtomattasi, mutta vauvat ovat herkkiä.”

Praie mietti hetken. ”Osaan olla varovainen.”

Amina oli hiljaa.

”Etkö tahdo tuntea vauvaa?”

Amina huokaisi vihaisena. Hän ei olisi halunnut kuunnella hengen turhanpäiväistä pälätystä. Totta kai hän halusi tuntea vauvan, muttei samalla tavalla kuin Praie. Hän halusi tuntea sen henkilön, joka Kragusta kasvaisi. Amina teki tuskaisen päätöksen ja itki pitkään. Hän kertoisi Krosille ja Emmalle, kun he palaisivat. Sitä ennen hän yritti rauhoittua. Lopulta hän käveli kehdon luo ja otti vauvan syliinsä. Hän hyräili sille tuttuja lauluja. Sitten hän laski sen takaisin kehtoon ja alkoi kertoa tarinaa, jota hän muisti vanhempiensa kertoneen hänelle jo aivan pienenä.

Kros ja Emma palasivat kesken tarinan ja löysivät Aminan mumisemasta polvillaan kehdon vierestä.

Kros hymyili. ”Joko sinä yrität kasvattaa hänestä Fatilia?” hän kysyi ilkikurisesti.

Amina hymyili hieman. ”Anteeksi, pieni serkku. Kuulet loput joskus myöhemmin,” hän sanoi Kragulle ja nousi vaivalloisesti seisomaan puutuneille jaloilleen.

”Onko kaikki hyvin?” Emma kysyi huolissaan aistiessaan Aminan alakulon.

”Melkein pudotin Kragun,” Amina vaikeroi ja purskahti itkuun.

Kros halasi häntä neuvottomana. ”Mutta onneksi et pudottanut. Se oli varmasti vahinko. Älä huoli. Hän on aivan kunnossa.”

Emma nosti vauvan syliinsä. ”Olisi kuulunut varmasti suurelle kiertotielle asti, jos hänelle olisi sattunut jotain,” hän yritti rauhoitella Aminaa.

Amina sai koottua itsensä. Praie ei auttanut häntä rauhoittumaan. Se oli hyvin hiljaa jossain kaukaisimmassa mielen sopukassa. Ehkä se tajusi – liian myöhään – että Amina oli ollut alusta asti tosissaan vauvan turvallisuuden kanssa. ”Minä lähden pois,” hän sanoi.

Kros ja Emma näyttivät järkyttyneiltä.

Amina veti henkeä ja alkoi selittää ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään. Hän oli jo useita päiviä ollut huolissaan siitä, miten hän itse toi paljon likaa taloon leikittyään kavereidensa kanssa ja se voisi sairastuttaa vauvan. Lisäksi hän tiesi olevansa enemmän taakka, vaikka hän auttoikin askareiden kanssa parhaansa mukaan. Hän oli myös sitä mieltä, että koska Kros kieltäytyi käyttämästä tarinanahasta saatuja rahoja, oli väärin, että vain hänen perheensä joutui vastaamaan Aminan elättämisestä. Amina myös uskoi vakaasti, että voisi hyötyä siitä, että asuu välillä jossain muualla. Hän lisäsi kuitenkin, ettei lähtisi lopullisesti, koska rakasti heitä ja omaa huonettaan aivan liikaa. Hän tulisi takaisin sitten, kun Kragu olisi riittävän vanha kävelemään itse, jotta hänen ei tarvitsisi enää kannatella tätä.

Kros antoi hänen puhua loppuun rauhassa. Hän huokaisi. ”On totta, että sinusta on kuluja, mutta niin on jokaisesta ihmisestä – varsinkin lapsista. Et kuitenkaan ole meille taakka ja olet meille yhtä rakas. Jos todella haluat lähteä välillä jonnekin muualle, se käy. Mutta ei siksi, että olisit taakka. Vain siksi, että itse haluat. Voin kirjoittaa muille sukulaisille huomenna, mutta nuku ensin yö ja sano aamulla yhtä varmasti mitä haluat, jos pystyt,” hän sanoi vakavana.

Amina nyökkäsi.

Kros suukotti häntä otsalle. ”En halua, että lähdet pois, jos luulet olevasi taakka. Olet meille rakas. Olet osa perhettämme. Olet meille tärkeä,” Kros toisti.

Amina hymyili hieman ja pyyhki märät poskensa hihaansa.

Seuraavana Amina oli edelleen vihainen Praielle. Hän ei oikeasti halunnut lähteä, mutta ei halunnut antaa hengen voittaa enää yhtään kertaa. Hän sanoi Krosille olevansa edelleen lähdössä. Kirjeiden kulkemiseen menisi kuitenkin pari viikkoa.

Kros kirjoitti isotätinsä jälkeläisille, jotka asuivat melkein Armaranin läntisellä laidalla.