Armaran 3. luku

FIN - Kolmas luku englanniksi ensi viikolla

ENG - Chapter 3 in English will be posted next week

Armaran 3. luku

Ensimmäiset viikot uudessa kodissa kuluivat nopeasti. Amina tutustui Emman sukulaisiin, jotka olivat hänelle kohteliaita, mutta eivät lainkaan kiinnostuneita hänen elämästään. Perheen lapset olivat kaikki häntä vanhempia. Pojat Stenvil ja Kreg olivat jo melkein miehen iässä ja tytär Amma oli häntä neljä vuotta vanhempi, vaikka vaikuttikin lapselliselta. Amina oppi myös vihdoin isänsä serkun nimen. Se oli Kros. Kros ja Emma olivat hänelle ystävällisiä ja hän auttoi heitä niin paljon kuin pystyi. Emma ja Elma opettivat parina päivänä viikossa Aminaa ja Ammaa lukemaan ja laskemaan. Kyläläiset tervehtivät Aminaa aina, kun hän kävi asioilla yksin tai Emman kanssa. Vastaukset serkun kirjeisiin Aminan sukulaisilta saapuivat yksitellen eri puolilta Armarania. Jokainen sisälsi surunvalittelut ja kysymyksen avuntarpeesta sekä lupauksia huolehtia Aminasta, jos Kros ei siihen pystyisi.

Talven tultua koko kylän elämä rauhoittui. Lunta satoi melko aikaisin, mikä oli jo itsessään erikoisuus niissä osissa Armarania. Amina ei ollut käynyt hautausmaalla hautajaisten jälkeen, mutta lumen peittämä maa herätti hänen uteliaisuutensa. Yksinkertaiset ristit oli pystytetty kuoppien etulaidalle ja ne olivat usean sentin paksuisen lumikerroksen kuorruttamat. Amina ojensi kättään pyyhkäistäkseen lumet pois yhden päältä, mutta muutti mielensä ennen kuin hänen kätensä osui lumeen. Hän ei halunnut nähdä todistetta menetetystä perheestään. Lumen peittämänä se oli kuin unta.

Hautojen päälle lumeen ilmestyi jälkiä. Puiden oksilta tippui lisää lunta ja hankeen syntyi lisää pieniä kuoppia. Amina katsoi ylös. Oksien välissä ei ollut oravia tai lintuja, mutta jonkinlainen hahmo kyyristeli ja tuijotti häntä. ”Tervehdys, Gahim,” Amina sanoi. Hän säpsähti omaa ääntään, sillä kuvitteli puhuneensa hiljaa.

Henki liukui alas oksalta ja jäi ilmaan leijumaan Aminan silmien korkeudelle. Se ei sanonut mitään.

Amina puri huultaan miettiessään mitä hänen pitäisi tehdä. Henget eivät yleensä olleet vihaisia tai väkivaltaisia, mutta ne olivat joskus arvaamattomia.

Vaikka hengellä ei ollut kunnollista ihmismuotoa, sen liike oli selvästi koreaksi kumarrukseksi tarkoitettu.

Amina matki liikettä parhaansa mukaan heilauttamalla toista kättään taaksepäin keikarimaisesti ja nojaamalla toista jalkaansa eteenpäin.

”Ole tervehditty, nuori Fatil,” kuului hengen kuiskaus.

Amina nyökkäsi. ”Tarina tuntui sopivan perheelleni... Sinä kuuntelit. Kuunteliko joku muukin?”

Henki vääntelehti ilmassa. ”Meitä oli monta. Me pidimme tarinastasi. Minä – Fansi, myös toinen Fansi, myös Finko, myös Trua.”

Amina tunsi kihelmöintiä niskassaan. Häntä pelotti hieman, mutta hän oli myös vähän ylpeä. Henki puhui hänelle ja piti hänen tarinastaan. ”Minä voin kertoa uuden tarinan vaikka heti.”

Fansi vääntelehti hetken kuin miettien. ”Vain minulle?”

”Jos muut eivät halua kuulla toista tarinaa tai eivät ole juuri nyt täällä, niin sitten vain sinulle,” Amina vastasi.

Aivan kuin Fansi olisi nyrpistänyt nenäänsä.

”Minulla on paljon tarinoita. Voin kertoa yhden vain sinulle joku toinen kerta. Kutsuisitko muut Gahim tänne nyt?”

Fansi vääntelehti jälleen hetken ja kuiski sitten jotain.

Oksien joukosta kuului rapinaa ja lisää lunta tippui hautojen päälle. Toinen henki laskeutui Aminan eteen.

Amina epäröi. Hän ei osannut tunnistaa henkien voimia niiden ulkomuodosta.

Fansi käänsi katseensa hänestä toiseen henkeen. ”Finko,” se sanoi.

Amina kumarsi teatraalisesti toiselle hengelle.

Se vastasi hänen tervehdykseensä. Sen ulkomuoto oli hieman ihmismäisempi.

Amina aloitti tarinan. Se oli lastensatu, jolla myös opetettiin lapsille tiettyjen sanojen ääntämistä. Hän väänteli suurieleisesti kasvojaan vaikeiden sanojen kohdalla. Ehkä henget muistaisivat taas miten puhutaan, jos hän onnistuisi muistuttamaan niitä erilaisista sanoista. Tarinan loputtua henget kumarsivat ja jäivät katselemaan Aminaa. Amina ei tiennyt mitä sanoa niille, joten hän katseli niitä vuorotellen. Hän tunsi niiden voiman lähellään. Hetki hetkeltä hän tunsi niiden väliset erot paremmin. Fansi-vesi tuntui raikkaalta ja virtaavalta, kun taas Finko-jää oli hieman rosoinen, mutta vakaa.

Yhtäkkiä henget säpsähtivät ja syöksähtivät puiden joukkoon.

Amina kuuli takaansa hankeen painuvia askelia. Hän kääntyi ympäri.

Kros käveli häntä kohti. Hän oli vakava.

”Tulin katsomaan lunta,” Amina vastasi, vaikkei mies sanonut mitään.

”Olivatko nuo Gahim?” hän kysyi huolestuneena.

Amina nyökkäsi. ”Ne tulivat kuuntelemaan tarinaa. Ne kuuntelivat ensimmäisenkin.”

Kros puri huultaan ja rypisti kulmiaan. ”Ne halusivat kuulla sinulta lisää tarinoita? Oletko varma? Puhuivatko ne sinulle?”

Amina hymyili. ”Ne esittelivät itsensä. Luulen, että ne eivät enää muista kunnolla, miten puhutaan.”

Kros rauhoittui hieman. ”Ehkä sinusta tulee vielä isäsi ja äitisi veroinen Fatil,” hän sanoi ja hymyili hermostuneesti. ”Mutta henkiä et kutsu meille sisään.”

Amina nyökkäsi ja tarttui miehen käteen. ”Kyllä ne tietävät pysyä poissa ihmisten taloista. Sitä paitsi tämä on paljon parempi paikka kertoa tarinoita. Sisällä on aina meluisaa.”

Kros ohjasi hänet pois hautausmaalta. ”Täällä todellakin on rauhallista,” hän kuiskasi surullisella äänellä.

Lumet sulivat muutaman päivän päästä tarttuvaksi sohjoksi ja viikon jälkeen maa oli taas täysin paljas. Talvi jatkui tavalliseen tapaan lauhana. Vuodenvaihteen aikaan päivän ollessa lyhimmillään Cacon perheen lapset sairastuivat ja Kros oli myös heikkona muutaman päivän. Amina keitti Emman ohjeiden mukaan kaikille yrttiteetä ja kevyttä keittoa, kun tämän täytyi itse lähteä asioille. Amina katseli yskiviä ja kuumeisia ihmisiä ja keskittyi olemaan yskimättä ja kuumeilematta itse. Kyllähän kuka vain voisi parantua, jos oikeasti tahtoi niin. Serkkukin oli sairaana vain pari päivää, mutta lapset sairastivat viikon.

Muutama viikko myöhemmin Emma sairastui vakavasti. Kukaan ei tiennyt mikä häntä vaivasi, mutta hänellä oli kovat tuskat. Herra Cacco lähti hakemaan naapurikylästä rohtoja, joista voisi olla apua, kun Kros istui huolissaan Emman vuoteen vierellä. Amina istui välillä samassa huoneessa ja välillä hän laskeutui rappuset tupaan. Hän keitti Emmalle keittoa, kuten oli tehnyt aiemminkin, mutta nainen ei pystynyt tuskiltaan syömään tai juomaan. Cacon tuomat rohdot helpottivat Emman oloa parin päivän jälkeen, mutta hän oli edelleen heikkona. Vetinen myrsky iski kylään eikä Amina voinut mennä ulos. Hän vietti aikaa Emman seurana, vaikka tämä oli hyvin väsynyt. Amina kiipesi sänkyyn Emman viereen ja painoi varovasti poskensa tämän vatsaa vasten. ”Sattuuko sinuun vielä?” hän kysyi ja nosti poskeaan naisen hengityksen tahtiin.

”Jonkin verran,” nainen vastasi voipuneella äänellä.

Amina ja Emma tulivat toimeen keskenään hyvin, vaikka Emma oli alkuun epäillyt kykyjään kasvattaa lasta, sillä hän oli tuskin 18-vuotias itsekään. Amina ymmärsi, että nainen oli hänelle ystävällinen, vaikka halusi levätä. Hän asetteli Emmaa peittävän huovan huolellisesti tämän ympärille ja otti itselleen toisen huovan. ”Voinko nukkua tässä hetken?” hän kysyi ja painoi päänsä uudelleen naisen vatsalle.

Emma nyökkäsi. ”Pääsi on niin kevyt, ettei se satu.”

Amina hymyili ja sulki silmänsä. Hän ajatteli Emman vatsaa, miltä se ehkä näytti sisältä ja saattoiko kivun nähdä. Hän ajatteli, että jos jotain on rikki – jos nyt ihmisen voi sanoa olevan jostain kohtaa rikki – voisiko sen korjata. Osaisiko hän ehkä korjata sen? Raskas väsymys kuitenkin yllätti hänet ja hän nukahti ennen kuin ehti suunnitella miten voisi korjata Emman.

Amina heräsi kihelmöintiin vatsassaan. Emma nukkui vielä ja hämärä oli laskeutunut ulkona. Tuuli ulvoi ja suuret pisarat osuivat ikkunoihin. Amina nousi ja hiipi alakertaan.

Kros istui pöydän ääressä ja puhdisti saappaitaan kurasta. Elma hääräsi lieden ääressä ja pojat lukivat isänsä kirjaa tämän olan yli. Amman hyräily kuului viereisestä huoneesta.

”Hän nukkuu,” Amina sanoi Krosille.

Mies nyökkäsi. Hänen hiuksensa olivat vielä märät. ”Onneksi hän sai levätä koko päivän. Hänen olisi ollut kamala lähteä ulos tällä ilmalla.”

Amina istui pöydän ääreen. Kihelmöinti hänen vatsassaan jatkui ja hän yritti keksiä jotain tekemistä, ettei hänen huomionsa kiinnittyisi vain ja ainoastaan siihen. Yksi ajatus nousikin hänen mieleensä, mutta sen hän olisi mieluummin jättänyt muistamatta. ”Olen jo yhdeksän vuotias,” hän sanoi melkein surullisella äänellä. Hänen syntymäpäivänsä oli vähän ennen uutta vuotta ja vuoden lyhintä päivää.

Kros keskeytti saappaidensa putsauksen hetkeksi ja tuijotti seinää. ”Niinhän sinä olet. Mutta olet niin ahkera ja huolehdit muistakin, että voisi kuvitella sinun olevan jo paljon vanhempi,” hän sanoi ja jatkoi putsausta silmät tiiviisti nuhruiseen nahkaan kohdistettuna.

”Muistan, kun veljeni täytti yhdeksän. Hän sai silloin mennä katsomaan puiden uittoa koskessa ihan läheltä.”

Stenvil hymähti. ”Veljestäsi oli selvästi kasvamassa maalainen. Hän ei varmaan osannut lukeakaan.”

Amina näytti Stenvilille vihaista naamaa, vaikkei tämä ollut edes vaivautunut kääntymään puhuessaan. ”Kyllä osasi ja niin osaan kohta minäkin!” hän puuskahti. Hän aikoi sanoa vielä jotain loukkaavaa, mutta kihelmöinti vatsassa loppui niin äkisti, että hän huomasi sen.

Kros huokaisi. ”Olette kaikki fiksuja lapsia. Te kaikki pärjäisitte varmasti ainakin opistoissa, ehkä jopa yliopistossa.”

Ermin naurahti. ”Totta kai! Ja minun poikani pääsevätkin oppiin johonkin arvostettuun laitokseen. Eivät ehkä Everioniin asti, mutta kyllä Armaranistakin löytyy hyviä paikkoja.”

Amina huomasi Krosin hartioiden rentoutuvan. Kros ja Emma eivät olleet suoranaisesti köyhiä, mutta heillä ei ollut omaisuutta, kuten omaa taloa, tai muunlaista varallisuutta. Kros oli ahkera ja tunnollinen työntekijä ja Emma teki töitä niin rahasta kuin tavaroistakin ja oli taitava vaihtokauppias. He selvisivät vähällä ja olivat tyytyväisiä elämäänsä. Heillä tuskin koskaan olisi varaa lähettää yhtään lasta opiskelemaan, mutta he molemmat osasivat itse sekä lukea että laskea ja aikoivat opettaa taidot tulevaisuudessa lapsilleen. Amina koki olevansa onnekas päästyään tähän taloon, vaikka koko Cacon perhe oli selvästi ylpeä paremmista oloistaan ja mahdollisuuksistaan. ”Minusta on tosi kiva, että sain jäädä tänne. Olette minulle kilttejä ja on hienoa oppia lukemaan,” hän sanoi hiljaa Krosille.

Mies keskeytti saappaansa puhdistuksen ja katsoi häntä silmiin. Hän hymyili. ”Totta kai. Sinä olet meille yhtä tärkeä kuin koko perheesi oli. Ja muutkin välittävät sinusta. Olen saanut useita kirjeitä, joissa setäsi, tätisi ja serkkusi haluavat kuulla miten voit.”

Aminasta tuntui helpottuneelta. Hän muisti vain osan sukulaisistaan ja heidätkin melko heikosti, koska hänen perheensä oli aina matkustanut paljon ympäri Armaranin sydänmaita. Heillä oli ollut myös talo alueen kaakkoisosassa, mutta hän ei muistanut oliko siellä asunut joku muukin, kuten Caccojen talossa nyt. ”Mitä minun vanhalle kodilleni tapahtuu?” hän kysyi pohdittuaan vanhojen tavaroidensa kohtaloa.

Kros laski vihdoin puhdistetun saappaansa lattialle. ”En tiedä. Kirjeiden kulku niihin osiin Armarania kestää aina kauan ja olen saanut vasta yhden vastauksen serkuiltasi sieltä. Voin seuraavassa kirjeessä kysyä.”

Myrsky jatkui vielä kaksi päivää. Amina vietti suuren osan päivistä Emman luona ja torkahteli usein tämän vatsaa tyynynä käyttäen, koska se ei haitannut naista. Tämä oli jopa iloinen seurasta ja lämpimästä poskesta vatsallaan, sillä hänen olonsa oli parempaan päin. Kolmantena aamuna aurinko paistoi ja heijastui ikkunalasiin ja puunoksille jääneistä vesipisaroista.

”Kaunis ilma. Mene ulos tänään, jos haluat,” Emma kehotti Aminaa.

Amina mietti hetken. Hän oletti olleensa tokkurainen sadeilman takia, mutta hänen päänsä ei vieläkään tuntunut täysin selvältä. Hän ei myöskään halunnut vielä jättää Emmaa yksin, vaikka tämä oli selvästi pirteämpi kuin myrskyä ennen. Hän epäröi. ”Voisin mennä iltapäivällä leikkimään naapuriin,” hän ehdotti.

Emma hymyili väsyneesti. ”Se olisi varmasti mukavaa.”

Amina lähti aamiaisen jälkeen ulos ja vietti joitain tunteja naapuruston lasten kanssa. Hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään leikkiin kunnolla ja lopulta hän harhaili hautausmaalle. Alttari oli ehtinyt kuivua auringonpaisteessa ja sitä ympäröi haihtuvan kosteuden usva. ”Minä haluan oppia tanssin,” Amina sanoi ääneen. Hän ajatteli kaikkia tuntemiaan tarinoita ja miten niissä henget ja ihmiset tanssivat yhdessä. Hän olisi halunnut tanssia hautajaisissa perheensä kunniaksi, muttei surultaan kyennyt kuin lausumaan lyhyen tarinan. Nyt hän oli pakahtua tukahdutettuun tunteeseen ja halusi purkaa sen tanssien.

Finko asteli puiden lomasta hänen luokseen. ”Miksi haluat tanssia, lapsi?”

Amina tuijotti edelleen alttaria. ”Haluan osoittaa sen perheelleni.”

Finko kiersi alttarin ympäri pari kertaa. ”En voi opettaa askelia.”

Amina huokaisi pettyneenä. ”Monissa tarinoissa kerrotaan tansseista, mutta niissä kuvataan vain osa askelista ja liikkeistä, ei koskaan koko tanssia.”

Finko tuli lähelle Aminan kasvoja. ”Kerro minulle. Kerro kaikki askeleet ja liikkeet. Kerro, kerro.”

Amina tuijotti hetken hengen läpi alttaria ja nyökkäsi lyhyesti. Hän lausui tarinoista vain tansseihin liittyvät kohdat ja Finko liikkui hänen sanojensa mukaan ja auttoi häntä sitten löytämään liikkeet. Aurinko paistoi enää korkeimpiin latvoihin, kun Amina päätti, että tanssi riitti siltä päivältä.

Finko hyvästeli hänet kohteliaasti ja katosi takaisin puiden joukkoon.

Amina kiirehti kotiin ja yläkertaan. Emma nukkui levollisesti. Amina kiipesi sänkyyn naisen viereen ja painoi jälleen poskensa tämän vatsaa vasten. Hän rauhoittui heti. ”Minun piti tulla aikaisemmin...” hän mutisi ja nukahti melkein heti.

***

Amina havahtui kolinaan alakerrassa. Hän hypähti pystyyn sängystä ja kurkisti ovesta. Elma torui Ammaa, joka oli pudottanut kulhon lattialle. Kulho oli onneksi puuta eikä ollut särkynyt, ja sen sisällä ollut kuuma vesi oli levinnyt vain tulisijan edustalle.

Emma äännähti unisesti, ja Amina sulki nopeasti oven, ettei melu häiritsisi tätä.

”Onko jo ilta?” Emma mumisi.

”Kyllä,” Amina vastasi. ”Elma ja Amma valmistavat illallista. Menen auttamaan heitä.”

”Ei sinun tarvitse. Minä menen,” Emma sanoi ja nousi istumaan sängyn laidalle.

”Sinun pitää vielä levätä!” Amina protestoi.

Emma hymyili. Vaikka huoneessa oli pimeää, Amina tunsi sen. Emma käveli varovasti ovelle ja raotti sitä. Hän hymyili edelleen, ja Aminan valtasi huojennus. Naisen hymy oli entisellään, vaikka silmien ympärillä uurteet muistuttivat vielä kärsityistä kivuista.

Amma älähti alakerrassa huomatessaan heidät ovella, ja Elmakin kääntyi katsomaan. ”Herttinen sentään! Emma, sinä jaksoit nousta!”

Emma hymyili edelleen laskeutuessaan portaat varovasti ja seinästä itseään tukien. ”Oloni on paljon parempi.”

Elma oli kuitenkin Aminan kanssa samaa mieltä, ettei Emman sopinut vielä rehkiä ja käski tämän istua pöydän ääreen, missä hän sai tehdä vain hyvin pieniä ja kevyitä askareita yhteisen aterian eteen.

Amina laskeutui portaat ja auttoi pienissä asioissa ilman erillistä pyyntöä. Hän oli iloinen. Emma oli kunnossa eikä hänen omaa vatsaansa enää kihelmöinyt. Emma hymyili kuten ennenkin ja hänen parempi olonsa teki koko talon väestä hilpeämmän.

Ennen nukahtamistaan Amina kuuli Krosin ja Emman juttelevan. He olivat onnellisia ja huojentuneita, kuten Aminakin, ja Emma ylisti hänen tunnollisuuttaan itseään kohtaan. Amina oli viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa kuin kukaan muu ja huolehtinut hänestä. Emma tunnusti, että päiväunet Aminan kanssa olivat rauhoittaneet häntä suuresti ja hänen olonsa oli aina niiden jälkeen tuntunut paremmalta. Kros ehdotti leikillään, että Amina oli käskenyt Emman ruumista parantumaan ja vahtinut, että niin myös käy. He nauroivat, mutta Amina vakavoitui oman peittonsa suojassa. Hän muisti halunneensa korjata Emman. Oliko hän tehnyt niin? Vain muutama kuukausi aikaisemmin hän oli itse selvinnyt vammoitta, kun muita ihmisiä kuoli. Mikä hän oli? Tai mikä hänen sisällään oli? Hän muisti pienen äänen sisällään, jonka hän kuuli perheensä hautajaisissa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän ei edelleenkään muistanut perheensä kohtalokkaista hetkistä muuta kuin, että jotain pahaa tapahtui. Kuitenkin hänen sisällään tuntui, kuin hän voisi muistaa sen, mutta jokin esti. Se jokin ei ollut osa häntä. Se ei ollut ihminen. Se oli Praie, parantava henki. Hän oli Kahtal.

Armaran luku / chapter 2

Armaran 2. luku (in English below)

Kylän aukio oli täynnä kärryjä. Amina tunnisti Memman vaunun ja käveli sen luo. Memma ei ollut vaunuissa, mutta kuljettaja tuli hänen luokseen. ”Saitko nukuttua?” hän kysyi.

Amina nyökkäsi. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei keksinyt mitä sen piti olla. Hän huokaisi ja painoi päänsä. ”Kiitos,” hän mumisi.

Kuljettaja hymyili surullisesti. ”Teimme sen minkä pystyimme. Kyläläiset lupasivat huolehtia sinusta. Meidän täytyy jatkaa matkaamme... Toivottavasti näemme uudestaan joku päivä. Ja toivottavasti se päivä on iloisempi,” mies sanoi ja käveli takaisin hevostensa luo.

Amina nyökkäsi, vaikkei mies enää nähnyt sitä. Hän kääntyi mennäkseen takaisin majataloon, mutta pysähtyi nähdessään isänsä serkun lähestyvän.

Mies polvistui hänen eteensä. ”Puhuin vaimoni kanssa. Hän sanoi, että olet tervetullut luoksemme asumaan.”

Amina huokaisi. Se oli ehkä helpottunut huokaus. Hän ei osannut sanoa. Hän antoi miehen ohjata itsensä kädestä pitäen aukion toiselle laidalle, mutta hän ei nostanut katsettaan maasta hetkeksikään. Hän ei edes huomannut, että serkku oli alkanut puhumaan jonkun kanssa ennen kuin vieraan miehen käsi teki suuren kaaren hänen näkökentässään. Amina nosti katseensa maasta nähdäkseen miehen paremmin. Mies oli kalju ja päivettynyt, muttei vanha. Amina ei tuntenut häntä, joten hän kuunteli hetken keskustelua. Väristyksiä kulki hänen selkäänsä pitkin, kun hän tajusi miesten puhuvan hänen perheensä hautaamisesta. Hän käänsi katseensa takaisin maahan. Keskustelu tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Lopulta keskustelu katkesi, kun kolmas mies osallistui siihen. Tätäkään miestä Amina ei tuntenut, mutta hän oli ensimmäistä nuorempi ja vantterampi. Hänen tummanruskeat puolipitkät hiuksensa oli sidottu taakse melko huolimattomasti, mutta niiden alta paljastui useita kultaisia renkaita korvissa. Hän haisi voimakkaasti savulta ja metallilta.

”En saanut aikaiseksi enempää näin lyhyessä ajassa, mutta niiden pitäisi riittää tarpeisiinne. Herra Cello saa odottaa seuraavaa erää rosvojen arkkuja varten,” mies sanoi ja ojensi nahkaista pussukkaa.

Serkku otti pussukan mieheltä. ”Kiitos sinulle ja mestarillesi. Olen todella huojentunut, että saan asiat hoidettua näin nopeasti. Minun täytyy kuitenkin vielä kirjoittaa omille ja kälyni sukulaisille. Onneksi Amina on kunnossa,” hän sanoi ja puristi rohkaisevasti Aminan kättä.

Amina tuijotti edelleen miestä. ”Sinulla on monta rengasta,” hän sanoi ajattelematta sen tarkemmin.

Mies katsoi häntä kummissaan ja puristi huulensa hetkeksi yhteen. ”Olen tehnyt jokaisesta mestarini kehusta itselleni renkaan. Kultaan on mennyt suuri osa palkoistani tähän mennessä,” hän sanoi ja virnisti nopeasti.

Amina hymyili hieman. Mies vaikutti luotettavalta. Hän ei myöskään yrittänyt ylläpitää etäisyyttä häneen, mikä tuntui jotenkin lohduttavalta. ”Minä olen Amina.”

Mies epäröi hetken. Hän kyykistyi Aminan eteen. ”Minä olen sepän kisälli. Nimeni on Jared. Muistan miten vanhempasi ovat kertoneet tarinoita markkinoilla. Oletko sinäkin Fatil, tarinankertoja?”

Amina yllättyi kysymyksestä ja tuijotti hetken miestä silmiin. Yhtäkkiä häntä ujostutti, mutta hän päätti vastata silti. Vain hieman kuiskausta kovemmalla äänellä hän sanoi: ”Luulisin niin. Muistan melkein kaikki isin ja äitin kertomat tarinat.”

Jared virnisti. ”Sittenhän voit kiertää kaikki Armaranin markkinat ja kertoa niitä muille. Siitä tulee varmasti hauskaa, koska monissa kylissä tarinankertojat toistavat muutamaa samaa tarinaa joka kerta. Olet varmasti heitä parempi kertomaan tarinoita ja voit korjata heidän tarinoidensa virheet.”

Amina punastui. Hän tunsi olonsa ylpeäksi. Hän oli pari kertaa elämässään kysynyt muilta kuin vanhemmiltaan heidän tarinoidensa yksityiskohdista, jotka hän oli itse kuullut toisin ja aiheuttanut hämmennystä usein vanhojen miesten kerrontaan.

Jared nousi seisomaan. ”Olen iltapäivällä vapaa pajalta. Jos tarvitsette vielä apua jonkin asian kanssa, tulkaa vain pyytämään,” hän sanoi serkulle ja käveli pois.

Kalju mies tuijotti Aminaa mietteliäänä. ”Vai että Fatil-perhe... Harmi. Tarinoita tuntuu unohtuvan liikaa.” Hän kääntyi serkun puoleen. ”Saamme arkut valmiiksi iltapäivään mennessä, joten sepän kisällistä olisi apua kantamisessa.”

Serkku nyökkäsi. ”Tulen tunnin tai kaksi puolenpäivän jälkeen sinne.”

Kalju mieskin käveli pois.

Amina tajusi, että piti edelleen kiinni serkun kädestä. Hän katsoi tätä silmiin. Ne olivat punaiset ja turvonneet, mutta niissä ei näkynyt enää kyyneleitä.

Serkku nielaisi. ”Hautaamme heidät tänään. Nopeammin on parempi, koska on vielä niin lämmin, ja… ja heidän kuolemansa oli selkeä.” Mies hengitti pari kertaa syvään. ”Tule. Emma varmaan jo odottaa meitä. Hän sanoi, ettei välttämättä osaa olla sinulle äiti, mutta olen varma, että te tulette toimeen.”

He kävelivät ensimmäisen aukiota ympäröivän talorivin ohi ja kapeaa kujaa pitkin seuraavalle tielle. Vaikka aukiota ympäröivät talot olivat melko yksitoikkoisia, taempana olevat talot olivat vieläkin vähemmän koristeltuja ja osa melko kuluneita. Serkku ohjasi Aminan yhteen parempikuntoisista taloista. Tupa oli melko kookas ja siitä johti portaat yläkertaan ja ovi uunin vierestä toiseen huoneeseen. Pöydän ääressä istui nuori, vakava nainen, jonka punertavan vaaleat hiukset oli sidottu siististi. Hän nousi seisomaan ja yritti hymyillä. ”Hei, Amina. Minä olen Emma.”

Amina hymyili hieman. Hermostuneisuudestaan huolimatta nainen oli ystävällinen.

”Me asumme yläkerrassa, mutta tupa on yhteinen Emman tädin perheen kanssa,” serkku sanoi ja osoitti portaita.

Amina nyökkäsi. Hänen vatsansa kurni äänekkäästi nälästä.

”Aamun maidosta on vielä vähän jäljellä. Voin sekoittaa siihen vähän hunajaa,” Emma ehdotti.

Amina nyökkäsi ja istui pöydän ääreen naisen touhutessa kaapin ja hellan välillä. Lämmin maito maistui erittäin hyvältä hunajan kanssa, joten Amina joi sitä hitaasti maistellen. Talossa oli hiljaista ja rauhallista ja maidon lämpö levisi unettavasti ympäri Aminan kehoa. Hänen luomensa tuntuivat raskailta ja pää vaipui pari kertaa rintaa kohti.

”Haluatko vielä levätä?” serkku kysyi.

Amina sai nyökättyä, ja mies nosti hänet syliinsä ja kantoi portaat ylös makuuhuoneeseen. Aminan silmät olivat jo kiinni, kun mies laski hänet sängylle ja asetteli kevyen peiton hänen päälleen. ”Tulen hakemaan sinut, kun on aika lähteä,” mies sanoi hiljaa ja hiipi ulos huoneesta.

***

Amina havahtui kosketukseen olkapäällään. Hän käänsi unisena päätään. Serkku seisoi sängyn vieressä ja nosti kätensä hänen olkapäältään. Amina nousi istumaan ja hieroi silmiään. Aurinko paistoi korkealta ja ilma oli lämmin.

”On aika lähteä,” serkku sanoi. ”Tässä on puhdas paita. Tuosta ovesta pääset pesuhuoneeseen.”

Amina käveli viereiseen huoneeseen paitaa rintaansa vasten puristaen. Inhottava, kuristava tunne valtasi jälleen hänen kehoaan ja jokainen hengenveto tuntui raskaalta. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta vadissa oleva vesi oli haaleaa ja virkistävää hänen ihollaan. Paita tuoksui siltä, kuin se olisi ripustettu kuivumaan havupuiden sekaan. Se oli hassu ajatus, sillä havupuita ei kasvanut kylän läheisyydessä. Amina kurkisti makuuhuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän kurkisti portaikkoon. Alakerrasta kuului hiljaista puhetta. Amina laskeutui portaat varovasti.

Serkku ja Emma istuivat pöydän ääressä ja juttelivat pyylevälle miehelle, jolla oli lähes valkeaksi harmaantunut kihara tukka. Serkku nousi seisomaan. ”Amina, tässä on herra Ermin Cacco. Hän asuu alakerrassa vaimonsa Elman ja lastensa Stenvilin, Kregin ja Amman kanssa. Muut ovat tällä hetkellä torilla,” hän esitteli pyylevän miehen.

Amina nyökkäsi. Kuristava olo ei ollut mennyt kokonaan pois.

Emma nousi ja nyökkäsi herra Cacolle. Hän asetti kätensä Aminan harteille ja ohjasi tämän ulos. Serkku lähti pyytämään kisälliä avuksi ja sanoi tapaavansa heidät pian hautausmaalla. Matka hautausmaalle ei ollut pitkä, mutta se oli Aminalle täysin uusi. Hautausmaa oli sijoitettu kylän ulkopuolelle vanhojen puiden taakse. Kalju mies oli heitä vastassa. Amina katsoi taakseen, mutta serkkua ei näkynyt. Häntä puistatti. Hän ei pitänyt kaljusta miehestä.

Emma tervehti kaljua miestä, joka nyökkäsi vastaan. He kävelivät hautausmaan keskelle sijoitetun alttarin luo. Hiljaisuus puristi Aminan päätä samoin kuin suru kuristi hänen rintaansa. Tuuli liikutteli puiden lehtiä, mutta tuulenvire ei yltänyt alttarille asti. Keskipäivän varastoitunut lämpö hehkui maasta ja poltti Aminan ihoa. Hänen olonsa huononi hetki hetkeltä ja hän tunsi huojuvansa kuin lehti tuulessa. Hiljaisuus oli huumaavaa ja kaikui hänen korvissaan. Tuulen ääni lehdissä suhisi ja sihisi hänen päänsä sisällä, mutta kaikki muut äänet katosivat kaukaisuuteen. Sitten pieni ääni puhui. Se kaikui kuin kaukaisuudessa eikä Amina saanut siitä selvää. Hän yritti keskittyä, mutta se vain sumensi hänen näkökenttänsä. Käsi tarttui hänen olkaansa ja hän havahtui transsistaan.

Serkku, Jared ja muita kylän miehiä ja asukkaita oli kerääntynyt alttarin ympärille.

Amina halusi tervehtiä, muttei kyennyt. Muuten hän olisi oksentanut. Kuumuus hänen poskillaan oli hieman helpottanut, mutta kylmä hiki teki hänen olostaan edelleen tukalan.

Vanha mies astui esiin ja luki rukouksen. Häntä seurasi pari muuta kyläläistä ja lopulta serkku. Sen jälkeen miehet hakivat arkut hautausmaan laidalta ja yrittivät pitää kasvonsa ilmeettöminä kantaessaan painavia, puisia arkkuja korventavassa iltapäivän auringossa. Amina huomasi, että Jared oli siistinyt poninhäntänsä ja kaikki kultaiset renkaat kimmelsivät kuin liekeissä. Arkut asetettiin puujonon varjoon kaivettuihin kuoppiin hautausmaan länsilaidalle. Ensin isä, sitten äiti, viimeisenä lapset – kaikki paitsi Amina. Hän katsoi, miten hänen vanhempi veljensä laskettiin ensin hautaan. Hänen pikkuveljensä arkku laskettiin viimeisenä ja se oli hyvin pieni verrattuna muihin. Amina kuuli monien takanaan seisovien itkevän. Puristava tunne hänen rinnassaan kasvoi eikä serkun kädestä hänen olallaan ollut paljoa lohtua, sillä se värisi miehen nyyhkytysten tahtiin.

Amina sulki silmänsä ja astui eteenpäin. Hänen takaansa kuului muutama kiivas hengenveto ja mutinaa. Hän avasi silmänsä ja seisoi aivan yhden kuopan reunalla. Ehkä aikuiset pelkäsivät hänen putoavan sinne, mutta hänen aikomuksensa oli aivan muu. Kyyneleet kirvelivät hänen silmissään, mutta kieltäytyivät valumasta poskille, ja kuristava tunne kurkussa melkein esti häntä nielaisemasta, mutta hän oli päättänyt sanoa jotain.

Hän valitsi lyhyen tarinan, joka oli vanha ja osin runomuotoinen kerronnaltaan. Se kertoi rakastavaisista, jotka saivat toisensa, mutta kerran naisen matkustaessa perheensä luo hän sairastui ja palasi huonokuntoisena kotiin. Huolestunut mies teki kaikkensa saadakseen vaimolleen apua, mutta yksikään rohto, suoneniskentä tai rukous ei auttanut. Lopulta mies pakeni yksin metsään ja itki siellä kolme päivää ja kiersi rosoisen kukkulan viidesti. Kukkulan juurella uinunut henki heräsi miehen vaikerrukseen ja vaellukseen ja lupasi auttaa, jos mies vain lopettaisi hänen unensa häiritsemisen. Mies ohjasi hengen kotiinsa, jossa vaimo oli kuolemaisillaan. Henki puhui naisen kanssa ja totesi lopulta miehelle, ettei voi tehdä enää mitään naisen hyväksi tämän eläessä. Murtunut mies pyysi, rukoili ja aneli hengeltä apua, mutta henki kieltäytyi. Se sanoi voivansa vain auttaa hautajaisrituaalissa, sillä sen nainen ansaitsi. Mies oli ymmällään ja kääntyi vaimonsa puoleen. Tämä hymyili ihanaa hymyään ja lausui: ”En ehtinyt tuoda lastamme tähän maailmaan, mutta tätä onnea en siihen vaihtaiskaan. Vaikka loppuni on lähellä, on mulla henki sydämessä. Sitä hoivaan viimeiseen asti rakkaudella, älä silti täyty kateudella. Olet ihmissielu mulle läheisin ja siksi sanon sulle hellän hyvästin.” Mies istui vaimonsa vieressä tämän viimeiseen hengenvetoon asti ja hengen ohjeiden mukaisesti kantoi ruumiin pihalle keskelle ketoa korkean kiven päälle. Sitten henki tanssi naisen ruumiin ympärillä ja ruumiista nousi toinen henki, joka liittyi tanssiin. Yhdessä ne tanssivat Kahtalien hautajaistanssin, joka on kunnianosoitus toisiaan palvelleille hengille ja ihmisille. Mies tunsi suurta ylpeyttä vaimostaan, joka oli onnistunut Hendossa matkatessaan yksin rakkaan miehensä ja sukulaisten välillä.

Tarina päättyi ylistykseen hengille ”Gahim arimma hajahka.” Aminan takana seisovat ihmiset toistivat sen. Hän oli Fatil syntymästään ja nyt hän jatkaisi vanhempiensa perintöä. Aminan silmät osuivat liikkeeseen puiden oksien välissä. Se ei ollut tuuli ja huokaukset ja kuiskaukset olivat melkein kuultavissa, mutta kuitenkin liian vaimeita ymmärrettäviksi. Amina huomasi olonsa parantuneen. Hän pystyi hengittämään eikä suru enää kouristanut hänen vatsaansa. Yksi kyynel vierähti hänen poskelleen ja siitä kuoppaan. Sitten hänen olonsa oli rauhallinen.

Amina kääntyi katsomaan väkijoukkoa. Lähinnä seisova serkku ojensi hänelle kätensä. Amina tarttui siihen. Myös Emma ojensi hänelle kättään. Amina tarttui siihen toisella kädellään. He kävelivät yhdessä ihmisten ohi ja pois hautausmaalta. Amina kuuli edelleen liikettä puiden oksien lomassa ja outoja huokauksia. Ehkä henget olivat kuulleet hänen kertomansa tarinan ja halusivat kuulla lisää. Hänen isänsä oli joskus kertonut, miten henget saattoivat tulla kuuntelemaan tarinoita jopa markkinoille, vaikka ne eivät enää muuten viihtyneet ihmisten lähellä.

Armaran chapter 2

 

The town clearing was full of carriages. Amina recognised Memma's carriage and walked over to it. Memma wasn't there but the driver came to her. ”Did you get some sleep?” he asked.

Amina nodded. She opened her mouth to say something but couldn't think of anything to say. She sighed and stared at the ground. ”Thank you,” she managed to mumble.

The driver gave her a sad smile. ”We did what we could. The villagers promised to look after you. We must get on our way... I hope we see again someday. And I really hope it's a happier day,” he said and walked back to his horses.

Amina nodded even though the man couldn't see it. She turned around to return to the inn when she saw her father's cousin walking towards her.

He knelt in front of her. ”I spoke with my wife. She said you're welcome to come and stay with us.”

Amina sighed. It was probably a sigh of relief. She couldn't tell for sure. She let the man take her by the hand and guide her across the clearing while she kept her eyes firmly on the ground. Only then did she notice a man talking to her cousin when his hand broke her line of sight. Amina lifted her eyes to take a better look at the man. He was bald and tanned but not quite old. Amina didn't recognise him so she listened to their conversation. Chills went down her spine as she realized the men were talking about burying her family. She turned her eyes back to the ground but the conversation went on and on and on. Finally it was broken by a third man coming to them. He was again a stranger to Amina but he was younger and brawnier than the first man. His dark brown hair was tied in a messy, short ponytail at the back of his neck and he had several golden rings on his ears. There was also a strong stench of smoke and metal around him.

”I couldn't get more done in such a short time but it should be enough for your needs. Mr. Cello will have to wait for the next batch for the thieves' coffins,” he said and held out a leather pouch.

Cousin took it. ”Thanks to you and your master. I'm really relieved that I can get everything sorted out this fast. I still have to write to mine and my sister-in-law's families. I'm so glad Amina's allright,” he replied and gave Amina's hand a comforting squeeze.

Amina was still staring at the man. ”You have many rings,” she blurted out.

The man gave her a funny look and then pressed his lips tightly together for a moment. ”I've made one for every praise my master has given me. I've spent most of my pay on the gold,” he replied and flashed a grin.

Amina gave him a little smile. He seemed like a reliable person. He was also different from most of the people around her who were trying to keep a certain distance, and it was somewhat comforting. ”I am Amina.”

The man hesitated a moment. He crouched to be on eye-level with Amina. ”I am the blacksmith's apprentice. My name is Jared. I remember your parents telling stories at the town fair. Are you also Fatil, a storyteller?”

Amina was surprised by the question and looked deep into the man's eyes. Suddenly she was feeling shy but decided to answer anyway. With a barely audible voice she said: ”I think so. I can remember almost all of the stories papa and mama were telling.”

Jared gave her an open grin. ”Then you can travel through all of Armaran's fairs and share them with the people. I'm sure it's going to be fun because many villages have very poor storytellers who can only remember a handful of stories and you hear the same ones over and over again. I'm sure you're much better at telling them and you can correct their mistakes.”

Amina blushed. She felt proud. She had already confused some storytellers – mostly elderly men – with her questions on some of the details in their stories which she had heard differently from her parents.

Jared straightened his back. ”I'm free to leave the smithy in the afternoon. If you need help with anything, come and find me there,” he said to cousin and left.

The bald man was looking at Amina thoughtfully. ”A family of Fatil... It is a shame. Too many stories go forgotten these days.” He turned to the cousin. ”We'll get the coffins done by afternoon so the apprentice would come in hand with carrying them.”

Cousin nodded. ”I'll be there an hour, maybe two after noon.”

The bald man walked away.

Amina realized she was still holding on to the cousin's hand. She looked him in the eyes. They were red and swollen but there were no more tears.

Cousin swallowed. ”We'll bury them today. The sooner the better in this heat, and... and since they had a clean death.” He took a few deep breathes. ”Come. Emma must be waiting for us. She said she doesn't really know how to be a mother, but I'm sure you'll still get along.”

They walked past the first row of buildings surrounding the town clearing and down a narrow alley to the next street. Even though the houses around the clearing were quite humdrum, the houses in the next row were even less decorated and some of them were in quite bad shape. Cousin took Amina to one of the better looking houses. The main room was quite spaceous. A staircase led to the next floor and a door next to the hearth led to another room. There was a young, serious woman with her slightly reddish blonde hair neatly tied behind her head sitting at the table. She got up and tried to smile. ”Hello, Amina. I'm Emma.”

Amina smiled a little. Despite her nervousness, the woman was friendly.

”We live upstairs, but we share the main room with Emma's aunt's family,” cousin said and pointed at the stairs.

Amina nodded. Her stomach let out a loud growl of hunger.

”There's some milk left from this morning. I can mix a little honey in it,” Emma suggested.

Amina nodded and sat down at the table as the woman bustled between the cupboard and the hearth. The warm milk was very tasty with the honey, and Amina took her time enjoying it. The house was quiet and calm and the warmth from the milk spread across Amina's body making her sleepy. Her eyelids were getting heavy and her head drooped several times.

”Would you like to rest?” cousin asked.

Amina managed to nod, and the man lifted her in his arms and carried up the stairs to the bedroom. Amina's eyes were already shut as the man set her down on the bed and covered her with a light blanket.

”I'll come get you when it's time to go,” he said quietly and snuck out of the room.

***

Amina woke up to a touch on her shoulder. She turned her sleepy head. Cousin was standing next to the bed and pulled his hand back. Amina sat up and rubbed her eyes. The sun was shining from high above and the air was warm.

”It's time to go,” cousin said. ”Here's a clean shirt. Bathroom's through that door.”

Amina walked to the bathroom holding the shirt tightly to her chest. A nasty, strangling feeling was taking over her body again and each breath felt heavier than the last. Tears were welling up in her eyes but the lukewarm water in the basin was refreshing on her skin. The shirt smelled like it had dried somewhere surrounded by conifers. It was a strange thought since there were no conifers growing near the village. Amina peeked into the bedroom. It was empty. She peeked into the stairs. She could hear a quiet conversation going on downstairs. She went down the stairs carefully.

Cousin and Emma were sitting at the table and talking to a plump man whose curly hair had gone white. Cousin stood up. ”Amina, this is mister Ermin Cacco. He lives downstairs with his wife Elma and their children Stenvil, Kreg and Amma. The others are at the market right now,” he introduced the plump man.

Amina nodded. The strangling feeling hadn't passed entirely.

Emma stood up and nodded at Mr. Cacco. Then she put her hands on Amina's shoulders and guided her outside.

Cousin left to ask for the apprentice's assistance and said he'll meet up with them at the graveyard soon after. The road to the graveyard wasn't long but it was completely new to Amina. The graveyard itself was situated outside of the village amongst some very old trees. The bald man was there to see them. Amina glanced back but cousin wasn't there yet. She felt shivers going down her spine. She didn't like the bald man.

Emma greeted the man who nodded in response. They walked to an altar at the centre of the graveyard. The silence was crushing Amina's head and grief was strangling her chest. The wind moved the leaves in the trees but the breeze didn't reach the altar. The heat restored in the soil over the noon was rising from under her feet and felt like it was burning her skin. She was feeling worse by the minute and felt as though she was one of the leaves swaying in the wind. The silence was deafening and echoed in her ears. The sound the wind made in the leaves was hissing and fissing in her head but all other sounds seemed to disappear. Then a very small voice was speaking somewhere in the distance and it echoed and Amina couldn't make out any words. She tried to focus which only made her vision blur. A hand grabbed her shoulder and she was woken from her trance-like state.

Cousin, Jared and some other men and women from the village had gathered around the altar.

Amina wanted to say hello but couldn't. She was about to vomit. The heat on her cheeks wasn't so bad anymore but a cold sweat was making her feel uncomfortable.

An old man stepped forward and said a prayer. He was followed by a few villagers and eventually by her cousin. Then the men walked across the graveyard to get the wooden coffins and tried to carry them with dignity despite the weight and the scortching afternoon sun. Amina noticed that Jared had redone his ponytail and now all of his golden earrings were clearly visible. They were gleaming in the sun as though on fire. The coffins were set down in the shade of some trees lining the west end of the graveyard. First her father, then her mother and last the children – all but Amina. Her older brother's coffin was lowered into the grave first. The coffin of her younger brother was next and very small in comparison with the other coffins. Amina heard some people cry behind her. The strangling feeling in her chest was growing and her cousin's hand on her shoulder wasn't giving her any comfort because it was shaking in rhyme with his sobs. Amina closed her eyes and stepped forward. She heard some gasps and murmur behind her and opened her eyes. She was standing at the very edge of one of the pits. Perhaps the grown-ups were afraid she'd stumble and fall, but she had a plan. The tears were burning in her eyes, but would not roll down her cheeks and she could barely swallow because the strangling feeling had reached her throat but she had decided to say something.

She chose a short story which was very old and partly written as a poem. It was about lovers who got each other. Then one time as the woman was traveling to meet her family, she fell ill and returned home in very poor condition. The worried man did everything he could to get her help but no medicine, bloodletting or prayer made her better. Finally the man fled to the woods alone and cried for three days and circled a rough rock five times. A spirit sleeping under the hill woke up to his moaning and wandering and promised to help him as long as he'd stop bothering its rest. The man guided the spirit to his house where his wife was dying. The spirit spoke with her and told the man it could do nothing for her while she was still living. The broken man begged, pleaded and prayed the spirit for its help but it refused. It said it could only help with the rituals of the funeral because it was what she deserved. The man was confused and turned to his wife. She smiled her gourgeous smile and said: ”Our happiness is not a child of our own, but I could not be prouder or more bold. My heart is almost out of life, but it now has a spirit guide. 'tis a new love for me, but do not be jealous my dear. Your soul is the closest to mine, even as I now say goodbye.” The man sat next to his wife until her last breath and according to the instructions of the spirit carried her body outside and placed in on a big rock in the middle of a nearby meadow. Then the spirit danced around her body and another spirit rose from it and joined the dance. Together they performed the funeral dance of the Kahtal which is an honorary gesture for the spirits that served the Kahtal and the people who bore them. The man was extremely proud of his wife who had won a Hendo while traveling alone from her beloved husband to her also dear family.

The story ended in a praise to the spirits ”Gahim arimma hajahka.” The people standing behind Amina repeated it after her. She had been a Fatil since birth and now she'd carry on the legacy of her parents. Amina's eyes landed on some movement between tree branches. It wasn't just the wind and the sighs and whispers were almost audible but too vague to be understood. Amina realized she was feeling better. She could breathe and the sorrow was no longer strangling her chest. One tear rolled down her cheek and fell into the grave. She was at peace.

Amina turned to face the crowd. Cousin who was standing closest to her held out his hand. Amina took it. Emma offered her hand as well. Amina took it with her other hand. Together they walked past the crowd and out of the graveyard. Amina could still hear the movement in the trees and strange sighs. Perhaps the spirits had heard her story and wanted to hear more. Her father had sometimes told her how spirits gathered to hear the stories even at some town fairs even though they were otherwise avoiding human contact.

Armaran luku / chapter 1

FIN - Koska tarkoitukseni oli julkaista ensimmäiset kirjoitukset jo viime viikolla, tulee nyt ylimääräinen päivitys.

ENG - As I originally meant to publish the first writings last week, I'm making up for it now. As usual, in English below the Finnish version.

Armaran 1. luku

Tyttö heräsi. Hän oli tokkurainen eikä aluksi hahmottanut muuta utuisissa ajatuksissaan kuin olevansa hereillä. Silmien avaaminen tuntui vaikealta ja pienestä raosta luomiensa välistä hän näki vain sameaa harmautta. Hän makasi kyljellään... makasi? Niin. Hän makasi kyljellään jonkin kovan päällä ja hänellä oli kylmä. Hänen raajojaan särki. Hän yritti liikuttaa kättään, jotta voisi työntää itsensä pystyyn, mutta käsi liikkui vain vähän eikä hänen lihaksissaan ollut voimaa. Hän sulki silmänsä hetkeksi. Maailma alkoi jo näyttää selkeämmältä, mutta oli hämärää – aamu vai ilta, sitä hän ei tiennyt.

Hän avasi silmänsä uudestaan. Huomaamatta oli kulunut ehkä pari tuntia, sillä auringonsäteiden kultaista valoa sirottui puiden oksien ja lehtien välistä luoden monelaisia varjoja maahan ja raunioihin. Rauniot... Hän ei muistanut tulleensa tänne. Hän ei myöskään muistanut mitä oli tapahtunut viimeksi. Hän yritti uudestaan nojata käteensä ja onnistui nousemaan polvilleen käsiensä varaan. Ympärillä oli hiljaista. Muutaman syvän hengenvedon jälkeen hän työnsi itsensä pystyyn. Hänellä oli nälkä ja jano, mutta ne eivät häirinneet häntä. Hän halusi tietää missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hän ei vilkaissutkaan raunioiden suuntaan vaan suuntasi tallattujen ja taitettujen pensaiden läpi metsään.

Matka ei ollut pitkä. Vaikka hän ei laskenut askeleitaan eikä ollut vielä oppinut mittaamaan matkoja, tie tuli vastaan melko nopeasti. Hän katsoi vasemmalle ja oikealle. Tie oli tyhjä ja hiljainen. Aurinko lämmitti häntä mukavasti ja lempeä tuulenvire leikki hänen kasvoillaan. Hän halusi hymyillä, muttei kyennyt. Aivan kuin häneen olisi sattunut, mutta hän ei tiennyt miksi. Hän istui kuivan tien reunaan ja antoi auringon syleillä itseään.

Hän oli ajatuksissaan eikä huomannut lähestyviä rattaita ennen kuin ne olivat vain muutaman metrin päässä ja kuljettaja huusi hevosille pysähtymiskäskyn. Hän käänsi katseensa hitaasti matkalaisia kohti. Nälkä ja jano tekivät onton ja kipeän tunteen hänen rintaansa eikä hän kyennyt sanomaan mitään.

Kuljettaja hyppäsi alas rattaista ja tuli varovasti hänen luokseen huolestunut ilme kasvoillaan. ”Mikä hätänä? Oletko täällä aivan yksin? Missä perheesi on? Miten päädyit tänne?”

Tyttö avasi suunsa vastatakseen, mutta ääntä ei kuulunut. Kuiva karheus sai hänet yskimään.

Mies palasi rattaiden luo ja toi hänelle vesileilin. ”Juo. Näytät siltä, että olet ollut tässä koko päivän.”

Tyttö joi vähän. Vesi oli haaleaa ja tuntui voitelevan hänen kuivia huuliaan. Hän yskäisi kokeeksi ja sai aikaan pienen äänen. Hän kääntyi katsomaan miestä. ”En tiedä. Tulin tähän, koska ei ollut muutakaan paikkaa.”

Mies rypisti kulmiaan. Rattaiden takaosasta ja toisista rattaista oli tullut muitakin ihmisiä ulos, mutta he pysyttelivät kauempana.

Tyttö käänsi katseensa auringossa hohtavaan hiekkaiseen tienpintaan. ”Minä... kävelin tähän... metsästä... tuolta,” hän sanoi ja osoitti kevyesti tallattuja pensaita takanaan.

Mies kallisteli päätään yrittäessään nähdä pidemmälle olematonta polkua. ”Juo lisää. Kysyn, jos saisit jotain ruokaakin,” hän sanoi ja käveli muiden luo. He keskustelivat hiljaa, eikä tyttö välittänyt siitä, mitä he puhuivat. Hän joi lisää vettä ja hänen olonsa tuntui jo vähän paremmalta.

Mies tuli hänen luokseen usean muun aikuisen kanssa. ”Muistatko nimeäsi tai kenen kanssa viimeksi kuljit? Menemme metsään katsomaan miten pitkälle polku johtaa. Sinä voit jäädä tänne. Memma kaivaa juuri esiin leipää sinulle.”

Tyttö vilkaisi hermostuneena olkansa yli metsään. ”Ei. Ette saa mennä sinne. Se ei ole oikein. Se... Sinne ei saa mennä! Siellä on pelottavaa!” hän parkaisi, vaikkei edes tiennyt mikä paikassa oli pelottavaa. Eihän siellä ollut muuta kuin umpeen kasvaneita raunioita.

Mies kurtisti jälleen kulmiaan ja vilkaisi matkakumppaneitaan. Kukaan ei kommentoinut asiaa, joten hän kääntyi uudestaan tytön puoleen. ”Tuletko mieluummin meidän kanssamme metsään? Me menemme sinne joka tapauksessa ja sinä saat joka tapauksessa ruokaa.”

Tyttö tuijotti hetken miehen silmiin. Hän ei ollut vielä kyllin vanha ymmärtämään kaikkea näkemäänsä, mutta mies vaikutti luotettavalta ja päättäväiseltä. Hän nyökkäsi ja ojensi kätensä miehen käteen.

Mies piti hellästi kiinni ja he astuivat puiden varjoon. Aluskasvillisuus oli melko tiheää muttei läpipääsemätöntä ja tallattua pensaikkoa oli helppo seurata. Raunioiden lähestyessä pari miestä ohitti heidät. Heillä oli kädessään kirveet.

Tyttö pysähtyi. ”Ei. Ette saa mennä sinne!”

Miehet vilkaisivat taakseen. ”Sinä tulit täältä, eikö niin? Me tulimme tänne katsomaan mitä on tapahtunut, koska sinä et kertonut,” toinen sanoi.

Tyttö painoi katseensa maahan. ”En muista”. Hän nosti katseensa raunioihin. ”Mutta minusta tuntuu, että se oli paha asia.”

Kuljettaja nosti tytön syliinsä. ”He menevät edeltä. He ovat ennenkin tapelleet maantierosvojen kanssa.”

”Mutta... ei siellä ole rosvoja,” tyttö mutisi.

Muutkin miehet ohittivat heidät ja kaksi ensimmäistä ehti raunioiden sisään. He palasivat heti kalpeina. Nopean keksustelun jälkeen muutkin katsoivat sisään raunioihin. Kaikki perääntyivät tytön ja kuljettajan luo.

Miehet eivät sanoneet mitään, mutta vaihtoivat katseita ja eleitä.

”Odota tässä,” kuljettaja sanoi laskien tytön maahan ja kävi kurkistamassa raunioihin. Hän palasi kalpeana ja katsoi tyttöä suoraan silmiin. ”Muistatko edes nimeäsi?” hän kysyi hiljaa, kuin jokin olisi estänyt ääntä irtoamasta hänen kurkustaan.

Tytön alahuuli värisi. Hänestä tuntui, että raunioissa oli kuolleita ihmisiä, vaikkei hän muistanut mitään. ”En halua mennä sinne,” hän vikisi.

”Et sinä menekään. Emmekä mekään mene uudestaan. Olit oikeassa. Tämä on pelottava paikka. Jatkamme matkaa Groshnan kylään. Olemme siellä parin tunnin kuluttua. Muistatko yhtään mitään?” mies intti hermostuneena.

Tyttö mietti hetken. Miehet kääntyivät jo palatakseen tielle. ”Muistan... nimeni... mutta en halua sanoa sitä nyt,” hän sanoi hiljaa.

Kuljettaja nyökkäsi ja nosti hänet taas syliinsä. Matka tielle tuntui paljon lyhyemmältä kuin aikaisemmin. Kuljettaja nosti tytön ensimmäisten vaunujen takaosaan ja palasi itse ohjaamaan hevosia. Vaunuissa istui kaksi naista, joista toinen tarjosi tytölle heti ruokaa. Yksi metsässä käyneistä miehistä vilkaisi vielä vaunuihin, muttei vastannut naisten kysymyksiin metsän tapahtumista. Syötyään tyttö käpertyi vaunujen lattialle. Toinen naisista asetteli huovan hänen päälleen. Hän nukahti nopeasti vaunujen tasaisessa keinunnassa.

Tyttö havahtui hereille huutoon. Se oli pysähtymiskäsky hevosille, koska vaunut seisahtuivat. Tyttö kuunteli ulkoa kuuluvia askelia ja puheensorinaa. Useat miesäänet keskustelivat kiivaasti, mutta hän erotti vain pätkiä. ”-voi olla tosissanne! Ne eivät olleet tavallisia varkaita!” ”-miten kukaan ei tiedä-” ”On selvää, että maantierosvot tappoivat perheen, mutta mikä-” ”-tarvitse kylvää pelkoa. Asia selviää-” ”Älkää väittäkö, että asiaa selviää!” Se oli kuljettaja. ”Tyttö selvisi lähes naarmuitta, muttei muista mitään tai ei halua puhua enkä voi häntä siitä syyttää! Rosvoja ei tappanut ainakaan ihminen!”

Aiemmin rauhoitellut ääni puhui kärsivällisesti, mutta arvovaltaisesti: ”Uskon toki, että maantierosvot ovat voineet tappaa matkustavan perheen, mutta voitteko sanoa varmasti, että he kaikki ovat kuolleet? Ettei mahdollisesti joku varkaista pettänyt tovereitaan ja järjestänyt näille yllätystä? Tämä on ennenkuulumatonta, joten toivon teidän ymmärtävän, etten voi noin vain lähettää koko kylän vartiostoa haamujahtiin.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen yksi metsässä mukanaolleista miehistä puhui: ”Tarvitsemme lähinnä apua tuomaan kaikki ruumiit pois metsästä. Emme voi jättää niitä mätänemään ja houkuttelemaan petoja paikalle. Sitä paitsi paikka on lähellä isoa mutkaan ennen risteystä. Pääsemme sieltä pois ennen auringonlaskua ja takaisin kyläänkin vain hieman pimeän jälkeen.”

Jälleen hetken hiljaisuus. ”Tulkaa toimistooni. En lähetä kaikkia vartijoita, mutta pyydän kyläläisiä avuksenne. Ehkä joku tuntee rauniotkin,” rauhoitellut mies sanoi.

Tyttö nosti päätään. Hän oli yksin vaunuissa. Hän raotti vaunujen takakangasta ja vilkuili ympärilleen. He olivat kylässä, joka näytti hieman tutulta. Hän kapusi alas vaunuista. Kukaan ei vieläkään kiinnittänyt häneen huomiota. Hän asteli vaunujen välistä kylän aukiolle. Hän oli varma, että oli ollut täällä aikaisemmin.

Joku tarttui hänen hartiaansa. Se oli ruokaa tarjonnut nainen. ”Tule. Sinun ei kannata lähteä itseksesi vaeltamaan.” Nainen ohjasi tytön takaisin vaunujen luo. Vaunujen toisella puolella oli siisti kivirakennus. Tyttö nyökkäsi. Hän muisti tämän paikan. Hän muisti myös nimensä. Hän muisti mistä oli kotoisin. Hän ei kuitenkaan kyennyt ajattelemaan elämäänsä muuten. Inhottava tunne valtasi hänet, jos hän yritti.

Jonkin ajan kuluttua rakennuksesta tuli ulos joukko miehiä. Osa oli matkannut vaunujen mukana ja muut olivat varmaankin kyläläisiä. He hajaantuivat eri suuntiin. Viimeisenä ulos asteli siististi ja melko kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies kuljettajan kanssa. He tulivat tytön luo. Hienosti puettu mies kyykistyi hänen eteensä. ”Hei. Minä olen Fredrik Cello. Olen tämän kylän asiainhoitaja. Pyysin majatalon isäntää majoittamaan sinut pariksi yöksi, kunnes löydämme sukulaisiasi.”

Tyttö oli hiljaa.

Nainen tarttui häntä taas hartiasta. ”Minä voin viedä hänet sinne. Olin kuitenkin aikeissa käydä tervehtimässä ystävääni siellä.”

Herra Cello nousi ja nyökkäsi. ”Se olisi oikein ystävällistä teiltä, neiti.”

Kuljettaja kumartui tytön puoleen. ”Voisitko nyt kertoa nimesi? Se auttaisi etsimään tuttuja ihmisiä.”

Tyttö nyökkäsi. ”Olen Amina,” hän vastasi.

”No niin, Amina. Se on oikein kaunis nimi. Menisitkö nyt Memman kanssa majataloon? Tulemme sinne illalla kaikki,” kuljettaja hoputti ja palasi hevostensa luo.

Memma päästi irti Aminan hartiasta ja otti tämän kädestä kiinni. ”Mennään. Ystäväni on tarjoilija ja hän tarjoaa aina hyvää ruokaa.”

He kävelivät aukion yli majataloon. Tarjoilija ja Memma tervehtivät toisiaan iloisesti ja juttelivat paljon. Tarjoilija toi heille ruokaa ja istui välillä heidän seuranaan pöydän ääressä, kun ei ollut muita palveltavia asiakkaita. Amina torkkui välillä lyhyitä pätkiä, mutta hän heräsi nopeasti pelonsekaisten tummien unien alkaessa. Aurinko laski korkeimpien puunlatvojen taakse ja ilta alkoi hämärtää. Memma alkoi käydä levottomaksi ja hänen ja tarjoilijan välisistä keskusteluista katosi nauru.

Vajaa tunti pimeän laskeuduttua kylään ajoi monet vaunut. Jokaisen eteen ja taakse oli kiinnitetty lyhtyjä ja miehet seisoivat vaunujen sivuilla soihtujen kanssa. Kaikki olivat hyvin vakavia. Kyläläiset kerääntyivät katselemaan ja auttamaan. Memma yritti nähdä majatalon ikkunoista mitä aukiolla tapahtui ja komensi Aminaa terävästi pysymään tuolillaan salin keskellä.

Puoli tuntia myöhemmin kuljettaja astui sisään majataloon. Hän käveli suoraan Aminan luo eikä välittänyt Memman pikaisista kysymyksistä. Hän ojensi Aminalle puolillaan olevan säkin. ”Siinä on kaikki, mitä löysimme. Ne ovat nyt sinun.”

Amina otti kiinni säkistä. Se oli melko painava, mutta hän jaksoi kannatella sitä. Hän ei uskaltanut katsoa säkin sisään vaan asetti sen varovasti lattialle.

Kuljettaja kääntyi Memman puoleen ja vastaili hiljaa tämän kysymyksiin. Naisen kasvot kalpenivat ja silmät laajenivat kauhusta sitä mukaa, kun hän sai vastauksia. Lopulta hänen täytyi istuutua ja hän tärisi kauttaaltaan.

Herra Cello astui eteenpäin. Hän oli seissyt etäämmällä odottaen vuoroaan. ”Eräs kyläläinen sanoo todennäköisesti tuntevansa tytön. Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, kutsun hänet sisään,” hän sanoi kuljettajalle.

Mies nyökkäsi ja herra Cello poistui ulos hetkeksi. Palatessaan hänen mukanaan oli mies, jonka Amina muisti tavanneensa ennenkin.

”Voi rakas lapsi! Amina, miten voit, pieni serkkutyttö?” mies parahti ja polvistui Aminan eteen. Hän oli Aminan isän serkku. Hän oli selvästi itkenyt. Aminan mielestä se oli jotenkin hassua. Itkivätkö aikuiset miehetkin?

”Minä... en muista paljoa,” Amina sanoi, koska ei keksinyt muutakaan.

Serkku nyökkäsi. ”Ei sinun tarvitsekaan. Äläkä ajattele asioita, jos et halua. Tärkeintä on, että sinä olet kunnossa.”

”Olen edelleen yllättynyt, ettei hänessä näy naarmuakaan... Ottaen huomioon mitä muille on tapahtunut,” herra Cello kommentoi.

”Minä... en tiedä...” Amina aloitti. Hänestä tuntui, että häneenkin oli sattunut, mutta hän ei kyennyt sanomaan miten.

Serkku halasi häntä. ”Olet varmasti väsynyt. Tulen heti aamulla katsomaan sinua uudestaan. Majatalo on jo järjestänyt sinulle tämän yön, joten voit olla täällä.” Mies nousi seisomaan, painoi suukon hänen otsalleen ja käveli ulos.

Aminasta tuntui, että mies saattaisi itkeä lisää. Häntä itseään ei kuitenkaan itkettänyt, vaikka hän oli surullinen. Kukaan ei ollut sanonut sitä hänelle ääneen, mutta hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli muuttunut ikävällä tavalla.

Kuljettaja ja herra Cello istuutuivat etäämmälle pöydän ääreen, ja Memma oli pitkään hiljaa, vaikka hänen ystävänsä kävi useita kertoja heidän luonaan. Lopulta nainen nousi ja ojensi kätensä mitään sanomatta Aminalle. Amina tarttui käteen ja he nousivat portaat majatalon toiseen kerrokseen. Memma ohjasi heidät pieneen huoneeseen, jossa oli yksi leveä sänky. Amina laski säkkinsä sängyn viereen ja kaivautui peiton alle. Hän nukahti nopeasti, mutta ehti kuulla miten Memma nyyhkytti ja vaikersi. Hän ei vieläkään halunnut itse itkeä. Hän oli kunnossa. Itse asiassa hänestä tuntui, että hän parani pelkällä tahdonvoimalla joka hetki. Ehkä Memmankin tarvitsisi vain keskittyä ja hän voisi heti paremmin...

Aurinko oli jo korkealla, kun Amina heräsi. Hän tunsi olonsa hieman tokkuraiseksi, mutta muuten hyvin levänneeksi. Jos painajaiset olivatkin kiusanneet häntä vielä yöllä, hän ei muistanut sitä. Memma oli poistunut huoneesta ja ulkoa kantautui ihmisten ääniä. Amina nousi istumaan ja laski jalkansa roikkumaan sängyn reunan yli. Loppukesän aurinko paistoi huoneen seinälle. Oli vielä melko aikaista, vaikkei Amina osannutkaan tarkalleen sanoa aikaa auringon asennosta. Hän nousi seisomaan ja hänen jalkansa osui säkkiin. Amina puri huultaan. Hän käänsi katseensa säkistä ja käveli ovelle. Se oli lukossa. Kahvan kolahdus kuului kuitenkin riittävän hyvin, sillä hetken päästä joku avasi oven. Se oli Aminalle tuntematon nuorimies, joka viittoi häntä menemään alakertaan.

Amina käveli hitaasti portaat alas majatalon saliin. Asiakkaita ei vielä niin aikaisin ollut, mutta yhdelle pöydälle oli katettu aamiaista. Hän käveli pöydän luo ja alkoi syödä. Puolivälissä leipäpalaa hän lopetti. Hänen ei ollut nälkä. Hän ei halunnut syödä. Ulkoa kuului huutaen käytävää keskustelua, mutta Amina ei saanut sanoista selvää. Hän päätti mennä ulos kuuntelemaan. Kukaan ei pysäyttänyt häntä.

Armaran chapter 1

 

The girl woke up. She was groggy. At first the only thing she could understand in her cloudy head was the fact that she was awake. Trying to open her eyes was an ordeal and a small gap between her eyelids revealed nothing but blurry greyness. She was lying on her side... lying? Yes. She was lying on her side on something rather hard and she was cold. All her limbs were aching. She tried to move her hand in order to push herself up from the groung but her hand hardly moved and there was no strength in her muscles. She closed her eyes for a moment. The world was looking somewhat more clear but it was a little bit dark – whether it was evening or morning, she could not tell.

She opened her eyes again. Without her noticing an hour or two had passed by. Rays of golden sunlight scattered complex shadows of tree branches and leaves on the ground and the ruins. The ruins... She didn't remember how she got there. She didn't remember what had happened before. She tried to support herself on her hand again and managed to get on her hands and knees. It was all quiet around her. After taking a few deep breaths, she got up. She was hungry and thirsty but it didn't bother her. She wanted to know where she was and what had happened. Without a glance at the ruins she walked past the downtrodden and bent bushes into the woods.

It wasn't a long way to go. Even though she didn't know how to count her steps or distance, the road wasn't that far off. She looked left and right. The road was empty and quiet. The sun was warming her up nicely and a small breeze played on her face. She wanted to smile but couldn't. It was as though she was hurting somehow but she didn't know what it was. She sat down on the side of the dry road and let the sun hug her.

She was lost in her thougths and didn't notice the approaching carriage until it was only some meters away from her and the driver shouted a halt to the horses. She slowly turned her eyes on the travellers. Now the thirst and hunger made what felt like an endless pit in her chest and she couldn't say a word.

The driver leapt down from the carriage and cautiously walked towards her with a worried expression on his face. ”What's the matter? Are you all by yourself here? Where's your family? How'd you get here?”

The girl opened her mouth to reply but there was no sound. Her dry and hoarse throat made her cough.

The man went back to the carriage and brought her a flagon. ”Drink some. You look like you've been here all day.”

The girl sipped a little water from the flagon. It was luke warm and felt like healing balm on her dry lips. She coughed to test her throat and managed to produce a small sound. She turned to look at the man. ”I don't know. I came here because there was nowhere else to go.”

The man frowned. Some other people had come out of the carriages behind the first one. They were keeping their distance.

The girl turned her eyes on the glimmering sandy surface of the road. ”I... walked here... from the woods... from there,” she said and pointed at the slightly trodden bushes.

The man tilted his head in an attempt to see further into the woods and the near-invisible path. ”Drink some more. I'll ask if they've got some food ready for you,” he said and returned to the others. They talked quietly, and the girl didn't really care what they were talking about. She drank some more water and was starting to feel a little better.

The driver came back to her followed by several men from the carriages. ”Can you remember your name or who you were last with? We're going to the woods to see how far that path goes.You can stay here. Memma's just getting some bread ready for you.”

The girl took a quick and nervous look over her shoulder to the woods. ”No. You can't go there. It's not right. It... You can't go there! It's really scary!” she cried. She couldn't really tell what was so scary about the place. There was nothing but overgrown ruins there after all.

The driver frowned again and gave an uncertain look to his friends. No one said anything. He turned back to her. ”Would you rather come with us to the woods? We're going anyway and you're getting food no matter what.”

The girl looked into the man's eyes for a moment. She wasn't old enough to understand everything she had seen but this man seemed like a trustworthy and determined person. She nodded and put her hand in the man's hand.

The man pressed her hand gently and they stepped into the shade of the trees. The undergrowth was quite thick but not impenetrable and the downtrodden bushes were leading the way. When they were approaching the ruins, two of the other men passed them. They were holding axes.

The girl stopped. ”No. You can't go there!”

The men looked back at her. ”You came from here, didn't you? We came here to see what's happened 'cause you didn't tell us,” other one of them noted.

The girl lowered her eyes to the ground. ”I can't remember.” She looked at the ruins. ”But I think it's something bad.”

The driver picked her up. ”They'll go first. They've fought bandits before.”

”But... there are no bandits,” the girl mumbled.

The rest of the men passed them aswell as the first two reached the ruins. After taking a look inside, they turned back as pale as sheets. After a quick change of words with the other men the rest of them peeked in. They returned to the driver and girl. They said nothing but exchanged glances and gestures.

The driver put the girl down. ”Wait here,” he said and walked to the ruins to take a look. As he returned, he was pale and looked straight to her eyes. ”Can't you even remember your name?” he asked very quietly as if something was obstructing the sound from coming out.

Her lower lip trembled. She had a feeling that there were dead people in the ruins even though she couldn't remeber anything. ”I don't want to go there,” she whimpered.

”You're not going there. And neither are we – not again. You were right. This is a scary place.We'll continue our way to the nearest village, Groshna. We'll get there in a couple of hours. Do you remember anything?” the driver insisted. He was still very nervous.

The girl thought for a moment. The rest of the men turned back to return to the road. ”I... can remember... my name... but I don't want to tell it now,” she replied quietly.

The driver nodded and picked her up. The way back to the road seemed a lot shorter than before. The driver lifted the girl up in the back of the first carriage and returned to direct the horses. Two women were sitting in the carriage and one of them gave the girl food. One of the men who had been in the woods checked their situtation but he refused to answer the women's questions about what had happened in the woods. After finishing her meal, the girl curled up on the floor. Other one of the women covered her with a blanket and she fell asleep as the carriage turned steadily from side to side.

The girl woke up to a yell. It must have been a halt command for the horses, since the carriage stopped moving. She listened to the footsteps and conversation she could hear coming from outside. Several men were having a heated argument but she couldn't hear it all. ”-not be serious! They were not ordinary thieves!” ”-come no one knows a thing-” ”It is clear that the bandits killed the family but what-” ”-no need to frighten everyone. This will clear up-” ”Don't tell me this will clear up on its own!” It was the driver. ”The girl got out of it with barely a scratch on her but she won't or can't remember a thing! And I can't blame her for that. No man killed those bandits!”

The man who was trying to calm things down spoke in an extremely patient tone but with a degree of authority: ”I have no doubt that the bandits killed a travelling family but can you tell me with absolute certainty that all of them died? That there was no one among them who decieved them and set them up somehow? This is all unheard of, so I hope you'll excuse me for not sending all my guardsmen to a ghosthunt.”

After a moment of silence one of the men who had been in the woods spoke: ”We mainly need help to bring the bodies out of there. We can't leave them there to rot and some pests are bound to show up soon. Besides the spot is pretty close to the big curve before the crossroads. We'll be heading back before sundown and back here soon after dark.”

Another silent moment. ”Come to my office. I won't send all of the guards but I'll ask some of the villagers to go with you. Maybe someone knows those ruins,” the authorative man said.

The girl lifted her head. She was alone in the carriage. She lifted the fabric at the back of the carriage and looked around. They were in a village which she thought she'd seen before. She climbed down. No one was paying any attention to her. She stepped from between the carriages to the town clearing. She was now sure she had been here before.

Someone grabbed her shoulder from behind. It was the woman who had given her food. ”Come. It's better you don't go wandering off on your own.” She directed her back to the carriages. On the other side was a clean-cut stone building. The girl nodded. She remembered this place. She also remembered her name. She remembered where she came from. However, she couldn't think about her life in any other respect. A nasty feeling creeped into her mind if she tried.

A while later a group of men exited the building. Some of them had been traveling with the carriges, others were probably villagers. They split to different directions. Last man to exit was a man dressed in rather expensive looking clothes with a fine hair-cut and good skin. With him was the driver. They walked up to the girl. The well-dressed man crouched in front of her. ”G'day. I am Fredrik Cello. I am the chargé d'affaires of this village. I asked the owner of the inn to let you stay there for a couple of nights until we can find your kin.”

The girl was silent.

The woman placed her hand on her shoulder. ”I can take her there. I was going to pay a visit to a friend who works there anyway.”

Mr. Cello stood up and nodded. ”That would be very kind of you, miss.”

The driver leaned closer to the girl. ”Could you tell us your name now? It'd help us find people who might know you.”

The girl nodded. ”I am Amina,” she replied.

”Alright, then, Amina. That's a very pretty name. Now would you go to the inn with Memma? We'll all be there later tonight,” the driver hurried and returned to his horses.

Memma let go of her shoulder and took her hand instead. ”Let's go. My friend's a waitress and she always gets the best food out.”

They walked across the clearing to the inn. Memma and the waitress greeted each other with smiles and happy words and talked a lot. The waitress brought them good food and sat with them whenever she wasn't needed to serve the other customers. Amina dozed off now and then but woke up soon every time as dark dreams filled with fear began over and over again. The sun was disappearing behind the highest trees and twilight was setting in. Memma was starting to get restless and the laughter that had been present in her conversations with the waitress faded away.

Less than an hour after sunset several carriages entered the village clearing. Lanterns had been attached to the front and back of each one of them and men were riding the carriages holding the sides of the carriages with one hand and a torch with the other. They were all very serious. The villagers gathered around to watch and help.

Memma tried to see what was going on through the windows and sharply told Amina to stay on her seat in the middle of the room.

Half an hour later the driver stepped into the inn. He walked straight to Amina and ignored Memma's hasty questions. He handed a half-filled sack to Amina. ”That's all we could find. It's all yours now.”

Amina took a hold of the sack. It felt quite heavy but she could hold it up. She didn't dare to look inside so she placed the sack on the floor to her feet.

The driver turned to Memma and answered her questions in a low voice. Her face went pale and eyes widened with terror as she recieved long-waited answers. Finally she sat down and was shaking all over.

Mr. Cello stepped forward. He had been standing nearby waiting for his turn. ”One of the villagers says he quite likely knows the girl. If you don't mind, I'll ask him to come in,” he said to the driver.

The driver nodded and Mr. Cello went out for a moment. He returned with a man Amina had met before.

”Oh dear child! Amina, how are you little cousin?” the man cried out and knelt before Amina. He was Amina's father's cousin. He had obviously cried a lot. Amina thought there was something a little bit funny and strange about that. Did grown men cry?

”I... don't... remember much,” she said as she couldn't think of anything else to say.

The cousin nodded. ”You don't have to. And don't go thinking about things too much if you don't feel like it. The most important thing is that you're not hurt.”

”I am still surprised there are not as much as a scratch on her... considering the state of the others,” Mr. Cello annotated.

”I... don't... know,” Amina began. She felt that she had been hurt, too, but she couldn't say exactly how or where.

The cousin hugged her. ”You must be tired. I'll come here first thing in the morning to see you again. The inn has already arrenged for you to stay here tonight so you can stay.” He got up, kissed Amina on the forehead and walked out.

Amina felt like he'd likely cry some more. She didn't feel like crying, though she was sad. No one had said it out loud but she felt that her life had taken an irreversible turn to the worse.

The driver and Mr. Cello sat down a little further away and Memma was quiet for a long time, even though her friend tried to talk to her several times. Finally, she got up and held her hand out for Amina without saying a word. Amina took her hand and they climbed the stairs to the higher floor of the inn.

Memma walked them to a small room that had a wide bed in it. Amina dropped her sack next to the bed and crawled under the blanket. It didn't take her long to fall asleep but she was still awake when Memma started to sob and moan. She still didn't feel like crying herself. She was doing fine. To be honest, she felt as though she was getting better all the time with her willpower alone. Maybe what Memma needed was to really focus for a while and she'd feel better, too...

The sun was already high when Amina woke up. She felt a little bit groggy but well-rested. Had there been any nightmares, she could not tell, for she didn't remember any bothering her sleep. Memma had left the room and Amina could hear people going on about their businesses outside. Amina sat up and let her feet dangle from the side of the bed. Late summer's sun lit the walls of the room. It was still quite early even though Amina couldn't really tell the time from the sun. She got on her feet and her foot touched the sack. She bit her lip. She turned her eyes away from the sack and walked to the door. It was locked. The sound of her trying the handle was loud enough to get the attention of someone in the corridor because the door opened in no time. A young man that Amina had never seen before beckoned her to go downstairs. There were no customers this early but breakfast was set on one of the tables. She walked over to the table and started to eat but halfway through her first piece of bread she stopped. She wasn't hungry. She didn't want to eat. A loud conversation carried over from outside but Amina couldn't make out the words. She decided to go and listen. No one stopped her leaving the inn.

Esittelyssä Armaran - Introducing Armaran

Armaran Prologi 

(in English, see below)

Armaran. Maantieteellisesti ja kulttuurisesti laaja manner, mutta monin paikoin läpäisemätön erämaa. Sen lauhkeissa metsissä metsästäjä-keräilijäheimoista alkoi kehittyä suurempia aloilleen asettuvia yhteisöjä ja lopulta elinvoimaisia kyliä. Ihmiset matkustivat laajalti ja tutkivat kesyttämätöntä luontoa. Monista ilmiöistä ja uroteoista kerrottiin tarinoita, jotka kulkivat tarinankertojien perheissä sukupolvelta toiselle ja kylästä kylään. Tarinankertojista tuli arvostettuja jäseniä yhteisössä ja heitä alettiin kutsua ylistävällä nimellä Fatil. Vuosisatojen kuluessa ihmiset oppivat myös elämään rinnan epätavallisempienkin olentojen kanssa. Osa luonnonvoimien hengistä oli kiinnostuneita ihmisistä ja ne oppivat ihmisten kielen seuratessaan näiden toimia – varsinkin kuunnellessaan leirinuotioiden ympärillä kerrottuja tarinoita. Veden henget uivat kalastajien rinnalla, tuulen henget juoksivat kilpaa saaliseläinten kanssa metsissä, maan henget tarkastelivat ihmisten etsimiä kasveja joka suunnasta ja monet muut henget aistivat ihmisten kiinnostuksen ja kunnioituksen itseään kohtaan.

Rinnakkaiselo johti lopulta henkienkantajien sukujen syntyyn – ihmisten ja henkien kumppanuuteen, Kahtal. Kyky ei kuitenkaan ollut jokaisella suvun jäsenellä eikä jokainen mahdollinen henkienkantaja välttämättä kohdannut itselleen sopivaa henkeä elämänsä aikana. Kun henkien aistimiseen herkistynyt henkilö kohtasi sopivan hengen, seurasi mittelö, Hendo, jossa ihminen voittaessaan sai elinikäiseksi kumppanikseen ruumiiseensa hengen ja sen voiman tai hävitessään kuoli. Pahimmassa tapauksessa henki sai valtaansa hävinneen ihmisen ruumiin ja siitä tuli Treshti, hengenvaltaama. Treshtit olivat pelottava vastus, sillä ruumiissa henget pystyivät käyttämään voimaansa hallitummin ja halutessaan soluttautumaan ihmisten joukkoon. Ainoastaan hengen voiman loimu silmissä paljasti Treshtin. Lisäksi Treshteiltä puuttui ihmisen mieli ja niillä oli vain henkien itsekäs olemus, mikä johti usein monien ihmisten kuolemaan. Treshtin syntymää ei voinut koskaan nähdä ennalta, sillä heikoinkin henki saattoi voittaa mieleltään vahvimman ihmisen. Monet henkienkantajat liikkuivatkin pienissä ryhmissä, jotta Hendon sattuessa kohdalle oli aina joku varmistamassa, ettei Treshtiä pääsisi valloilleen. Jo yhtä tai useampaa henkikumppania kantava ihminen saattoi aivan yhtä todennäköisesti kuolla Hendon aikana kuin ensimmäistä mittelöään suorittava.

Kyky aistia henkiä levisi ihmisten keskuudessa, kun puolisoa etsittiin kaukaisemmista kylistä ja perheet muuttivat uusille seuduille elantonsa perässä. Alkuperäiset henkienkantajien suvut hukkuivat muihin sukulinjoihin, mutta ajan kuluessa osa henkienkantajista onnistui kasvattamaan sukunsa nimeä nimenomaan henkiensä avulla. Tällöin voidaan katsoa alkaneen henkienkantajien toinen aikakausi, sillä tarinat henkienkantajista alkoivat kulkeutua myös Armaranin ulkopuolelle. Viimeistään Kendelin suursota teki henkienkantajista tunnettuja suuressa osassa maailmaa, kun Armaraniin hyökättiin voimakkaasti kahdelta rintamalta. Armaran ei ollut koskaan yhdistynyt kuningaskunnaksi ja asutus oli edelleen hajanaista, joten armeijan kokoaminen oli lähes mahdotonta, mutta muutamat rohkeat ja henkiensä kanssa hyvin kouluttautuneet henkienkantajat onnistuivat hidastamaan vihollisten etenemistä ja suojelemaan kotejaan. Sota päättyi kuitenkin häviöön, sillä yhtenäistä vastarintaa ei kyetty järjestämään ja kaksi varustautunutta ja koulutettua armeijaa marssi halki puolen Armaranin. Valloittajat eivät kuitenkaan orjuuttaneet alueen ihmisiä, vaan etsivät heidän joukostaan sopivia sotilaikseen ja palvelijoikseen. Heitä kiehtoivat erityisesti Kahtalien kyvyt.

Kun ensimmäiset Kahtalit siirtyivät pois synnyinsijoiltaan, tulivat vastaan uusien alueiden henget, joille jo kumppaneina elävät henget opettivat Kahtalien kotikielen armaranin ja mahdollistivat kommunikaation. Myös Kahtalien perimä levisi toisiin kansakuntiin ja sukupolvien kuluessa sekä tarinat että taidot levisivät uusille alueille. Henkikumppanit omaksuivat ihmisten niille antamat nimet: Tuli – Keok, vesi – Fansi, tuuli – Panga, maa – Mehga ja salama – Tang. Myös harvinaiset henkikumppanit saivat nimet: Suolainen vesi – Miishu, jää – Finko, ilma – Trua, parannus – Praie, luonnonparannus – Pung ja varjo – Shuua. Aikojen kuluessa henget ehtivät muodostaa kumppanuuden useiden ihmisten kanssa ja siirsivät tietojaan ja taitojaan eteenpäin uusille Kahtal-sukupolville ja edelleen ne halusivat kuunnella ihmisten tarinoita.

Vuosisatojen aikana Kahtalit saivat suurta arvostusta ja pelonsekaista kunnioitusta. Lopulta pelko alkoi ottaa muiden alueiden ihmisistä vallan ja henkienkantajien toinen aikakausi lähestyi loppuaan maailmassa, myös heidän kotiseudullaan Armaranissa. Useiden maiden henkienkantajien vihaajat yhdistivät voimansa ja päättivät tuhota kaikki maailman Kahtalit. Heidän vainonsa jatkui vuosikymmeniä ja myös viattomia ihmisiä surmattiin Kahtalien suojelemisen vuoksi, Kahtalien kanssa vehkeilystä syytettynä tai pelkästä epäilystä, että heillä olisi henkikumppani. Heidän joukossaan kuoli myös useita tarinankertojia ja monet Armaranin historiasta kertovat tarinat unohtuivat. Lopulta edes yksittäisiä Kahtaleja ei löydetty ja koitti henkienkantajien kolmas aikakausi – henkienkätkentä, sillä yksikään mahdollisesti elossa oleva Kahtal ei voinut kuin piilotella itseään ja kykyjään, koska maailma oli vielä pullollaan henkienkantajien vihaajia.

Hiljaisten vuosikymmenten edetessä kaukana Armaranista perustettiin Hembron veljeskunta tutkimaan mahdollisuutta käyttää luonnonvoimaista magiaa ilman henkiä. Veljeskunnan jäsenet loivat opit veden, tuulen, tulen, maan, salaman ja parannuksen hallintaan, mutta heidän kykynsä ei koskaan yltänyt velhojen magioiden tasolle – saati aidon henkivoiman. Jokainen veljeskunnan jäsen opetteli armaranin kielen ja osa heistä tutki menneiden aikojen kirjoituksia henkienkantajista ja heidän taidoistaan parantaakseen omia kykyjään. Useimmat henget kieltäytyivät kommunikoimasta heidän kanssaan, vaikka he olivat opetelleet armaranin kielen, sillä ne olivat joutuneet elämään ilman ihmisohjausta ja halveksivat yritystä ylittää omat voimansa. Monet veljeskunnan jäsenet näet uskoivat olevansa parempia kuin yksikään Kahtal ja että ihmismielen voimalla voidaan saavuttaa paljon suurempia voimia kuin mihin henget koskaan kykenevät. Henget olivat palanneet omiin oloihinsa luonnossa tai jääneet niille sijoilleen, mihin niiden viimeinen kumppani oli surmattu, eivätkä ne olleet enää kiinnostuneita ihmisten tekemisistä. Vuodet vaihtuivat vuosikymmeniin, vuosikymmenet venyivät vuosisadoiksi eikä Kahtaleista enää kuultu...

Armaran Intro in English

Armaran. Geographically and culturally a vast continent, but in many regions nothing but impenetrable wilderness. Its temperate forests were the early home to hunter-gatherer tribes that grew to form larger communities and eventually lively villages. People traveled wide and far to make discoveries of the untamed nature. Many phenomena and deed were relived in stories told and remembered by families of storytellers from generation to generation and from one village to the next. The storytellers became well respected members in their community and they were given a panegyrical name Fatil. As centuries passed, the people learned to live side by side with even the most unusual beings. Some of the element spirits were interested in the people and learned their language as they followed the everyday lives of the people – especially as they were listening to the stories shared around campfires. The spirits of water swam along the fishermen, the spirits of wind ran beside the prey of huntsmen, the spirits of earth studied the plants the people were looking for from every possible angle and many other spirits sensed the interest and awe the people had towards them.

Living side by side led eventually to the birth of spiritbearer families – the companionship between spirits and people, Kahtal. Every member of these families was not able to become a spiritbearer and not everyone with the potential met a suitable spirit during their lifetimes. When a person sensitive to spirits came across a suitable spirit, a battle – Hendo – ensued. If the person won, he or she was granted a lifelong companionship with the spirit and was able to use the power of the spirit. If the person lost, he or she died and in the worst case the spirit took over the body and became Treshti, spirittaken. A Treshti was a fearsome foe because in a human body the spirit could control its power in a more precise manner and walk among people without notice. Only the glow of the spirit in the eyes would reveal the Treshti. Without a human mind and only the selfishness of the spirit, the Treshti often caused the deaths of many people. The birth of a Treshti could not be foreseen as even the weakest spirit could win over the strongest of minds. Many spiritbearers traveled in small groups in order to be prepared to deal with a Hendo accordingly and avoid the havoc a Treshti could bring if it had a chance to wander the lands. For even being a Kahtal before could not prevent you from losing a Hendo and becoming a Treshti.

The ability to sense spirits spread among people as they traveled in search of spouses in the fartest villages and moved to new areas to make a living. The original spiritbearer families mingled and were lost amongst other bloodlines. However, many spiritbearers were able to make a name for themselves and their families with their spirits. This is when the second era of spiritbearers begun, for the stories of the Kahtal spread also outside of Armaran. The Great War of Kendel was the final event to make spiritbearers known to the majority of the world, as Armaran was attacked heavily on two fronts. People of Armaran had never united to form a country of their own and dwellings were spread far apart in many regions. As there was no army, brave people with some well-trained Kahtal amongst them managed to slow down the enemy and protect their homes. The war was as good as lost from the beginning as the enemy faced no properly organized opposition. The well-equipped and trained armies marched across half of Armaran. However, the conquerers did not slave the people of their newly claimed lands but sought out the most apt soldiers and servants from among them. They were especially intrigued by the Kahtal.

When the first of the Kahtal moved out of their birthland, they met new spirits. Their companion spirits thaught the language of Armaran to these cousins of theirs and made communication possible for the Kahtal. As the language and blood of the Kahtal spread to new areas with each new generation, so did the stories of their deeds and abilities. The spirit companions accepted the names the people had given them: Fire – Keok, water – Fansi, wind – Panga, earth – Mehga and lightning – Tang. Even the rare spirit companions received names: Salty water – Miishu, ice – Finko, air – Trua, healing – Praie, natural healing – Pung and shadow – Shuua. As times passed by, many spirits had a chance to form a companionship with several people and they moved their knowledge and skills onwards to new generations of Kahtal. And they were still keen to hear the stories of Fatil.

Throughout the centuries, the reputation of the formidable Kahtal grew and they received more and more awe, respect and fear. Eventually the fear took over the people of some regions and the second era of the Kahtal was soon to end – even in their homeland Armaran. The haters of Kahtal from many countries combined their powers and were determined to hunt down and kill every last Kahtal in the world. Their persecution continued for decades and many innocent people died alongside the Kahtal – whether they were trying to protect the Kahtal, suspected of having a spirit companion or just considered to side too much with the Kahtal did not matter. Among the dead were a lot of storytellers and many histories of Armaran were lost forever. Eventually not even a single Kahtal could be found anywhere and thus began the third era of the spiritbearers – the era of spirit hiding, for if there were any living Kahtal, they could not reveal themselves or their abilities. The world had still many Kahtal haters. As the decades passed in silence, the brotherhood of Hembro waas founded to study the possibility to use elemental nature magic without the spirits. The members of the brotherhood managed to generate the magics of water, wind, fire, earth, lightning and healing that were similar to the powers of the spirits. However, their magics were nowhere near the powers of true wizards – let alone the actual spirit powers. Every member of the brotherhood was taught the language of Armaran and some of them studied the old writings of spiritbearers and their abilities in order to improve their own skills. Most spirits refused to communicate with them even though they shared a language because they had been forced out of human civilization and they despised the attempt to exceed their powers. Indeed, many of the brothers believed that they were better and more powerful than any Kahtal ever and that by the means of human mind alone they could achieve powers much greater than what the spirits were capable of. The spirits had returned to their own niches in nature or remained in the very spot where their last companion had been slaughtered and they were not interested in human actions anymore. Years flowed to form decades, decades passed to long centuries and no one heard of the Kahtal...