Terveisiä - Update on my status

FIN - Pahoittelen pitkää taukoa. Elimistöni vaati melko rutiininomaista kirurgista toimenpidettä, josta olen pikku hiljaa toipunut. Yritän palata kirjoittamisen pariin mahdollisimman pian, mutta päivitystahtini ei erittäin todennäköisesti palaa normaaliksi enää tämän vuoden puolella. Toivossa on kuitenkin hyvä elää, kuten lapamatokin tietää.

ENG - I apologice for the long break from updates. I had to undergo a surgical operation and I have been recovering from it for the past weeks. I'm trying to get back to writing as soon as possible, but I fear that I won't be updating the blog according to my schedule during the rest of the year. I've got my hopes up, though.

Armaran 19. luku

FIN - Yksi jäi välistä ja tämäkin on pari päivää myöhässä. Sainpa sen kuitenkin valmiiksi.

ENG - Missed one and this one is a couple of days late. Still managed to finish it, though.

Armaran 19. luku

Amina heräsi väsyneenä eikä olisi noussut sängystä ellei olisi ollut koulupäivä. Hän ei ollut tehnyt edellisen päivän tehtäviä loppuun eikä tiennyt mitään läksyistä. Hän ei jaksanut välittää, koska oli niin rasittunut edellisestä päivästä. Matka kukkulalle keräämään kukkia herra Augustinin apuna oli ollut varmasti paljon hyödyllisempi hänen elämänsä kannalta, kuin luokassa vietetty päivä olisi ollut, mutta Aminasta alkoi tuntua, että neiti Slavan suhtautuminen häneen oli muuttunut. Hän oli ollut poissa koko kesän ja sen lisäksi hän antoi muiden asioiden mennä koulunkäyntinsä edelle. Toki neiti Slava sai aina maksunsa, mutta hänelläkin oli ylpeytensä työstään.

Amina raahusti koululle puoliunessa ja istuutui paikalleen.

Neiti Slava tuli hänen luokseen melkein viimeisenä. ”Ajattelin, että voisit ensi viikolla siirtyä historian tuntien ajaksi edistyneempien oppilaiden pöytään. Luit kesällä sellaisia teoksia, että sinun pitäisi pärjätä heidän kanssaan.”

Amina oli yllättynyt, mutta hyvillään. Hän oli kehittynyt lukemisessa melko paljon kesän aikana, joten hän ehkä pystyisi pysymään siinäkin mielessä pidemmälle opiskelleiden lasten tahdissa. Hänen intonsa laantui jonkin verran lounaan aikaan, kun hän kuuli ystäviltään, että pidemmälle historiaa lukeneet joutuivat myös kirjoittamaan usean sivun mittaisia esseitä. Se olisi paljon lisää työtä Aminalle, joka ei vielä ollut kovin nopea kirjoittamaan. Neiti Slava halusi selvästi testata häntä. Amina päätti selviytyä kaikesta koulutyöstä herra Augustinin auttamisen ohella. Pian olisi talvi, joten hänellä ei kuluisi aikaa kasvien keräämiseen.

***

Seuraavalla viikolla Amina siirtyi historian tunnin aluksi ujosti vanhempien lasten seuraan. Pari heistä katseli häntä kummissaan tai uteliaana, yksi mulkaisi ilkeästi ja Eric hymyili hänelle. Neiti Slava tuli pöydän luo ja esitti heille heidän tehtävänsä: heidän pitäisi ensin lukea katkelma yhdestä kirjasta (joku heistä voisi lukea sen ääneen ja siten säästää heidän aikaansa) ja sen jälkeen heidän tulisi yhdessä pohtia vastauksia kysymyksiin, jotka hän oli listannut heille. Kaikki kysymykset, joihin he eivät ehtisi vastata tunnilla, tulisivat heille läksyksi. Hän tulisi vielä tunnin lopuksi kuulustelemaan heitä.

”Amina voi varmasti lukea tekstin meille,” yksi pojista vinoili.

Amina mutristi suutaan ja oli vastaamassa, kun yksi vanhimmista tytöistä nappasi kirjan. ”Anteeksi nyt vain, Ted, mutta minulla on huomiselle varattuna parempaa tekemistä, kuin kuunnella sinun valittavan miten et ehtinyt tehdä läksyjäsi, koska niitä oli niin paljon. Sitä paitsi hänen on hyvä oppia ensin meidän työskentelytapamme ennen kuin me rasitamme häntä liikaa.”

He kuuntelivat, kun tyttö luki tekstin. Amina kuunteli tarkkaavaisena. Hän oli lukenut kesällä jotain, joka oli sivunnut aihetta eli Armaranin kaupunkeihin määrättyä byrokratiaa pari vuosituhatta aiemmin. Monet asiat olivat myöhemmin muuttuneet, mutta jotkin asiat olivat vielä samalla tavalla säädeltyjä. Hän muisti myös yhden tarinan sivunneen aihetta ja kävi läpi sen sanamuotoja mielessään.

Heidän tehtävänsä keskittyivät aika paljon vertailemaan vanhaa ja nykyistä järjestelmää, johon vanhemmat oppilaat olivat jo tutustuneet aikaisemmin. Amina ei osannut sanoa paljoa eroista, mutta hän pystyi tietoineen lisäämään pari yksityikohtaa kirjassa kerrottujen lisäksi. Useimmat vanhemmat oppilaat eivät halunneet uskoa häntä, mutta kirjasivat kuitenkin ylös hänen mainitsemansa asiat. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun tunnin lopussa neiti Slava totesi tyytyväisenä heidän saaneen enemmän asioita oikein kuin hän oli odottanut. Hän jopa antoi anteeksi viimeiset kaksi tehtävää, joita he eivät olleet ehtineet tekemään.

Koulun jälkeen Eric tuli Aminan luo. Heidän kotimatkansa ei kulkenut pitkään samaa tietä, mutta poika halusi jutella hänelle. ”Onnistuit yllättämään meidät kaikki. Selvästi neiti Slavalla oli syynsä lisätä sinut meidän pöytäämme.”

Amina kohautti olkiaan. ”Luin kesän aikana aika outojakin kirjoja. Tai siis sellaisia, joita ei ehkä olisi odottanut. Sain lainata asiainhoitajan kirjastoa. Se oli todella opettavaista.”

Eric hymyili. ”Sinulla on myös todella hyvä muisti. Muuten et pystyisi sanelemaan melkein sanasta sanaan vanhoja dokumentteja.”

Amina painoi hieman päätään. Aihe oli hänelle vaikea erityisesti Ericin seurassa. Hän oli saanut käsityksen, että Eric tähtäsi virkamieheksi Hademiin tai johonkin suureen kaupunkiin. ”Se on osa minua,” hän sanoi vaisusti.

Eric katsoi häntä kummissaan.

”Kaikilla Fatil on hyvä muisti,” Amina mumisi eikä nostanut katsettaan tiestä.

Eric puri huultaan. ”Niin, tietysti.” Hän ei sanonut enää muuta ennen kuin kääntyi kotiinsa johtavalle tielle ja silloinkin hän vain nosti kättään hyvästiksi.

Amina jatkoi Streckken taloon madellen. Eric oli aina hänelle ystävällinen, mutta hänen perintönsä oli pojalle vaikea aihe. Hän ei voisi olla ystävä Fatilin kanssa tulevassa työssään. Vielä pahempaa olisi, jos poika saisi koskaan tietää hänen olevan Kahtal.

***

Amina toipui matkasta kukkulalle melko hitaasti. Praiella meni oma aikansa toipua eikä se jaksanut auttaa hänen toipumisessaan niin paljoa. Lisäksi Amina pyysi Praie useina iltoina pitämään hänet virkeänä myöhään, jotta hän sai tehtyä rästiin jääneitä tehtäviään. Neiti Slava ei enää joustanut hänen koulutöidensä kanssa, kuten oli aluksi tehnyt hänen aloitettuaan herra Augustinin apuna. Aminan syntymäpäivä tuli ja meni. Pari päivää sen jälkeen hänelle saapui paketti Groshnasta ja vähän myöhemmin kirje Jaredilta. Uusi vuosi oli niin lähellä, ettei hän mitenkään ehtisi Groshnaan, vaikka hän olisi lähtenyt heti. Herra ja rouva Streckken olivat lähteneet joitain päiviä ennen hänen syntymäpäiväänsä eikä heiltä ollut jäänyt mitään ohjeita palvelusväelle hänen merkkipäivänsä suhteen. Aminaa se ei haitannut pahasti. Hän olisi tuskin voinut saada heiltä mitään lahjaa tai onnentoivotusta, joka olisi miellyttänyt häntä.

Amina oli ollut oikeassa siinä, että hänelle jäisi enemmän aikaa muille asioille kasvien kuihduttua syksyllä, mutta herra Augustin kaipasi edelleen hänen apuaan ja tämä alkoi myös opettaa hänelle erilaisia rohtoja, kun ihmiset sairastelivat kylmenevässä säässä. Aminalle jäi kuitenkin enemmän aikaa kuin hän menetti ja hän opetteli innoissaan uusia asioita. Eräs flunssaiselta vaikuttava poika kuitenkin huoletti häntä. Herra Augustinin mukaan pojalla ei ollut suurta hätää, kunhan hän saisi muutaman päivän kuurin rohtoja yskään ja kuumeeseen. Amina kuunteli kuitenkin Praie, jonka mukaan pojan keuhkoja ei voisi pelastaa ja tämä tulisi erittäin todennäköisesti kuolemaan. Amina yritti ilmaista huolensa herra Augustinille, mutta tämä vakuutti, että joskus asiat vaikuttivat vakavammilta kuin mitä oikeasti olivat. Kahden päivän hoidon jälkeen poika vaikuttikin toipuvan hieman, mutta viidentenä päivänä hänen kuntonsa romahti eikä mitään ollut enää tehtävissä. Amina jätti seuraavana päivänä menemättä kouluun ja oli herra Augustinin liikeessä tämän ollessa pojan perheen luona. Hän myös selitti asian neiti Slavalle, kuten se oli – hän oli itse tarjoutunut menemään herra Augustinin avuksi, jotta tämä voisi auttaa perhettä. Neiti Slava määräsi hänelle ylimääräisen esseen kirjoitettavaksi historian tunnin jälkeen.

Joitain päiviä ennen Uutta vuotta monet oppilaat puhuivat koululla siitä, mitä kukakin tekisi. Tenerassa ei ollut tapana kokoontua yhdessä kylälle, vaan monet järjestivät perheen kesken tai hyville ystävilleen juhlia. Amina tiesi olevansa yksin. Herra Streckke oli luvannut palvelusväellekin päivän vapaaksi lounaasta eteenpäin, kunhan keittiössä olisi helposti saatavilla pientä välipalaa. Amina ei siis seurannut kovin tarkkaan muiden keskusteluja ja arvailuja siitä, kuka järjestäisi minkäkinlaiset juhlat ja ketä kutsuttaisiin. Koulusta olisi vapaata ylimääräiset kaksi päivää, joten sekin sai monet iloiselle tuulelle. Amina huomasi historian tunnin aikana, että monilla oli vaikeuksia keskittyä päivän aiheeseen ja tehtäviin, vaikka Uuteen vuoteen oli vielä useita päiviä. Ainoa, joka ei hänen lisäkseen ottanut aktiivisesti osaa keskusteluihin, oli Eric.

Lopulta neiti Slava käski heitä tekemään kaikki aloitetutkin tehtävät kotona uudestaan, koska he eivät olleet saaneet aikaiseksi hyvää vastausta yhteenkään.

”Mitä Streckken talossa tapahtuu Uutena vuonna? En ole kuullut sinun sanovan siitä mitään,” Eric kysyi Aminalta, kun muut oppilaat olivat nousseet pöydästä. Amina oli aina viimeinen, koska hänellä meni eniten aikaa kopioida tehtävät itselleen.

Amina kohautti hartioitaan. ”Herra ja rouva Streckke ovat kaupungissa tapaamassa rouvan sukua ja palvelusväellä on suuri osa päivää vapaana. Ei sen kummempaa,” hän vastasi.

Eric kurtisti hieman kulmiaan. ”Oletko ihan yksin?”

Amina pudisti päätään. ”En oikeastaan. En vain oikein viihdy heidän poikansa seurassa – varsinkaan nyt, kun hän on taas lopettanut syömisen. Jos hän haluaa kuolla, kuolkoot omalla ajallaan. Minä en ole hänen hoitajansa.” Aminan vastaus tuli kiukkuisemmin kuin hän oli tarkoittanut ja hän katsoi Ericiä hieman hämillään.

Poika esitti kuin ei olisi kuullut. ”Minäkin olen tavallaan itsekseni. Pari serkkuani on tulossa käymään, mutta muuten perheeni on poissa. Ajattelin kutsua joitain oppilaita täältä käymään. Sinäkin voit tulla. Serkkuni saattavat puhua politiikkaa koko illan, mutta he jaksavat viihdyttää toisiaan siinä aihepiirissä.”

”Ajattelen asiaa,” Amina lupasi. Hän ei vielä tiennyt mitä ajatella pojan kutsusta. Ehkä tämä vain oli niin kohtelias ja hyvin kasvatettu, ettei voinut jättää ketään yksin juhlapäivänä.

***

Uuden vuoden aattona Streckken poika oli melko heikossa kunnossa. Amina neuvoi palvelusväkeä jättämään tämän omiin oloihinsa, mutta he voisivat käydä tarkistamassa tämän tilan illalla. Viimeistään pojan heikko tila sai hänet tekemään päätöksen lähteä talosta mahdollisimman pitkäksi aikaa. Hän suuntasi Ericin suvun omistamalle talolle pari tuntia ennen auringonlaskua. Amina arasteli hetken aikaa ovella ja nosti kätensä koputtaakseen. Hänen lohdutuksekseen tieltä kuului parin muun oppilaan ääniä. Hän ei ollut yksin.

Palvelija avasi oven ja hymyili Aminalle. Hänen katseensa löysi myös muut lähestyvät oppilaat ja hän siirtyi kumartaen syrjään odottaen, että kaikki olivat sisällä ennen kuin sulki oven. Sitten hän ohjasi heidät kohteliaasti kirjastontapaiseen huoneeseen, jossa Eric ja pari nuorta miestä istui sohvilla.

Eric nousi seisomaan ja toivotti heidät tervetulleiksi.

Ilta sujui melko mukavasti. Useimmat tytöt pitivät Aminalle seuraa, vaikka he olisivat ikänsä puolesta voineet osallistua Ericin serkkujen keskusteluun. Eric ei itsekään osallistunut sukulaistensa väittelyihin paljoa vaan kiersi juttelemassa vuorollaan kaikkien vieraiden kanssa. Serkut yrittivät välillä houkutella vanhimpia vieraita, jotka olivat kuitenkin enintään 17-vuotiaita, keskusteluunsa mukaan. Aminaa he eivät pyytäneet kertaakaan, mikä sopi tytölle.

Lopulta Aminan mielenkiinto miesten keskutelua kohtaan kuitenkin heräsi, kun he puhuivat erään sodan aikaan vallinneesta jalkaväennostosta Armaranissa. Se oli aihe, josta Amina oli kesän aikana lukenut Groshnaa koskevan muistion, joten hän jäi kuuntelemaan miesten väittelyä. Toisen mukaan koko Armaranissa oli ollut käytössä yhtäläinen käytäntö, joka perustui vapaaehtoisuuteen, kun taas toinen väitti, että vapaaehtoisuus oli ollut kunkin alueen asiainhoitajan päätettävissä oleva asia ja monet sotaan lähetetyistä oli valittu mukaan omasta tahdostaan riippumatta. Amina tiesi, että ainakin Groshnan osalta jälkimmäinen piti paikkansa. Groshnassa asiainhoitaja oli saanut valita kutsuiko puhtaasti vapaaehtoisia nuoria miehiä vai laatiko tämä listan potentiaalisista henkilöistä, jotka olisivat keskenään saaneet sopia kuka heistä lähtee, kunhan alueelta saapuisi vähintään kaksi miestä. Silloinen asiainhoitaja oli valinnut neljä nuorukaista, joista kaksi joutui lähtemään vasten tahtoaan, koska kaksi muuta olivat riittävän vaikutusvaltaisista ja varakkaista perheistä, että he saivat painostettua muut perheet lähettämään poikansa. Sota oli kuitenkin jatkunut niin kauan, että sotilaita tarvittiin lisää ja seuraavalla kerralla Everionista oli lähetetty upseereja kiertämään Armarania sopivien nuorukaisten rekrytointiin. Muistion mukaan Groshnasta lähti kaikkiaan viisi nuorukaista sotaan ja heistä vain kaksi palasi.

”Kiinnostaako sinua sotabyrokratia?” Eric kysyi yhtäkkiä.

Amina säpsähti, koska ei ollut huomannut pojan tulleen viereensä. ”Ei oikeastaan. Luin kesällä kyseisestä väennostosta yhdessä kylässä. Ainakaan siellä armeijaan liittyminen ei ollut täysin vapaaehtoista.”

”Mitä siellä tarkalleen tapahtui?” Eric kysyi.

Amina selitti Groshnan käytännön ja miten lisäsotilaiden tarpeessa vapaaehtoisuus ei ollut enää vaihtoehto kenellekään. Kun hän lopetti, hän huomasi serkkujen tuijottavan häntä.

”Mihin perustat väitteesi?” ensimmäisenä puhunut serkku kysyi epäluuloisen ylimielisesti.

”Älä hänestä välitä. Hän on huono häviäjä, mutta minuakin kiinnostaa tietää mistä olet kuullut asiasta,” toinen serkku rauhoitteli.

”Sain lukea asiainhoitajan kirjaston sisältöä kesällä. Siellä oli monta muistiota eri sotiin lähetetyistä joukoista,” Amina vastasi.

”Asiainhoitaja antoi sinun käyttää kirjastoaan?” toinen serkku kysyi epäuskoisena.

”Hän on varmasti jonkinasteinen serkkutyttö tai muuta. Missä päin Armarania tämä kylä sijaitsee?” ensimmäinen kysyi.

”Lähellä Suuren Kiertotien länsireunaa. En ole asiainhoitajan sukua, mutta kylässä asuu serkkujani,” Amina selitti ja hetken empimisen jälkeen lisäsi: ”Maantierosvot tappoivat perheeni kylän lähellä pari vuotta sitten. Olen sen jälkeen asunut jonkun aikaa siellä serkkujen luona.”

Serkut miettivät hetken. ”Miksi sitten olet täällä?” toinen kysyi.

”Täälläkin asuu sukulaisiani, vaikka he eivät olekaan niin läheisiä.”

Serkut kääntyivät katsomaan Ericiin, joka kohautti olkiaan ”Streckken perhe.”

”Eikö heitä kutsuttu tänne?” ensimmäinen serkku kysyi kulmaansa kohottaen kuin kritisoidakseen Ericin tapoja.

”Herra ja rouva Streckke ovat rouvan sukulaisten luona kaupungissa ja heidän poikansa on sairaana,” Amina vastasi nopeasti.

”Emme ole paljoa tekemisissä Streckken perheen kanssa,” Eric vastasi. ”Amina on kuitenkin koulussa osoittanut hyvää arviointikykyä ja ikäisekseen kattavaa historiantuntemusta, ja opettajamme neiti Slava on siirtänyt hänet historiantunneilla edistyneimpien oppilaiden joukkoon.”

Serkut nyökkäilivät ja palasivat oman keskustelunsa pariin. Amina oli kuitenkin vasta lapsi, vaikka kuinka etevä olisikin.

”Anteeksi, tarkoitukseni ei ollut-” Amina aloitti sanomaan Ericille, joka vain pudisti päätään ja hymyili. ”He yllättyvät joka kerta, kun joku mistään kaupunkia pienemmästä paikasta tuleva henkilö tietää jotain, mitä he eivät.”

Amina uskalsi hymyillä vähän.

”Ennemmin minun pitäisi pahoitella heidän käytöstään kaikkia vieraita kohtaan, kun he vain puhuvat keskenään itseään kiinnostavista asioista, joista he voisivat puhua milloin vain,” Eric hymähti.

Myöhään illalla palvelijat lähtivät saattamaan vieraita koteihinsa. Amina ja muutama muu oppilas olivat matkalla samaan suuntaan ja heidän mukaansa lähti kaksi palvelijaa. Toinen palvelija jäi aina odottamaan tielle muiden kanssa, kun toinen saattoi kunkin vieraan ovelle asti. Streckken talo oli vuorossa toisena ja Amina kiitti palvelijaa, joka kumarsi kevyesti ja odotti, että Streckken perheen palvelijat päästivät tytön sisään.

Aminalle tarjottiin iltapalaa keittiössä ja paikalla olevat palvelijat olivat uteliaita kuulemaan millainen ilta hänellä oli ollut. Amina ajatteli, että se johtui varmasti siitä, että Streckket ja Ericin sukulaiset eivät oikeasti olleet paljoa tekemisissä keskenään. Hän kuvaili palvelijoille taloa, vieraita, Ericin sukulaisia ja illan puheenaiheita melko yleisesti ja sanomatta mitään vähääkään negatiivista kenestäkään. Palvelijat olivat innostuneita kuulemaan erityisesti Ericin serkkujen kanssa käydystä keskustelusta, koska kaikki kylässä tiesivät, että suvun jäseniä oli melko korkeissakin viroissa isommissa kaupungeissa.

Lopulta taloudenhoitaja kysyi haluaisiko Amina vielä käydä katsomassa Streckken poikaa. Amina totesi, ettei halunnut herättää tätä ja että hän oli itsekin jo aika väsynyt. Hän ei oikeasti vain halunnut mennä katsomaan nuorta miestä, jolle hän ei ollut mielestään mitään velkaa. Praiekaan ei ollut kiinnostunut miehen tilasta. Se oli jo kertaalleen nähnyt itseään näännyttävän ihmisen.

Armaran chapter 18

FIN - Niinhän siinä sitten heti kävi, että olen muutaman päivän myöhässä. Oikolukukin venyi sen verran myöhäiselle tunnille, että saattoi olla yhtä tyhjän kanssa.

ENG - As I anticipated, I'm a few days late straight away. Proofreading took place at such a late hour that it might have been good for nothing.

Armaran chapter 18

Amina looked at her surroundings keenly even though Mr. Augustin's pace was quite rapid. Signs of the approaching autumn could be seen everywhere, but the day itself was still warm with lingering summer. At first, they walked along clear roads, which eventually turned into wide paths, and in the end, they were walking along tracks that were used only seldom, though they were still clearly visible from the surroundings. Mr. Augustin didn't stop once, and Amina was getting thirsty and a little bit hungry as well. Terry and Sean hadn't said anything since they left Tenera and Klara gave up trying to have a conversation with either of them soon after. From time to time, Mr. Augustin asked Tom to clear some branches or coppice out of their way.

As far as Amina could tell, it was almost noon when they finally stopped for a moment. Mr. Augustin seemed to be planning their route ahead, and everyone else used the opportunity to drink some water.

”We will soon be there. Let us rest for a moment,” Mr. Augustin said eventually and turned to face them. Terry and Klara had made seats out of some moss-covered rocks and the others followed their example.

Mr. Augustin explained to them what kind of terrain would lie ahead. The forest itself might be overgrown and it could be dangerous to walk close to the roots of some trees, as the soil underneath was rocky and there were unseen pits, covered in undergrowth. The hill itself was very steep at some points, and that would very likely slow them down. As Mr. Augustin didn't think he himself would be able to move very fast up the hillside, he described the plant they were looking for in great detail.

Amina listened to the instructions very carefully and tried to ignore Tom who was entertaining himself by throwing his axe up into the trees to see if it would stick to a branch or better yet cut it off. He wasn't there to help them gather the plants, but his indifferent attitude bothered her. Ruffian was the only word Amina could think of to describe him.

They set forward, and as Mr. Augustin had suspected, the path was covered in bushes, and Tom got to work. He still had the energy to brag about his own strength and showed no signs of fatigue even after the had to chop down several branches as thick as his thigh.

They hadn't been far from the bottom of the hill, but they moved much slower. The sun indicated well after noon and Mr. Augustin measured the shades with some worry. According to him, there was no need to hurry yet, but there was no time to take a break. The youngsters soon took over Mr. Augustin whose pace was significantly slower than theirs. Amina didn't have enough strength to go on with the young adults so she walked with Mr. Augustin instead. A lot of sunlight penetrated the tree branches and lit up the surroundings, but the trees were growing so askew that it was difficult to see much farther. After a while, they saw Tom lying at the roots of one sun-lit tree. His eyes were closed and he had a straw dangling from his mouth.

”We'll let him rest,” Mr. Augustin said quietly and they passed him several metres away.

The hill was higher than Amina had expected and her legs were aching. Mr. Augustin was panting lightly but kept going with much determination. They were about one quarter the way from the top when they saw Sean crouching a little way ahead. ”Ah, I was just thinking I could remember them growing somewhere around here,” Mr. Augustin mumbled and went over to Sean to see what he had found.

There were flowers with five petals in front of Sean. Their colours ranged from slightly bluish light purple to dark blue. The leaves looked as though they were covered in soft fuzz. Amina fell in love with them immediately. Sean was as meticulous as ever as he picked the flowers one by one and cut off the different parts of them according to Mr. Augustin's instructions.

”I'll go a little higher to see if there are more flowers there. Maybe I'll find Terry and Klara there,” Amina suggested. She didn't want to stay near Sean in case he'd have another nervous breakdown and despair.

Mr. Augustin simply nodded and said he'd stay there for a while as there seemed to be plenty of flowers growing there.

Amina continued her way up the hill even though her legs were crying for a break. There were no signs of Terry or Klara and they hadn't stomped the undergrowth enough that Amina could have followed them. The hill wasn't more then 20 metres wide, so it was very unlikely that she would get lost, but she felt very lonely. As she walked by herself, Amina payed more attention to her surroundings – even more than she normally would when she was looking for herbs. Many trees had deep, old cuts on their trunks, and Amina wondered what could have caused them. To make such huge marks on trees that made them grow askew would take a lot of force. Eventually her curiosity got the best of her and she brushed the surface of one tree with her fingertips. Praie stated immediately that the marks had been left a very long time ago by some Gahim. Amina instinctively pulled her hand away. A powerful spirit. Maybe it was still moving in the area. What had driven it so mad that it had nearly ripped these trees apart? Amina decided that she really didn't want to know, and moved on quickly even though her legs and thighs were burning painfully and her breathing was heavy.

All of a sudden there were no more trees and for some metres there was a meadow-like hay growth around her, and the very top of the hill was just bare rock. Terry and Klara were moving systematically along the meadow, gathering flowers. On the hilltop, their colour ranged from pale lilac to almost pure white. Amina was mesmerized by their beauty for a moment and then started collecting them herself into the small sack Mr. Augustin had given her. She used her schoolbag as a seat as she let her legs rest for a while.

They had no breaks except for a few minutes here and there to eat and drink a little and they hardly spoke anything. After a couple of hours Tom climbed up to see them. ”It's about time to head back, says the old man,” he blurted out.

Amina stood up and stretched her arms and shoulders. She had been crouching a lot while cutting the plants apart and her head felt heavy on her shoulders.

Terry and Klara packed their things immediately after they finished cutting the plants they had had in their hands when Tom arrived.

Amina took a quick look around. The top of the hill was a beautiful place. It didn't offer a great view because of the thick forest but the contrast between the bare rock and the soft meadow was in itself attractive.

They climbed down the hill and found Sean and Mr. Augustin pretty much where they had left hem.

The whole party carried on downhill and Tom began to entertain himself again, this time by throwing his axe at the nearby trees or swinging it at the lowest branches. One of his throws hit right in the middle of a scar on the trunk, and Amina made a sound. Everyone turned to look at her.

”I don't think that does much harm to the tree,” Mr. Augustin said. ”The strike is so old that I don't think any sap has been flowing in that spot for decades.”

Amina didn't know what to say. She was afraid that the Gahim that had originally made the marks would suddenly appear, but how could she voice any of that? Would anyone believe her if she told them what had caused the scars in the first place?

Tom just laughed. ”Trees don't feel a thing!”

”Probably not, but all kind of life leaves its marks on them,” Mr. Augustin said. ”According to an old tale, through times immemorable several Gahim have inhabited this hill. Usually they have been living in peace with one another, but sometimes they have fought amongst themselves. Several hundred years ago there were but few people who dared to climb this hill. They were the only ones the Gahim let approach the place. But it may all be nothing more than a tale. No one can remember what really happened here and whether any Gahim were actually involved in it or not. I have sometimes seen lightning scar trees badly. Of course, it would be rare for so many trees in a small area to get hit, but it could be so. Perhaps there is some metal in the rock of this hill that draws lightning.”

Tarn, Amina thought. A spirit with the power of lightning. It could easily harm so many trees. ”Don't the trees usually die when they're hit by lightning?”she asked Mr. Augustin.

He nodded. ”In most cases, yes. If the lightning doesn't burn the tree too badly, or split it thoroughly, I believe it could survive.”

Amina thought about things some more. She had learned the different Gahim by heart at a young age. Maybe there had been a fight between Tarn and Pung, which had the power equivalent to the lifeforce of plants. Maybe Tarn hurt the trees, and Pung tried to save them. However, both types of Gahim were extremely rare, and this was still something Amina didn't really want to think about so much, as cold shivers went down her spine and the hair on the back of her neck were getting up.

Their way back was faster as the path had already been cleared and it was still light as the sun had hardly made its way behind to the tallest trees. Mr. Augustin had again taken the lead and determined their pace which was a little bit slower than in the morning but still quite brisk. All of a sudden he stopped. Amina was walking second to last and tried to see past the grown-ups what was going on. Terry who was standing in front of her said in a loud whisper: ”There is blood on the path.”

Tom made his way past them to get to Mr. Augustin. After a short conversation in a low voice Mr. Augustin straigthened his back. ”It has been some kind of wild animal. There isn't too much blood, so it was hardly hurt seriously. We will carry on. Tom will go first. Terry, would you be kind enough to hold the rear?” he asked.

Terry shrugged and moved to stand behind Amina.

Amina felt shivers go down her spine. Something was staring at them from the woods, a little way back towards the hill. It was a Gahim, but its stare was so intense that Amina was scared. ”We are going home. We won't hurt any more plants or animals unless they get in our way. We don't want to hurt anything,” she whispered and her voice was trembling.

Terry gave her an encouraging pat on the shoulder. ”There's really nothing to worry about. I'm sure it was just a rabbit that got caught by a fox. It happens all the time.”

Amina gave a bleak nod. No one else must have felt the Gahim the way she did. What if it was Pung after all, and it had come to see the damage Tom had done! Amina tried very hard not to think about it and focused on walking instead. Right foot, left foot, right foot, left foot. Breathe. Right foot, left foot, breathe.

After a while they stopped again. Tom signaled Mr. Augustin to come over and whispered something, keeping his eyes on the path ahead.

Mr. Augustin backed down a little and whispered something to Sean, who squeaked, and then to Klara who came to Amina and put her arm around her. ”There's a wild boar,” she whispered into Amina's ear.

Amina had never seen a live boar before, hardly even one that was still in one piece, as the hunters seldom brought more than pieces of the animal to the market. However, she had heard that they could be vicious animals when angry and at least very strong and could tear a grown man to pieces with their tusks. She shivered.

Tom moved forward, slowly and carefully. He stopped after a few meters. After a moment he took some steps backwards, still keeping his eyes on the path ahead. ”It's hurt. It must be its blood we saw. I bet it's bloody pissed,” he said in a low voice.

Amina pressed her eyes shut thight. She was scared. She was the smallest of them. The boar would probably attack her first. She could also still feel the Gahim staring at them, though it wasn't as close as it had been before.

”Oh shit!” Tom whizzed, and Amina opened her eyes in terror. A large boar was approaching them along the path. Its eyes were rolling wildly and blood-stained drool was dribbling from the side of its mouth. It didn't attack straight away but was staring at them. Slowly, it began to approach them again and with every step, it gained momentum. Its breathing was rasping as it was speeding up.

Amina asked Praie to prepare for the moment she thought was upon her – how the boar would gut her and her entrails would fall on the path and at least one arm would be torn off and the boar would rip her throat with its teeth and – Praie seemed to be pushing its way into her every muscle and her body tensed in a way completely new to her. Everything felt like in slow motion as Amina was staring at the approaching boar. Praie was preparing her body for something, maybe to take a dive, as she could feel Klara pulling her towards the nearest tree, but Praie had rooted her on the spot.

Tom raised his axe and yelled at the boar, but the animal didn't notice or just ignored him. Then it locked eyes with Amina and it nearly fell over as it slowed down.

Amina stared into the wild eyes of the animal, hardly ten metres away now and still approaching, as the boar hadn't completely stopped yet. Amina stared and couldn't avert her eyes. Praie was staring, too, and still building up tension in her muscles.

The boar let out a strange sound – something between a squeal and a roar, filled with disappointment and fear. It made a 90 degree turn and ran into the woods, leaving nothing but blotches of drool and blood behind.

Tom let out a triumphant cry and waved his axe in the air.

Amina was breathing heavily. She was physically exhausted and could barely stand. Whatever Praie had done, took all of her energy. The boar was gone, though. Let Tom have his imaginary victory. She wouldn't have been able to explain what just happened anyway.

Klara supported Amina and helped her move again. ”It's okay. I doubt it'll come back anymore.”

Amina was barely able to nod. All of her remaining energy was in her feet, moving her forward. She couldn't focus on anything else. At times she managed to take in something from the environment – the sun had vanished behind the trees, but it was still light, and they stopped for a moment. She couldn't make out what the others were saying and didn't waste her energy even to try. She might have dozed off for a bit. The next time she became aware of her surroundings, she was being carried by Terry. It was twilight but not quite dark yet. She floundered a little, and he put her down. She managed to mumble that she can walk on her own. Klara held her hand and they reached some bigger paths.

The third time she came to when she saw fire. For a moment she thought she was back with her cousins, emptying her old home, and that the fire was Keok. She started but realized soon that the two small flames were the lanterns Terry and Tom had lit. They were on something of a road and it wasn't fully dark yet. Amina sighed in relief.

They carried on and Amina tried to keep her eyes open, but she took more steps blind than actually watching where she was going. Luckily, the road was even. As they were approaching Tenera, Amina could hear Terry and Klara talk. Then they talked to Sean who was restless in the dark. Klara and Sean came to her. ”We will walk you home. Terry and Tom will help Mr. Augustin take all the bags back to his shop. Is that okay with you?” Klara asked her.

Amina was so groggy that the first sound she could make was ”Mmnnhh”, but she managed to nod.

Klara put an arm around her shoulders again and held a lantern with the other. Nervous Sean walked on her other side, glancing in different directions. The other men walked straight towards the town in the light of the other lantern, as they took a turn to a smaller road that led closer to the Streckke house. Klara asked Sean to hold the lantern as she knocked on the door.

A young boy opened the door warily.

”Good evening and my apologies for disturbing you so late. We thought it's better to bring Amina all the way here because she is very tired,” Klara said and pushed Amina gently forward.

The servant boy nodded and opened the door a little more to let Amina in.

”Good night!” Klara said in a surprisingly brisk voice.

”Good night,” or something similar came out of Amina's mouth and she raised her hand a bit for goodbye.

Sean made some kind of sound as well before the servant boy shut the door behind her.

Amina wanted to fall over right on that spot but the questions the servant boy asked that she couldn't make out and a worried touch on her shoulder made her move forward. ”I'm just tired,” she mumbled and slouched towards her room. She stopped in front of the stairs and reached a point of desparation. There was no way she could climb even half way. There were too many steps! She was about to sit on the steps as she heard the apology from the servant boy and then she felt his arm under her armpit in support and he started to climb the steps.

Amina was grateful for the help but couldn't manage to say anything as her thoughts were stuck on his apology. Why did he say that? Just because he touched her? Was this again some kind of thing between the masters and servants she didn't quite understand?

At the top of the stairs the boy removed his arm and walked ahead to light a candle in her room and in the bathroom, as Amina was worming forward. She finally managed to thank him and assured him she'd be fine by herself. She managed to splash some water on her face in an attempt to wash it, she got out of her dress somehow and maybe put her school bag somewhere sensible and wouldn't fall over it in the morning. She climbed in her bed and was ready to fall asleep immediately but she had to focus for a moment longer. She thanked Praie.

Armaran 18. luku

FIN - Hetki menikin hyvin ja sain tehtyä päivitykset ajallaan. Pahoitteluni tämänkertaisesta jokusen minuutin myöhästymisestä. Muutenkin on melko suuri riski, että lähitulevaisuudessa päivitykset tulevat mahdollisesti myöhässä tai jäävät välistä kokonaan terveydentilani ja siitä seuraavan elämänmuutoksen myötä. Pyrin kuitenkin päivittämään blogia samaa tahtia tai vain vähän harvemmin kuin nyt. En haluaisi itsekään luopua kirjoitusharrastuksestani.

ENG - Well, that lasted for a while, at least. I managed to keep up with my updating schedule. My apologies for being some minutes late this time. It is also very likely that in the near future all my updates will be postponed, if not canceled entirely due to my medical condition and the changes it brings to my life. My goal is to keep updating as before, or only a little less often. I'd hate to give up my writing hobby entirely.

Armaran 18. luku

Amina katseli maisemia tarkkaavaisesti, vaikka herra Augustin piti yllä reipasta kävelyvauhtia. Syksyn merkkejä näkyi kaikkialla, mutta oli vielä melkein kesäisen lämmintä, ei kuitenkaan kuuma. He kulkivat ensin selkeitä teitä pitkin, jotka vaihtuivat leveisiin polkuihin ja lopulta vähemmän tallattuihin, mutta vielä selvästi erottuviin kulkureitteihin. Herra Augustin ei pysähtynyt kertaakaan, ja Aminan alkoi olla jano ja vähän nälkäkin. Terry ja Sean eivät olleet sanoneet mitään matkan alettua ja Klara luovutti keskusteluyritykset heidän kanssaan hyvin pian. Herra Augustin pyysi ajoittain Tomia raivaamaan joitain oksia tai vesakkoa heidän polultaan.

Aminan arvion mukaan oli jo lähes puolipäivä, kun he vihdoin pysähtyivät hetkeksi. Herra Augustin näytti pohtivan heidän reittiään, ja muut käyttivät tilaisuutta hyväkseen juodakseen.

”Olemme melkein perillä. Levähdetään hetki,” herra Augustin sanoi lopulta ja kääntyi muihin päin.

Terry ja Klara olivat jo istuutuneet pehmeän sammalen peittämille kiville ja muut seurasivat heidän esimerkkiään.

Herra Augustin selitti heille minkälaista maastoa oli edessä. Itse metsä saattaisi olla kasvanut umpeen ja joidenkin puiden juurakkojen läheisyydessä olisi vaarallista kulkea, koska puut olivat aikojen saatossa kasvaneet kivikkoisessa maastossa ja juurakkojen seassa saattaisi olla aluskasvillisuuden peittämiä petollisia kuoppia. Itse kukkula oli paikoin erittäin jyrkkä, joten heidän etenemisensä huippua kohti olisi todennäköisesti hidasta. Ainakaan herra Augustin ei uskonut itse pystyvänsä nopeaan etenemiseen rinnettä ylös, joten hän kuvaili heidän etsimänsä kasvin mahdollisimman yksityiskohtaisesti.

Amina kuunteli ohjeet tarkasti ja yritti olla välittämättä siitä, että Tom huvitti itseään heittelemällä kirvestään ylös puiden alimpiin oksiin vain nähdäkseen jäisikö se kiinni tai katkeaisiko oksa. Mies ei ollut heidän matkassaan auttaakseen kasvien keräämisessä, mutta tämän muista piittaamaton asenne vaivasi Aminaa. Öykkäri oli ainoa sana, jonka hän keksi kuvaamaan miestä.

He jatkoivat matkaa ja herra Augustinin epäilys osoittautui osoittautui – polku oli paikoin pahoin umpeenkasvanut ja Tom joutui töihin. Hän jaksoi silti kerskailla voimillaan eikä osoittanut väsymisen merkkejä edes oman reitensä paksuisten oksien hakkaamisen jälkeen.

Kukkulan juurelle ei ollut lopulta pitkä matka, mutta heidän kulkunsa oli ollut huomattavan hidasta. Aurinko oli selvästi iltapäivän puolella ja herra Augustin mittaili hieman huolestuneena puiden varjoja. Hänen mukaansa ei kuitenkaan vielä ollut kiirettä, mutta hän kehotti heitä jatkamaan heti ylös rinnettä. Nuoret aikuiset ohittivat pian herra Augustinin, jonka tahti oli huomattavasti muita hitaampi. Aminakaan ei jaksanut heidän tahdissaan ja hän jäi kulkemaan hitaammin herra Augustinin kanssa. Kukkula oli monin paikoin aurinkoinen, mutta puita kasvoi sekaisin joka paikassa eikä sen takia nähnyt kovin kauas eteenpäin. Hetken päästä he näkivät Tomin loikoilemassa yhden puun juurella auringossa paistatellen. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suupielessä roikkui heinänkorsi.

”Annetaan hänen levätä,” herra Augustin sanoi hiljaa ja he ohittivat miehen monen metrin päästä.

Kukkula oli yllättävän korkea ja Aminan jalkoja alkoi pakottaa. Herra Augustin puuskutti kevyesti, mutta jatkoi sinnikkäästi eteenpäin. He olivat hänen mukaansa noin neljännesmatkan huipulta, kun he näkivät Seanin kykkimässä hieman ylempänä. ”Muistelinkin, että niitä alkaa kasvaa näillä main,” herra Augustin mutisi ja meni katsomaan mitä Sean oli löytänyt.

Nuoren miehen edessä kasvoi viisiterälehtisiä vaaleansinertävästä violetista aina melko tummansinisen sävyisiä kukkasia, joiden lehdet näyttivät olevan nukan peitossa. Amina ihastui kasviin heti. Sean oli tavalliseen tapaansa äärettömän tarkka kerätessään kukkia yksitellen ja irrottaessaan niiden osia herra Augustinin ohjeiden mukaan.

”Minä menen vähän ylemmäs katsomaan, jos löydän lisää kukkia. Ehkä näen myös Terryn ja Klaran,” Amina ehdotti. Häntä ei huvittanut jäädä Seanin seuraan siltä varalta, että tämä menettäisi hermonsa ja vaipuisi epätoivoon.

Herra Augustin nyökkäsi ja totesi itse jäävänsä paikoilleen ainakin hetkeksi, koska alueella näytti kasvavan melko runsaasti kukkia.

Amina jatkoi ylemmäs rinnettä, vaikka hänen jalkansa olisivat kaivanneet taukoa. Terrystä tai Klarasta ei näkynyt jälkeäkään eikä kasvillisuus ollut painunut riittävästi, jotta Amina olisi osannut seurata heidän jälkiään. Kukkula ei ollut kuin parikymmentä metriä leveä, joten hän tuskin eksyisi, mutta hänestä tuntui kovin yksinäiseltä. Kulkiessaan itsekseen hän myös kiinnitti enemmän huomiota ympäristöönsä muutenkin, kuin vain etsiäkseen yrttejä katseellaan. Monien puiden rungoissa oli syviä, mutta vanhoja uurteita, ja Amina mietti mikä ne olisi voinut aiheuttaa. Niiden aikaansaaminen oli selvästi vaatinut paljon voimaa ja moni puu oli kasvanut vinoon uurteiden ympäriltä. Lopulta Aminan uteliaisuus voitti ja hän siveli sormin yhden puun runkoa. Praie totesi heti, että jäljet oli kauan sitten tehnyt joku Gahim. Amina veti vaistomaisesti kätensä pois. Voimallinen henki. Ehkä se liikkui vielä alueella. Mikä oli saanut sen niin raivoihinsa, että se oli melkein repinyt puut kappaleiksi? Amina päätti, ettei oikeasti haluaisi tietää, ja jatkoi kiireesti matkaansa, vaikka hänen pohkeitaan ja reisiään poltteli kivuliaasti ja hengittäminen tuntui todella raskaalta.

Puusto loppui äkkiä ja joitain metrejä rinnettä peitti ketomainen kasvusto ennen kuin sekin loppui ja pari ylintä metriä kukkulanrinnettä oli paljasta kalliota. Terry ja Klara liikkuivat järjestelmällisesti niittymäistä osaa pitkin keräten kukkia. Kukkulan huipulla niiden väri vaihteli vaalean lilasta miltei valkoiseen. Amina katseli niitä hetken ihastuneena ja alkoi sitten itsekin kerätä niitä herra Augustinin antamaan pieneen säkkiin. Hänen koululaukkunsa sai toimia istuimena, kun hän lepuutti jalkojaan.

He eivät pitäneet taukoja muuten kuin muutaman minuutin silloin tällöin syödäkseen ja juodakseen eivätkä he puhuneet melkein mitään. Muutaman tunnin kuluttua Tom kapusi ylös rinnettä. ”Alkaa olla aika lähteä takaisin, sanoi vanha mies,” hän tokaisi.

Amina nousi seisomaan ja venytteli hartioitaan. Hän oli ollut pitkään kumarassa leikatessaan huolella kasvinosia ja hänen päänsä tuntui raskaalta niskan päällä.

Terry ja Klara alkoivat heti pakata tavaroitaan, kun saivat viimeisen kasvin leikeltyä.

Amina vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen. Kukkulan huippu oli kaunis. Sieltä ei nähnyt kauas sankan metsän takia, mutta paljaan kallion ja pehmeän niityn vastakohtaisuus oli viehättävää itsessään.

He kapusivat rinnettä alas ja löysivät Seanin ja herra Augustinin suunnilleen samasta paikasta, johon he olivat aikaisemmin jääneet.

Koko seurueen jatkaessa rinnettä alas Tom alkoi taas huvittaa itseään heittelemällä kirvestään läheisiin puihin ja iskemällä alhaalla roikkuvia oksia. Yksi hänen heitoistaan osui suoraan rungossa olevaan arpeen, ja Amina älähti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä.

”En usko, että tuosta on puulle paljoa haittaa,” herra Augustin sanoi. ”Aiempi isku on niin vanha, että sen alla tuskin on virrannut mahlaa vuosikymmeniin.”

Amina ei tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että jäljet kauan sitten aiheuttanut Gahim ilmestyisi jostain, mutta miten hän voisi sanoa siitä mitään? Uskoisiko kukaan häntä, jos hän kertoisi mikä arvet alunperin aiheutti?

Tom vain naurahti. ”Eivät puut tunne mitään!”

”Eivät varmaankaan, mutta jälkiä niihin jää kaikesta elämästä,” herra Augustin totesi. ”Vanhan tarinan mukaan tällä kukkulalla on aikojen saatossa asunut useita Gahim. Yleensä ne ovat olleet sovussa keskenään, mutta joskus niiden sanotaan jopa tapelleen keskenään. Satoja vuosia sitten vain harvat ihmiset uskalsivat nousta tätä rinnettä. He olivat ainoita, joiden Gahim sallivat lähestyä tätä paikkaa. Mutta se voi kaikki olla vain tarua, ei sen kummempaa. Kukaan ei edes muista tarkasti mitä täällä on ehkä tapahtunut ja liittyikö siihen oikeasti Gahim vai ei. Olen joskus nähnyt salamoidenkin arpeuttavan puita pahasti. Toki olisi harvinaista, että näin moneen puuhun iskisi salama pienellä alueella, mutta voi se olla niinkin. Ehkä kukkulan kalliossa on paljon metallia, joka houkuttelee salamoita.”

Tarn, Amina ajatteli. Henki, jolla on salaman voima. Sellainen voisi vaurioittaa monia puita. ”Eivätkö puut usein kuole, kun niihin iskee salama?” hän kysyi herra Augustinilta.

Mies nyökkäsi. ”Useimmiten, kyllä. Jos salama ei polta puuta eikä halkaise sen runkoa pahasti, uskoisin, että se voi selvitä.”

Amina mietti lisää. Hän oli jo pienenä opetellut kaikki henkien tyypit. Ehkä kukkulalla oli tapellut Tarn ja Pung, jonka voima oli kasvien elinvoimaan verrattavissa. Tarn ehkä satutti puita ja Pung yritti pelastaa ne. Molemmanlaiset Gahim olivat kuitenkin äärettömän harvinaisia eikä Amina oikeastaa vieläkään halunnut ajatella asiaa sen enempää, koska kylmiä väreitä alkoi kulkea hänen selässään ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.

Matka takaisin päin sujui nopeammin valmiiksi raivattua polkua myöten ja oli valoisaa, koska aurinko ei vielä ollut painunut edes korkeimpien latvojen taa. Herra Augustin kulki taas ensimmäisenä ja määritti heidän kulkunopeutensa, joka oli aamuista hitaampi, mutta edelleen melko reipas. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi. Amina kulki toiseksi viimeisenä ja yritti kurkistella aikuisten takaa mitä edessä tapahtui. ”Polulla on verta,” hänen edessään seisova Terry kuiskasi kuuluvasti.

Tom työntyi heidän ohitseen herra Augustinin luo. Hetkellisen hiljaisen mutinan jälkeen herra Augustin suoristi selkänsä. ”Se on ollut jokin villieläin. Verta ei ole paljoa, joten se on tuskin loukkaantunut vakavasti. Jatkakaamme vain matkaa. Tom kulkee ensimmäisenä. Terry, voisitko sinä kulkea viimeisenä?” hän pyysi.

Terry kohautti olkiaan ja siirtyi Aminan taakse.

Amina tunsi väreitä selässään. Jokin tuijotti heitä metsästä vähän matkaa polkua takaisin kukkulaa kohti. Se oli Gahim, mutta sen tuijotus tuntui niin voimakkaana, että Aminaa pelotti. ”Me menemme kotiin. Me emme satuta kasveja tai eläimiä elleivät ne ole meidän tiellämme. Me emme halua millekään pahaa,” hän sopersi värisevällä äänellä.

Terry taputti häntä olalle rohkaisevasti. ”Ei ole oikeasti mitään hätää. Se on varmaan ollut vain jänis, jonka kettu sai kiinni. Sitä tapahtuu kaiken aikaa.”

Amina nyökkäsi vaisusti. Kukaan muu ei varmasti tuntenut hengen tuijotusta niin kuin hän. Jos se oli sittenkin Pung, joka oli tullut katsomaan Tomin aiheuttamaa hävitystä! Amina yritti olla ajattelematta asiaa ja keskittyi kävelemiseen. Oikea jalka, vasen jalka, oikea jalka, vasen jalka. Hengitä. Oikea jalka, vasen jalka, hengitä.

Hetken päästä he pysähtyivät kuitenkin uudelleen. Tom viittoi herra Augustinin rinnalleen ja kuiskasi jotain koko ajan edemmäs polulle tuijottaen.

Herra Augustin perääntyi ja kuiskasi jotain Seanille, joka vinkaisi, ja sitten Klaralle, joka perääntyi heti Aminan luo ja laittoi kätensä hänen ympärilleen. ”Siellä on villisika,” hän kuiskasi hiljaa Aminan korvaan.

Amina ei ollut koskaan nähnyt elävää villisikaa, hyvin harvoin edes kokonaista, sillä metästäjät toivat yleensä vain osia sioista torille myyntiin. Hän oli kuitenkin kuullut, että ne saattoivat olla erittäin vaarallisia vihaisina ja ainakin todella voimakkaita ja pystyivät repimään syöksyhampaillaan aikuisen ihmisenkin kappaleiksi. Hän värisi.

Tom eteni hitaasti ja varovasti polkua eteenpäin. Hän pysähtyi muutaman metrin jälkeen. Hetken päästä hän perääntyi katse edelleen tiiviisti edemmäs polulle kiinnittyneenä. ”Se on loukkaantunut. Veri oli varmaan siitä tullut. Se on varmaan myös aika helvetin vihainen,” hän sanoi hiljaa.

Amina puristi silmänsä tiukasti kiinni. Häntä pelotti. Hän oli pienin koko joukossa. Sika varmasti yrittäisi ensimmäisenä hänen kimppuunsa. Lisäksi hän tunsi edelleen hengen tuijotuksen heidän takanaan, vaikka se olikin nyt kauempana kuin aiemmin.

”Voi paska!” Tom sihahti, ja Amina avasi kauhuissaan silmänsä. Heitä kohti polkua pitkin lähestyi suuri villisika. Sen silmät pyörivät vauhkoina päässä ja sen suupielistä valui verensekaista kuolaa. Se ei heti hyökännyt vaan tuijotti heitä. Se alkoi hitaasti lähestyä uudestaan ja joka askeleella sen vauhti kasvoi. Sen hengitys rahisi, kun se kiihdytti.

Amina pyysi Praie valmistautumaan siihen, että hänen vatsansa olisi kohta revitty auki ja sisuskalut roikkuisivat polulla ja vähintään yksi käsi olisi irti ja sika repisi hänen kurkkuaan ja – Praie tuntui tunkeutuvan hänen joka lihakseensa ja hänen koko ruumiinsa jännittyi aivan uudelle tavalla. Amina tuijotti kuin hidastettuna lähestyvää sikaa samalla, kun Praie valmisteli hänen ruumistaan johonkin, ehkä vain hyppäämään sivuun, sillä Klara yritti vetää häntä polulta edes puun taakse suojaan, mutta Praie oli lukinnut hänet paikoilleen.

Tom kohotti kirvestään ja karjui lähestyvälle sialle, mutta sika ei huomannut sitä tai välittänyt. Sitten sen silmät osuivat Aminan silmiin ja se melkein kompuroi hidastaessaan.

Amina tuijotti eläimen villeihin silmiin, jotka olivat enää vajaan kymmenen metrin päässä ja lähestyivät, koska sika ei ollut vielä pysähtynyt. Amina tuijotti eikä voinut kääntää katsettaan. Praiekin tuijotti ja jännitti edelleen hänen ruumistaan.

Villisika päästi oudon äänen, joka oli jotain kiljaisun ja karjaisun välimaastosta ja jossa oli sekaisin pettymystä ja pelkoa. Se kääntyi suoraan sivulle ja pinkoi metsään jättäen vain verisiä kuolaläikkiä polulle.

Tom päästi voitonriemuisen huudon ja huitoi kirvestään ilmassa.

Amina huohotti. Hän oli fyysisesti aivan loppu ja pysyi tuskin jaloillaan. Mitä ikinä Praie teki, se vei kaikki hänen voimansa. Sika oli kuitenkin poissa. Pitäkööt Tom kuvitellun voittonsa. Hän ei olisi kuitenkaan pystynyt selittämään mitä juuri tapahtui.

Klara tuki Aminaa ja sai hänet liikkeelle. ”Ei hätää. Se tuskin tulee takaisin.”

Amina sai vaivoin nyökättyä. Hänen kaikki voimansa menivät jalkojen liikuttamiseen eteenpäin. Hän ei jaksanut keskittyä mihinkään muuhun. Ajoittain hän havainnoi hieman ympäristöään – aurinko oli painunut puiden taa, mutta oli edelleen valoisaa, ja he pysähtyivät hetkeksi. Hän ei kuullut kunnolla muiden keskustelua eikä jaksanut yrittää keskittyä. Hän saattoi torkahtaa hetkeksi. Seuraavan kerran hän havahtui Terryn reppuselästä. Alkoi jo hämärtää. Hän pyristeli hieman ja mies laski hänet alas. Hän sai mumistua, että pysyy kyllä pystyssä omin jaloin. Klara piti häntä kädestä ja he saapuivat pian isommille poluille.

Kolmannen kerran hän havahtui, kun näki tulta. Hetken aikaa hän luuli olevansa taas serkkujensa luona tyhjentämässä vanhaa kotiaan ja että liekki oli Keok. Hän hätkähti, mutta tajusi nopeasti, että kaksi pientä liekkiä tulivat Terryn ja Tomin juuri sytyttämistä lyhdyistä. He olivat jo jonkinasteisella tiellä eikä ollut vielä täysin pimeää. Amina huokaisi helpotuksesta.

He jatkoivat matkaa ja Amina yritti pitää silmänsä auki, mutta hän otti enemmän askelia sokkona kuin tietäen mihin astuu. Tie oli onneksi tasainen. Heidän lähestyessään Teneraa Amina kuuli Terryn ja Klaran keskustelevan. Sitten he puhuivat hetken Seanille, joka oli selvästi levoton pimeässä. Klara ja Sean tulivat Aminan viereen. ”Me saatamme sinut kotiin. Terry ja Tom auttavat herra Augustinia saamaan kaikki laukut takaisin hänen liikkeeseensä. Sopiiko se sinulle?” Klara kysyi.

Amian oli niin tokkurassa, että ensimmäinen ääni, jonka hän sai aikaan, oli vain ”Mmnnhh”, mutta hän sai nyökättyä sen perään.

Klara laittoi taas toisen kätensä Aminan harteille ja kantoi toisella lyhtyä. Hermostunut Sean käveli hänen toisella puolellaan sivuilleen vilkuillen. Muut miehet jatkoivat toisen lyhdyn valossa suoraan kohti kylää, kun he kääntyivät pienemmälle tielle, jota pitkin pääsi suoremmin Streckken talolle.

Klara pyysi Seania jäämään pitelemään lyhtyä, kun hän koputti ovelle.

Nuori poika avasi oven hieman varuillaan.

”Hyvää iltaa ja anteeksi näin myöhäinen häiriö. Ajattelimme, että olisi parasta saattaa Amina ihan tänne asti, koska hän on aika väsynyt päivästä,” Klara sanoi ja työnsi Aminaa hellästi kohti ovea.

Palveluspoika nyökkäsi ja avasi ovea riittävästi, jotta Amina mahtui sisään.

”Hyvää yötä,” Klara sanoi vielä yllättävän pirteänä.

”Hyvää yötä,” tai jotain sen tapaista Amina sai mumistua ja nosti hieman kättään hyvästiksi.

Seankin ynähti jotain taustalla ennen kuin palveluspoika sulki oven Aminan perässä.

Amina olisi halunnut lysähtää juuri siihen paikkaan, mutta palveluspojan kyselyt, joista hän ei jaksanut saada selvää, ja huolestunut kosketus hänen olkaansa pakottivat hänet liikkeelle. ”Olen vain väsynyt,” hän mumisi ja raahautui kohti huonettaan. Amina pysähtyi portaiden juureen ja oli hetken epätoivon partaalla. Hän ei mitenkään jaksaisi kiivetä edes puoleen väliin. Askelmia oli aivan liian monta! Hän oli valmis lysähtämään alimmalle rappuselle, kun kuuli palveluspojan anteeksipyynnön ja sitten tämä työnsi toisen käsivartensa Aminan kainalon ali tukeakseen tätä ja alkoi nousta portaita.

Amina oli kiitollinen avusta, muttei osannut sanoa mitään sillä hetkellä, sillä hänen ajatuksensa jäivät pyörimään sen ympärillä, miksi poika oli pyytänyt anteeksi. Ihan vain koska hän koski Aminaan? Oliko tämä taas joku juttu isäntäväen ja palvelusväen suhteessa, jota hän ei ymmärtänyt? Portaiden yläpäässä poika veti kätensä pois ja käveli edeltä sytyttämään kynttilää Aminan huoneeseen ja kylpyhuoneeseen Aminan madellessa eteenpäin. Amina onnistui vihdoin kiittämään poikaa ja vakuutti pärjäävänsä itse. Hän sai joten kuten pestyä kasvonsa, pääsi ulos mekostaan ja ehkä laski koululaukkunsa johonkin järkevään paikkaan, jottei kompastuisi siihen heti aamulla. Hän kömpi sänkyynsä ja oli heti valmis nukahtamaan, mutta hänen täytyi keskittyä vielä hetki. Hän kiitti Praiea.

Armaran chapter 17

Amina was in no hurry to return to Tenera. She enjoyed staying in Groshna which felt in every way more pleasent and home-like and she felt she could really help Kros and Emma take care of Kragu while they were away long days during harvest. She could read in peace even when Kragu was awake because Praie was keeping a constant eye on him. Amina thought it was great progress in her relationship with Praie. It was happy and satisfied when it got to watch the child and Amina had all the peace she needed to study. Whenever Kros and Emma returned, Amina would often go out on a walk in search of suitable plants. She had preserved all kinds of things and had decided to take some of them back with her and give them to Mr. Augustin.

Eventually a letter arrived from Tenera. It was from Mr. Streckke who was asking about Amina's return. He wasn't so much interested in the actual time of her return, but he wrote to inform them that he would be travelling with his wife to the city for some time later in the autumn. Amina was welcome to stay at their house during that time as the servants would be there, taking care of their son, and she would be no burden to them.

Kros discussed this with Amina. He wasn't about to send her away any sooner than she wanted to go herself. Amina confessed that she wasn't all that eager to leave yet as she was enjoying her stay in Groshna. She was also thinking about how long she'd be gone this time because travelling and arranging the trips took time and she didn't want to bother the people looking after her with that all the time. Amina would much rather be in Groshna during New Year, though. She didn't say out loud that this was much more about her wanting to spend her birthday prior to New Year with Kros and Emma, rather than with the Streckke family. They agreed that Kros would start to ask around for a chance to travel with some familiar villagers for most of the way, if possible.

One opportunity to return to Tenera turned up only five weeks later. Amina had to really think about it. There was still some of the harvest season left even though most of the crops had already been harvested, and Kros and Emma would have no trouble taking care of Kragu on their own. However, Amina wasn't sure if she wanted to leave yet, but it had began to bother her over the past few weeks that she hadn't written to Mr. Augustin after the apologies she had sent so many weeks before. The summer would probably have been the best time to learn herbalism and she had been away all that time. Amina tried to form letters to Mr. Augustin and Ms. Slava – and of course, to Mr. Streckke, and she came to a conclusion. She would go even though she didn't miss anything in Tenera at that moment, not even school. She wanted to learn more about plants and for that, she was even willing to put up with the Streckke family. She wanted to show Mr. Augustin that she hadn't wasted all of her summer, but had gathered and preserved many plants on her own and would bring some of them to him. She didn't manage to finish her letters and eventually Kros and Emma helped her with wording them properly and they were sent well before her departure.

***

Amina's journey to Tenera went well. The Groshnans loved her stories, even though she was still too young to perform in the fair. They were also eager to discuss the history of Armaran with Amina. They had read more about it than Amina, though she had made some progress over the summer. Amina was careful not to mention anything about the Kahtal or the Fatil, and the Groshnans didn't talk about them more than perhaps and occasional mention of someone important who had been a spiritbearer and which Gahim they had born. That much anyone could learn from the history books and mentioning such things wasn't considered a bad thing.

Amina was supposed to continue her way to Tenera with a family of merchants but they never showed up. The guards in one town were able to tell her that a group of bandits in an area some way to the north from there had been quite active over the summer and they had been bothering the area for several weeks. They said it was possible if not likely that the merchants Amina was supposed to meet had changed their plans at the last minute or worse, had been caught by the bandits. However, they promised to help her find another group to travel with safely all the way to Tenera.

A suitable group turned out to be leaving in two days, and as there was still no word from the merchant family, Amina took up the offer and thanked the guards for their troubles. The strangers she was now travelling with were worried and seemed to be a little bit suspicious and wary of her, even though she hadn't said anything about being a Fatil. Maybe they thought she was a decoy for the bandits. Amina didn't let it bother her too much, but while they were on the road, she asked Praie to stay in watch all night.

After a few days the spirit told her she wasn't travelling with very reliable people. It had heard them talking during the previous night aboutgoing through everything Amina had with her in case she had anything valuable. Amina was carrying a little extra money because Kros had wanted her to be able to buy something for herself every now and then. She decided to find herself another group to travel with from one of the villages they'd pass that day. After a couple of villages she got lucky, as Amina recognised a Tenerian craftsman and went to greet him.

He was very surprised to meet Amina so far away from Tenera all by herself, but Amina explained her situation – that she had been visiting some family over the summer and was now returning to Tenera. She admitted the unfortunate change in her travel plan due to the bandit activity further in the north and how she was now late.

He automatically offered his group to travel with for the rest of the way, even though they were nothing but humble craftsmen.

Amina felt a burning sting in her heart as she was so strongly associated with the Streckke family and especially their values. She assured him that she couldn't be more grateful to travel with someone she knew and promised to give them some of the herbs she had gathered as payment. Then she hurried back to her former group to tell them that they could carry on their way as they pleased as she'd be joining another group of familiar people. She thanked them politely for their company and returned to the craftsmen.

The man was the only Tenerian in the group, which in addition to himself consisted of three families of craftsmen. They were coming back from a fair in the south and were happy to tell Amina about everything that had happened there. The Tenerian dared to suggest that Amina could also go there some time, as there would be at least as eager an audience as she had had in Tenera. Amina promised to think about it.

***

Nothing had changed in the Streckke house while Amina was away. The father was as blinded by his own excellence as ever, the wife was still suffering from trying to live up to the unnatural expectations of a civilised person as stated by the family and trying to eat as little as possible to maintain her figure, and the son was as skeletal as always. They received her with warm smiles, and Amina smiled back at them but she was sure those smiles were nothing but an act. She was still only a moderately civilised, not-so-closely related girl whose greatest value was for the family to show off their benevolence and open-heartedness – as far as they were able to see it themselves.

Amina knew what to expect over dinner. Mr. Streckke would ask her how her summer had passed with all the travelling and such and he'd have heard enough after the first sentence. Mrs. Streckke might be polite enough to listen to a few more words, but there was absolutely nothing she would be able to relate to, so that would be the end of conversation on her part. The son would probably manage to say something insulting. Things changed, however, as the family was expecting some people over for dinner. Amina asked whether they expected her to be in their company and take part in the conversation, and by the look on Mr. Streckke's face he hadn't thought about it at all. His surprise turned in to a slight frown as he calculated how Amina's presence and words might affect the opinion people had of him.

Amina asked if she could have her dinner in privacy and keep to herself for the night. She justified it with the fact that she had just travelled a long way over many days even though she had spent only half of that particular day on the road.

Mr. Steckke agreed to it and was already busy thinking of excuses to give why she didn't join them for dinner, as it was likely most of the town were already aware of her return. He had been slightly taken aback when he had heard what kind of party Amina had travelled with, but he had assured her he understood it quite well as she had explained about the alterations in her plans due to the bandits' activity.

A maid came to Amina's room and asked her to come dine with the servants after the Streckke family and their guests had been fed. The servants asked politely about her summer, and Amina replied, trying not to show her slight nervousness. They were always very friendly, but despite the time she had spent in the house, Amina knew very little about any of them. She had no idea how much of the family values they shared, or how soon they would be letting their master know if they thought she had said something improper. However, Amina was certain that she was more relaxed with the servants than she would have been around the guests. At least the servants seemed genuinely interested how she had spent her summer.

***

In the next morning, Amina went straight to the school because she wasn't sure if it was a school day or not. Ms. Slava payed her no extra attention, other than asked her to stay after school for a moment, so she could find out how much Amina had progressed with her studies over the summer. Amina listed all the books she had read, and Ms. Slava was very pleased with some of them. However, Amina hadn't had enough practice with calculus, so Ms. Slava recommended that she'd do some extra excercises. Amina agreed to it.

From the school, Amina went to see Mr. Augustin. She started off with apologies for her long absence and showed him the herbs she had brought back with her.

Mr. Augustin was smiling as he went through the dried plants. ”You've been meticulous. I can use all of these. Thank you very much.”

”I wanted to practice, though I didn't learn anything new.”

”Very good, very good,” Mr. Augustin mumbled as he started to put the plants on their respective shelves. He suddenly turned to Amina. ”I have a favour to ask of you.”

Amina was startled by the change in the man's demeanor. She had never seen Mr. Augustin so... enthusiastic? His emotions were often difficult to decipher because of his general abstraction, but for now he seemed very focused. ”H-how can I help?” Amina spluttered.

Mr. Augustin explained his request at great length. For many years he had wanted to go to a hillock in the woods. On top of that hillock grew some rare flowers. The way to the hillock took several hours and then there was still the task to climb on top of it to be able to gather the herb. However, as it was a plant that bloomed late, it should still be growing and blooming in the autumn. As he himself wasn't as young and agile anymore, he'd like Amina to accompany him. He would have to climb himself as well, but younger people would be of great help. He would ask few others to come as well – his assistants and perhaps some strong man in case they would run into wildlife. It would take an entire day even if they left early in the morning.

Amina promised to go with him if she had the day off.

Mr. Augustin was nodding but he seemed a little bit disappointed.

”I don't know if Ms. Slava will give me a day off from school after I was gone so long. Otherwise I could go any day,” Amina explained herself.

Mr. Augustin was still nodding. He went back to putting the plants on the shelves. ”I hope you are free to come and help me even a little bit now and then,” he mumbled.

Amina assumed this was as much of conversation as there was to be had at that time so she mumbled a goodbye and left. She went back to his aid on her next day off as soon as she had done all the extra excercises Ms. Slava had given her.

One morning on the next week Amina had barely sat down in the classroom as Mr. Augustin walked in.

Ms. Slava greeted him, puzzled.

Mr. Augustin eplained he was in urgent need of Amina's help and they had to leave immediately as they had a long day ahead of them. Ms. Slava protested and they had a heated conversation for a while. Eventually Ms. Slava seemed to understand that it was once in a year kind of a thing, and as the weather in autumn was a bit unpredictable, it was essential to use the first opportunity available. She turned to Amina. ”Would you like to go with Mr. Augustin, Amina? He finds his business to be of utmost importance and his asking for your help,” Ms. Slava said in a slightly tense voice.

Amina stood up. ”I promised Mr. Augustin I'd help him any way I can. I will do my excercises though I may have to turn them in a little late. I'm sorry to disturb the class,” she replied and picked up her bag.

Mr. Augustin smiled and gave Ms. Slava a light bow.

Outside the school, three young men and one woman were waiting for them. ”You know Terry and Sean. This is Klara, Terry's sister, and he is Tom,” Mr. Augustin introduced them.

Terry and Sean were Mr. Augustin's irregular regular assistants. What Terry really wanted was to learn alchemy but he couldn't afford to study in any city, so he had contended himself to help Mr. Augustin with some brews. Sean was a very nervous type of a person and extremely fussy about details in every matter which was why he could only manage to work a few hours at a time vefore he'd face a nervous breakdown and he'd need to take it easy for a few days. Amina had seen Klara around the town a few times but didn't know anything about her. She could also remember seen Tom around sometimes, and now he was carrying a big axe.

Mr. Augustin noticed Amina look at the axe for a while. ”The old path may have overgrown at some point so we need someone who is handy with tools with us,” he said and smiled at Tom a bit nervously. This time he didn't say anything about wildlife – let alone something potentially worse, people.

Tom was carrying his axe with full confidence, if not arrogance.

”Well, we should be off then to have any chance to get back before dark,” Mr. Augustin said and led the way out of town.

Amina followed with the rest and thought she might have wanted to wear a different dress if she had known she'd be spending the whole day outdoors. She would probably have wanted to leave her school bag at the house as well. It would actually have been very nice to know beforehand that this was the day to go gather the rare flowers. Eventually Amina didn't let any of it bother her as it was a beautiful day and they made good progress on their way.

Armaran 17. luku

FIN - Tänään toivottavasti päättyi tuskastuttava helleaalto. Ainakin sade ja ukkonen raikastivat ilmaa niin, että allergikkokin pystyy hetken hengittämään normaalisti.

ENG - Today is hopefully the end of a painfully dry heatwave. At least the rain and thunder cleared the air, so people with allergies can breathe normally for a day or two.

Armaran 17. luku

Aminalla ei ollut kiire suunnitella paluutaan Teneraan. Groshnassa oli mukavaa ja kotoisaa ja hän koki olevansa avuksi Kragun hoidossa, kun Kros ja Emma lähtivät pitkiksi päiviksi töihin sadonkorjuuseen. Hän saattoi lukea ja laskea rauhassa, vaikka Kragu oli hereillä, sillä Praie piti sitä silmällä jatkuvasti. Se oli Aminan mielestä suurta edistystä hänen ja Praien välillä. Se oli tyytyväinen saadessaan tarkkailla lasta ja Amina sai opiskella rauhassa. Krosin ja Emman palatessa Amina lähti vielä usein ulos kävelemään ja etsimään sopivia kasveja. Hän oli säilönyt paljon kaikenlaista ja osan hän aikoi viedä mukanaan Teneraan herra Augustinille.

Lopulta Tenerasta saapui kirje, jossa herra Streckke kyseli Aminan paluusta. Häntä ei varsinaisesti kiinnostanut ajankohta, vaan hän kirjoitti ilmoittaakseen, että hän olisi vaimoineen matkustamassa joksikin aikaa myöhemmin syksyllä kaupunkiin. Amina voisi toki jäädä heidän taloonsa siksi aikaa, sillä palvelusväki olisi paikalla huolehtimassa heidän pojastaan eikä Aminasta olisi vaivaa.

Kros keskusteli Aminan kanssa asiasta. Hän ei ollut lähettämässä tyttöä pois yhtään aikaisemmin kuin tämä halusi. Amina tunnusti, ettei hän ollut ollut kovin innokas lähtemään aikaisemmin, koska hänellä oli niin mukavaa Groshnassa. Hän myös mietti kuinka kauan hän olisi taas poissa, sillä matkustaminen ja matkojen järjestäminen veisivät kuitenkin aikaa eikä hän halunnut jatkuvasti vaivata hänestä huolehtivia ihmisiä asioidensa järjestämisellä. Toisaalta Amina kuitenkin olisi mieluummin Groshnassa uuden vuoden aikaan. Hän ei kuitenkaan sanonut, että paljon enemmän asiassa painoi hänen halunsa viettää syntymäpäivänsä Krosin ja Emman kuin Streckken perheen kanssa. He sopivat kuitenkin, että Kros alkaisi alustavasti kysellä mahdollista matkustusaikataulua tuttujen ihmisten seurassa mahdollisimman suurelle osalle koko matkasta.

Yksi mahdollisuus palata lähes koko matka Teneraan groshnalaisten kanssa osoittautui olevan jo viiden viikon päästä. Amina mietti pitkään halusiko käyttää sen hyväkseen. Satokautta oli vielä jäljellä, mutta suurin osa sadosta oli kerätty, joten Kros ja Emma pärjäisivät hyvin Kragun kanssa. Hän ei ollut varma halusiko itse vielä lähteä, mutta häntä oli alkanut viimeisten viikkojen aikana vaivata se, ettei hän ollut kirjoittanut herra Augustinille aiempien anteeksipyyntöjensä jälkeen. Kesä olisi kenties ollut parasta aikaa oppia herbalismia ja hän oli käyttänyt sen kokonaan muualla. Amina harjoitteli kirjeen kirjoittamista herra Augustinille ja neiti Slavalle – ja tietysti herra Streckkelle ja samalla päätös varmistui hänen mielessään. Hän lähtisi, vaikkei kaivannutkaan Teneraan edes kouluun. Hän halusi kuitenkin oppia lisää herbalismia ja oli valmis sietämään Streckken perhettäkin sen takia. Hän halusi näyttää herra Augustinille, ettei ollut tuhlannut koko kesää, vaan oli oma-aloitteisesti kerännyt kasveja ja toisi osan niistä mukanaan. Kirjeitään hän ei saanut valmiiksi ja lopulta Kros ja Emma auttoivat häntä muotoilemaan viestinsä sopiviksi ja ne saatiin lähetettyä hyvissä ajoin ennen hänen lähtöään.

***

Aminan matka Teneraan sujui hyvin. Groshnalaiset kuuntelivat mielellään hänen tarinoitaan, vaikkei hän saanutkaan vielä esittää niitä kylän markkinoilla. He keskustelivat myös mielellään Aminan kanssa Armaranin historiasta, josta he olivat lukeneet ja johon Aminakin oli hieman tutustunut kesän aikana. Amina varoi viittaamasta erityisemmin Kahtaleihin tai Fatileihin eivätkä kyläläisetkään alkaneet puhua aiheista enempää kuin ehkä mainitakseen, jos joku tärkeä henkilö oli olllut henkienkantaja ja mikä tai mitkä Gahim hänellä ehkä oli ollut. Sen verran saattoi kuka tahansa oppia Armaranissa pelkästään historiaa lukemalla eikä sen mainitsemista pidetty pahana asiana.

Aminan oli tarkoitus matkustaa erään kauppiasperheen kanssa loppumatka Teneraan, mutta heitä ei kuulunut. Erään kylän vartijat osasivat kertoa, että jonkun verran pohjoisempana oli ollut aktiivinen maantierosvojoukko, jotka olivat vaivanneet aluetta useita viikkoja. He epäilivät, että kyseiset kauppiaat olivat ehkä muuttaneet matkasuunnitelmiaan viime hetkellä tai pahimmillaan joutuneet ryöstetyiksi. Vartijat lupasivat kuitenkin auttaa häntä löytämään toisen seurueen, jonka kanssa matkustaa turvallisesti Teneraan asti.

Matka järjestyi kahden päivän jälkeen eikä sinä aikana ollut kuulunut mitään kauppiasperheestä, joten Amina otti vartijoiden tarjouksen vastaan. Hänelle tuntemattomat matkustajat olivat selvästi huolissaan ja ehkä jopa hieman epäluuloisia hänen suhteensa, vaikkei hän ollut maininnut olevansa Fatil. Ehkä he epäilivät hänen olevan jonkinlainen houkutuslintu maantierosvoille. Amina ei antanut sen vaivata mieltään, mutta tien päällä hän pyysi Praiea valvomaan yöt.

Henki kertoi hänelle parin päivän jälkeen, ettei hänen matkaseuransa ehkä ollut kaikkein luotettavinta, sillä he olivat edellisenä yönä keskustelleet Aminan tavaroiden tonkimisesta, jos hänellä sattuisi olemaan jotain arvokasta mukanaan. Aminalla oli mukanaan taas hieman enemmän rahaa, koska Kros oli halunnut varmistaa, että hän voisi halutessaan ostaa itselleen jotain. Amina päätti etsiä päivän aikana jostain kylästä uuden seurueen. Parin kylän jälkeen häntä onnisti, sillä hän tunnisti teneralaisen käsityöläisen, jota hän meni heti tervehtimään. Mies oli yllättynyt tavatessaan Aminan niin kaukana Tenerasta aivan yksin, mutta Amina selitti olevansa palaamassa vierailtuaan kesän muiden sukulaisten luona. Hän myönsi miehelle, että hänen suunnitelmiinsa oli tullut muutoksia pohjoisempana tapahtuneiden ryöstöjen takia ja siksi hän oli myöhässä. Mies tarjosi hänelle heti omaa seuruettaan loppumatkaksi, vaikka he olivatkin vain vähävaraisia käsityöläisiä. Amina tunsi piston sydämessään ajatellessaan, että hänet yhdistettiin niin vahvasti Streckken perheeseen ja erityisesti heidän arvoihinsa. Hän vakuutti miehelle, että oli äärettömän kiitollinen tutusta seurasta ja lupasi joitain keräämiään yrttejä heille korvaukseksi. Sitten hän kiiruhti kertomaan aiemmalle seurueelleen, että he voisivat jatkaa matkaansa oman aikataulunsa mukaan, koska hän oli löytänyt itselleen tuttuja matkaseuraksi. Amina kiitti heitä kohteliaasti seurasta ja palasi käsityöläisten luo.

Mies oli ainoa teneralainen seurueessa, joka koostui muuten kolmesta käsityöläisperheestä. He olivat kaikki palaamassa markkinoilta etelästä ja kertoivat mielellään tapahtumista Aminan kysyessä. Teneralainen uskaltautui ehdottamaan, että Amina voisi joku kerta mennä sinne, sillä siellä olisi varmasti vähintään yhtä innostunut yleisö hänen tarinoilleen kuin Tenerassa. Amina lupasi miettiä asiaa.

***

Mikään ei ollut muuttunut Streckken talossa Aminan poissaolon aikana. Isä oli edelleen oman sivistyksensä sokaisema, vaimo kärsi yrityksistään täyttää perheensä edellytykset sivistyneelle ihmiselle syömällä mahdollisimman vähän ja poika oli yhtä luiseva kuin ennenkin. He ottivat hänet vastaan lämpimästi hymyillen, ja Amina hymyili heille, mutta hän oli varma, etteivät hymyt olleet kuin kulissia. Hän oli edelleen vain välttävästi sivistynyt sukulaistyttö, jonka nimellinen hoitaminen sai heidät näyttämään hyväsydämisiltä ja avomielisiltä – ainakin heidän omasta mielestään.

Amina tiesi mitä odottaa päivällisellä. Herra Streckke kysyisi häneltä hänen matkoistaan ja tekemisistään, mutta ei olisi kiinnostunut kuulemaan enempää ensimmäisen lauseen jälkeen. Rouva Streckke saattaisi kuunnella kohteliaasti muutaman lauseen enemmän, mutta hänellä ei olisi mitään mihin verrata Aminan kokemuksia, joten keskustelu jäisi siihen. Poika taas saattaisi kommentoida jotain loukkaavaa. Tilanne kuitenkin muuttui, kun päivälliselle odotettiin vieraita. Amina tiedusteli odotettiinko hänenkin osallistuvan keskusteluihin, ja herra Streckken ilmeestä päätellen tämä tuli vasta ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että Aminan läsnäolo ja sanomiset saattaisivat vaikuttaa kuulijoiden mielipiteeseen hänestä itsestään.

Amina pyysi, että saisi syödä jossain muualla ja olla omissa oloissaan illan. Hän perusteli sitä sillä, että oli juuri matkustanut, vaikka viimeinen matkapäivä olikin ollut vain puolikas.

Herra Streckke myöntyi ja mietti jo selvästi millä tavalla voisi selittää Aminan poissaolon yhteisestä pöydästä, vaikka koko kylä tiesi varmasti hänen paluustaan. Hänelle oli ollut lievä järkytys kuulla minkälaisessa seurassa Amina oli palannut, mutta hän oli ainakin sanonut ymmärtävänsä, kun Amina oli selittänyt maantierosvojen osuuden matkasuunnitelmiensa muutokseen.

Palvelustyttö tuli kutsumaan Aminan syömään muun palvelusväen kanssa, kun Streckken perhe ja vieraat oli ensin ruokittu. Palvelusväki kyseli häneltä kohteliaasti hänen kesästään, ja Amina vastasi hieman jännittyneenä. He olivat ystävällisiä hänelle, mutta talossaan viettämästään ajasta huolimatta Amina ei tuntenut heitä hyvin. Hän ei tiennyt kuinka paljon Streckken perheen arvoista he jakoivat tai kuinka nopeasti he kertoisivat isännälleen, jos hän sanoisi heidän mielestään jotain sopimatonta. Amina oli kuitenkin varma, että oli palvelusväen seurassa rennompi kuin olisi ollut vieraiden kanssa. Ainakin palvelijoita tuntui aidosti kiinnostavan osa hänen kesänvietostaan.

***

Seuraavana aamuna Amina suuntasi koululle, koska hän ei ollut täysin varma oliko koulupäivä vai jotain muuta. Neiti Slava ei huomioinut häntä erityisesti muuten, kuin pyysi jäämään koulun jälkeen hetkeksi, jotta hän voisi selvittää miten hyvin Amina oli edistynyt kesän aikana. Amina listasi kaiken mitä oli lukenut, ja neiti Slava oli osasta kirjoja hyvin mielissään. Amina ei kuitenkaan ollut hänen mielestään harjoitellut riittävästi laskemista, joten hän ehdotti tälle lisäharjoituksia. Amina myöntyi.

Koululta Amina suuntasi herra Augustinin luo. Heti alkuun hän pahoitteli pitkää poissaoloaan ja esitteli tuomiaan yrttejä.

Herra Augustin hymyili tutkiessaan Aminan tuomisia. ”Olet tehnyt huolellista työtä. Voin ottaa nämä kaikki käyttööni. Kiitos paljon.”

Aminakin hymyili. ”Halusin harjoitella, vaikken voinut oppia uutta.”

”Oikein hyvä, oikein hyvä,” herra Augustin mutisi asetellessaan kuivia ja säilöttyjä kasveja omille hyllyilleen. Hän kääntyi äkisti Aminaan päin. ”Minulla olisi sinulle pyyntö.”

Amina hätkähti hieman muutosta miehen käytöksessä. Hän ei ollut aiemmin nähnyt herra Augustinia niin... innoissaan? Tämän tunnetiloja oli vaikea arvioida yleisen hajamielisyyden takia, mutta hetken aikaa mies vaikutti keskittyneeltä. ”M-miten voin auttaa?” Amina sopersi.

Herra Augustin selitti asiaa pitkään. Hän oli useina vuosina halunnut lähteä metsässä kasvavalle kukkulalle, jonka laella kasvoi harvinaisia kukkia. Jo kukkulalle asti pääsemiseen menisi monta tuntia ja sen jälkeen pitäisi vielä kavuta itse kukkulan huipulle, missä kyseinen yrtti kasvoi. Se oli kasvi, joka kukki aina vasta syksyllä ja siksi sitä voisi vielä kerätä. Koska herra Augustin ei ollut itse enää nuori ja energinen, hän pyysi Aminaa lähtemään mukaan. Hänen täytyisi toki itsekin kavuta kukkulalle, mutta nuorista olisi hänelle apua. Hän pyytäisi mukaan pari muutakin henkilöä – avustajansa ja ehkä jonkun raavaan miehen siltä varalta, että he kohtaisivat villieläimiä. Matkaan menisi koko päivä, vaikka he lähtisivät heti aamusta.

Amina lupasi heti lähteä mukaan, jos hänellä olisi vapaapäivä.

Herra Augustin nyökytteli, mutta näytti lievästi pettyneeltä.

”En tiedä suostuuko neiti Slava antamaan minulle vapaapäivää koulusta, kun olin poissa koko kesän. Muuten voisin lähteä mikä päivä vain,” Amina selitti.

Herra Augustin nyökytteli edelleen. Hän jatkoi kasvien järjestämistä hyllyihin. ”Toivottavasti pääset muuten auttamaan edes hetkittäin,” hän mumisi.

Amina oletti, että tämän enempää keskustelua ei miehestä irtoaisi, joten hän mumisi tervehdyksen ja lähti. Hän palasi herra Augustinin avuksi heti seuraavana vapaapäivänään, kun oli saanut tehtyä neiti Slavan määräämät ylimääräiset tehtävät.

Seuraavalla viikolla yhtenä aamuna Amina oli tuskin ehtinyt istuutua luokassa, kun herra Augustin käveli sisään.

Neiti Slava tervehti miestä hieman kummissaan.

Herra Augustin selitti tarvitsevansa Aminan mukaansa heti, sillä heillä oli pitkä päivä edessään.

Neiti Slava protestoi tätä vastaan ja he kävivät hetken aikaa kiivasta keskustelua. Lopulta neiti Slava tuntui ymmärtävän, että kyseessä oli vain kerran vuodessa tapahtuva asia ja syksyisen sään vaihdellessa nopeasti oli ensiarvoisen tärkeää toteuttaa se heti sellaisena päivänä, kun sää salli. Hän kääntyi Aminaan päin. ”Haluatko lähteä herra Augustinin mukaan, Amina? Hän kokee asiansa erittäin tärkeäksi ja toivoisi sinun apuasi,” neiti Slava sanoi hieman kireällä äänellä.

Amina nousi seisomaan. ”Lupasin herra Augustinille, että autan häntä kaikin tavoin, jos vain voin. Teen kyllä tehtäväni, vaikka joudun ehkä palauttamaan ne hieman myöhässä. Olen pahoillani häiriöstä,” Amina vastasi ja nappasi laukkunsa lattialta.

Herra Augustin hymyili ja kumarsi kevyesti neiti Slavalle.

Koulun ulkopuolella odotti kolme nuorta miestä ja yksi nainen. ”Tunnet Terryn ja Seanin. Tämä on Klara, Terryn sisko, ja hän on Tom,” herra Augustin esitteli seurueen nopeasti.

Terry ja Sean kävivät säännöllisen epäsäännöllisesti auttamassa herra Augustinia. Terry olisi oikeasti halunnut oppia alkemiaa, mutta hänellä ei ollut varaa lähteä kaupunkiin opiskelemaan, joten hän tyytyi valmistamaan erilaisia rohtoja herra Augustinin apuna. Sean oli hyvin hermostunut luonteeltaan ja äärimmäisen tarkka yksityiskohdista, minkä takia hän ei usein kyennyt työskentelemään muutamaa tuntia kauempaa, ennen kuin hänen hermonsa taas pettivät ja hänen täytyi rauhoittua monta päivää. Klaran Amina oli ehkä joskus nähnyt kylällä, muttei tuntenut tätä sen enempää. Tomin Amina muisti nähneensä silloin tällöin ja hänellä oli iso kirves mukanaan.

Herra Augustin huomasi Aminan katseen jäävän kirveeseen pitkäksi toviksi. ”Saattaa olla, että vanha polku on paikoin kasvanut umpeen, joten tarvitsemme taitavan työkalujen käyttäjän mukaan,” hän totesi ja hymyili Tomille hieman hermostuneesti. Tällä kertaa hän ei maininnut mitään villieläimistä – saati pahemmista pedoista, ihmisistä.

Tom kantoi kirvestä itsevarmasti ellei peräti röyhkeästi.

”Eiköhän meidän sitten pitäisi lähteä, että voimme päästä takaisin ennen pimeää,” herra Augustin totesi ja lähti johtamaan heitä ulos kylästä.

Amina seurasi muiden mukana ja mietti, että olisi ehkä halunnut ottaa jonkun toisen mekon päällensä, jos olisi tiennyt viettävänsä päivän ulkona. Hän olisi ehkä myös halunnut jättää koululaukkunsa pois matkasta. Olisi ylipäätään ollut kiva tietää etukäteen, että tänään on se päivä, kun he lähtevät retkelle etsimään harvinaisia kukkia. Amina kuitenkin unohti närkästyksensä pian, koska päivä oli kaunis ja matka taittui joutuisasti.