Armaran 18. luku

FIN - Hetki menikin hyvin ja sain tehtyä päivitykset ajallaan. Pahoitteluni tämänkertaisesta jokusen minuutin myöhästymisestä. Muutenkin on melko suuri riski, että lähitulevaisuudessa päivitykset tulevat mahdollisesti myöhässä tai jäävät välistä kokonaan terveydentilani ja siitä seuraavan elämänmuutoksen myötä. Pyrin kuitenkin päivittämään blogia samaa tahtia tai vain vähän harvemmin kuin nyt. En haluaisi itsekään luopua kirjoitusharrastuksestani.

ENG - Well, that lasted for a while, at least. I managed to keep up with my updating schedule. My apologies for being some minutes late this time. It is also very likely that in the near future all my updates will be postponed, if not canceled entirely due to my medical condition and the changes it brings to my life. My goal is to keep updating as before, or only a little less often. I'd hate to give up my writing hobby entirely.

Armaran 18. luku

Amina katseli maisemia tarkkaavaisesti, vaikka herra Augustin piti yllä reipasta kävelyvauhtia. Syksyn merkkejä näkyi kaikkialla, mutta oli vielä melkein kesäisen lämmintä, ei kuitenkaan kuuma. He kulkivat ensin selkeitä teitä pitkin, jotka vaihtuivat leveisiin polkuihin ja lopulta vähemmän tallattuihin, mutta vielä selvästi erottuviin kulkureitteihin. Herra Augustin ei pysähtynyt kertaakaan, ja Aminan alkoi olla jano ja vähän nälkäkin. Terry ja Sean eivät olleet sanoneet mitään matkan alettua ja Klara luovutti keskusteluyritykset heidän kanssaan hyvin pian. Herra Augustin pyysi ajoittain Tomia raivaamaan joitain oksia tai vesakkoa heidän polultaan.

Aminan arvion mukaan oli jo lähes puolipäivä, kun he vihdoin pysähtyivät hetkeksi. Herra Augustin näytti pohtivan heidän reittiään, ja muut käyttivät tilaisuutta hyväkseen juodakseen.

”Olemme melkein perillä. Levähdetään hetki,” herra Augustin sanoi lopulta ja kääntyi muihin päin.

Terry ja Klara olivat jo istuutuneet pehmeän sammalen peittämille kiville ja muut seurasivat heidän esimerkkiään.

Herra Augustin selitti heille minkälaista maastoa oli edessä. Itse metsä saattaisi olla kasvanut umpeen ja joidenkin puiden juurakkojen läheisyydessä olisi vaarallista kulkea, koska puut olivat aikojen saatossa kasvaneet kivikkoisessa maastossa ja juurakkojen seassa saattaisi olla aluskasvillisuuden peittämiä petollisia kuoppia. Itse kukkula oli paikoin erittäin jyrkkä, joten heidän etenemisensä huippua kohti olisi todennäköisesti hidasta. Ainakaan herra Augustin ei uskonut itse pystyvänsä nopeaan etenemiseen rinnettä ylös, joten hän kuvaili heidän etsimänsä kasvin mahdollisimman yksityiskohtaisesti.

Amina kuunteli ohjeet tarkasti ja yritti olla välittämättä siitä, että Tom huvitti itseään heittelemällä kirvestään ylös puiden alimpiin oksiin vain nähdäkseen jäisikö se kiinni tai katkeaisiko oksa. Mies ei ollut heidän matkassaan auttaakseen kasvien keräämisessä, mutta tämän muista piittaamaton asenne vaivasi Aminaa. Öykkäri oli ainoa sana, jonka hän keksi kuvaamaan miestä.

He jatkoivat matkaa ja herra Augustinin epäilys osoittautui osoittautui – polku oli paikoin pahoin umpeenkasvanut ja Tom joutui töihin. Hän jaksoi silti kerskailla voimillaan eikä osoittanut väsymisen merkkejä edes oman reitensä paksuisten oksien hakkaamisen jälkeen.

Kukkulan juurelle ei ollut lopulta pitkä matka, mutta heidän kulkunsa oli ollut huomattavan hidasta. Aurinko oli selvästi iltapäivän puolella ja herra Augustin mittaili hieman huolestuneena puiden varjoja. Hänen mukaansa ei kuitenkaan vielä ollut kiirettä, mutta hän kehotti heitä jatkamaan heti ylös rinnettä. Nuoret aikuiset ohittivat pian herra Augustinin, jonka tahti oli huomattavasti muita hitaampi. Aminakaan ei jaksanut heidän tahdissaan ja hän jäi kulkemaan hitaammin herra Augustinin kanssa. Kukkula oli monin paikoin aurinkoinen, mutta puita kasvoi sekaisin joka paikassa eikä sen takia nähnyt kovin kauas eteenpäin. Hetken päästä he näkivät Tomin loikoilemassa yhden puun juurella auringossa paistatellen. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suupielessä roikkui heinänkorsi.

”Annetaan hänen levätä,” herra Augustin sanoi hiljaa ja he ohittivat miehen monen metrin päästä.

Kukkula oli yllättävän korkea ja Aminan jalkoja alkoi pakottaa. Herra Augustin puuskutti kevyesti, mutta jatkoi sinnikkäästi eteenpäin. He olivat hänen mukaansa noin neljännesmatkan huipulta, kun he näkivät Seanin kykkimässä hieman ylempänä. ”Muistelinkin, että niitä alkaa kasvaa näillä main,” herra Augustin mutisi ja meni katsomaan mitä Sean oli löytänyt.

Nuoren miehen edessä kasvoi viisiterälehtisiä vaaleansinertävästä violetista aina melko tummansinisen sävyisiä kukkasia, joiden lehdet näyttivät olevan nukan peitossa. Amina ihastui kasviin heti. Sean oli tavalliseen tapaansa äärettömän tarkka kerätessään kukkia yksitellen ja irrottaessaan niiden osia herra Augustinin ohjeiden mukaan.

”Minä menen vähän ylemmäs katsomaan, jos löydän lisää kukkia. Ehkä näen myös Terryn ja Klaran,” Amina ehdotti. Häntä ei huvittanut jäädä Seanin seuraan siltä varalta, että tämä menettäisi hermonsa ja vaipuisi epätoivoon.

Herra Augustin nyökkäsi ja totesi itse jäävänsä paikoilleen ainakin hetkeksi, koska alueella näytti kasvavan melko runsaasti kukkia.

Amina jatkoi ylemmäs rinnettä, vaikka hänen jalkansa olisivat kaivanneet taukoa. Terrystä tai Klarasta ei näkynyt jälkeäkään eikä kasvillisuus ollut painunut riittävästi, jotta Amina olisi osannut seurata heidän jälkiään. Kukkula ei ollut kuin parikymmentä metriä leveä, joten hän tuskin eksyisi, mutta hänestä tuntui kovin yksinäiseltä. Kulkiessaan itsekseen hän myös kiinnitti enemmän huomiota ympäristöönsä muutenkin, kuin vain etsiäkseen yrttejä katseellaan. Monien puiden rungoissa oli syviä, mutta vanhoja uurteita, ja Amina mietti mikä ne olisi voinut aiheuttaa. Niiden aikaansaaminen oli selvästi vaatinut paljon voimaa ja moni puu oli kasvanut vinoon uurteiden ympäriltä. Lopulta Aminan uteliaisuus voitti ja hän siveli sormin yhden puun runkoa. Praie totesi heti, että jäljet oli kauan sitten tehnyt joku Gahim. Amina veti vaistomaisesti kätensä pois. Voimallinen henki. Ehkä se liikkui vielä alueella. Mikä oli saanut sen niin raivoihinsa, että se oli melkein repinyt puut kappaleiksi? Amina päätti, ettei oikeasti haluaisi tietää, ja jatkoi kiireesti matkaansa, vaikka hänen pohkeitaan ja reisiään poltteli kivuliaasti ja hengittäminen tuntui todella raskaalta.

Puusto loppui äkkiä ja joitain metrejä rinnettä peitti ketomainen kasvusto ennen kuin sekin loppui ja pari ylintä metriä kukkulanrinnettä oli paljasta kalliota. Terry ja Klara liikkuivat järjestelmällisesti niittymäistä osaa pitkin keräten kukkia. Kukkulan huipulla niiden väri vaihteli vaalean lilasta miltei valkoiseen. Amina katseli niitä hetken ihastuneena ja alkoi sitten itsekin kerätä niitä herra Augustinin antamaan pieneen säkkiin. Hänen koululaukkunsa sai toimia istuimena, kun hän lepuutti jalkojaan.

He eivät pitäneet taukoja muuten kuin muutaman minuutin silloin tällöin syödäkseen ja juodakseen eivätkä he puhuneet melkein mitään. Muutaman tunnin kuluttua Tom kapusi ylös rinnettä. ”Alkaa olla aika lähteä takaisin, sanoi vanha mies,” hän tokaisi.

Amina nousi seisomaan ja venytteli hartioitaan. Hän oli ollut pitkään kumarassa leikatessaan huolella kasvinosia ja hänen päänsä tuntui raskaalta niskan päällä.

Terry ja Klara alkoivat heti pakata tavaroitaan, kun saivat viimeisen kasvin leikeltyä.

Amina vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen. Kukkulan huippu oli kaunis. Sieltä ei nähnyt kauas sankan metsän takia, mutta paljaan kallion ja pehmeän niityn vastakohtaisuus oli viehättävää itsessään.

He kapusivat rinnettä alas ja löysivät Seanin ja herra Augustinin suunnilleen samasta paikasta, johon he olivat aikaisemmin jääneet.

Koko seurueen jatkaessa rinnettä alas Tom alkoi taas huvittaa itseään heittelemällä kirvestään läheisiin puihin ja iskemällä alhaalla roikkuvia oksia. Yksi hänen heitoistaan osui suoraan rungossa olevaan arpeen, ja Amina älähti. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä.

”En usko, että tuosta on puulle paljoa haittaa,” herra Augustin sanoi. ”Aiempi isku on niin vanha, että sen alla tuskin on virrannut mahlaa vuosikymmeniin.”

Amina ei tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että jäljet kauan sitten aiheuttanut Gahim ilmestyisi jostain, mutta miten hän voisi sanoa siitä mitään? Uskoisiko kukaan häntä, jos hän kertoisi mikä arvet alunperin aiheutti?

Tom vain naurahti. ”Eivät puut tunne mitään!”

”Eivät varmaankaan, mutta jälkiä niihin jää kaikesta elämästä,” herra Augustin totesi. ”Vanhan tarinan mukaan tällä kukkulalla on aikojen saatossa asunut useita Gahim. Yleensä ne ovat olleet sovussa keskenään, mutta joskus niiden sanotaan jopa tapelleen keskenään. Satoja vuosia sitten vain harvat ihmiset uskalsivat nousta tätä rinnettä. He olivat ainoita, joiden Gahim sallivat lähestyä tätä paikkaa. Mutta se voi kaikki olla vain tarua, ei sen kummempaa. Kukaan ei edes muista tarkasti mitä täällä on ehkä tapahtunut ja liittyikö siihen oikeasti Gahim vai ei. Olen joskus nähnyt salamoidenkin arpeuttavan puita pahasti. Toki olisi harvinaista, että näin moneen puuhun iskisi salama pienellä alueella, mutta voi se olla niinkin. Ehkä kukkulan kalliossa on paljon metallia, joka houkuttelee salamoita.”

Tarn, Amina ajatteli. Henki, jolla on salaman voima. Sellainen voisi vaurioittaa monia puita. ”Eivätkö puut usein kuole, kun niihin iskee salama?” hän kysyi herra Augustinilta.

Mies nyökkäsi. ”Useimmiten, kyllä. Jos salama ei polta puuta eikä halkaise sen runkoa pahasti, uskoisin, että se voi selvitä.”

Amina mietti lisää. Hän oli jo pienenä opetellut kaikki henkien tyypit. Ehkä kukkulalla oli tapellut Tarn ja Pung, jonka voima oli kasvien elinvoimaan verrattavissa. Tarn ehkä satutti puita ja Pung yritti pelastaa ne. Molemmanlaiset Gahim olivat kuitenkin äärettömän harvinaisia eikä Amina oikeastaa vieläkään halunnut ajatella asiaa sen enempää, koska kylmiä väreitä alkoi kulkea hänen selässään ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.

Matka takaisin päin sujui nopeammin valmiiksi raivattua polkua myöten ja oli valoisaa, koska aurinko ei vielä ollut painunut edes korkeimpien latvojen taa. Herra Augustin kulki taas ensimmäisenä ja määritti heidän kulkunopeutensa, joka oli aamuista hitaampi, mutta edelleen melko reipas. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi. Amina kulki toiseksi viimeisenä ja yritti kurkistella aikuisten takaa mitä edessä tapahtui. ”Polulla on verta,” hänen edessään seisova Terry kuiskasi kuuluvasti.

Tom työntyi heidän ohitseen herra Augustinin luo. Hetkellisen hiljaisen mutinan jälkeen herra Augustin suoristi selkänsä. ”Se on ollut jokin villieläin. Verta ei ole paljoa, joten se on tuskin loukkaantunut vakavasti. Jatkakaamme vain matkaa. Tom kulkee ensimmäisenä. Terry, voisitko sinä kulkea viimeisenä?” hän pyysi.

Terry kohautti olkiaan ja siirtyi Aminan taakse.

Amina tunsi väreitä selässään. Jokin tuijotti heitä metsästä vähän matkaa polkua takaisin kukkulaa kohti. Se oli Gahim, mutta sen tuijotus tuntui niin voimakkaana, että Aminaa pelotti. ”Me menemme kotiin. Me emme satuta kasveja tai eläimiä elleivät ne ole meidän tiellämme. Me emme halua millekään pahaa,” hän sopersi värisevällä äänellä.

Terry taputti häntä olalle rohkaisevasti. ”Ei ole oikeasti mitään hätää. Se on varmaan ollut vain jänis, jonka kettu sai kiinni. Sitä tapahtuu kaiken aikaa.”

Amina nyökkäsi vaisusti. Kukaan muu ei varmasti tuntenut hengen tuijotusta niin kuin hän. Jos se oli sittenkin Pung, joka oli tullut katsomaan Tomin aiheuttamaa hävitystä! Amina yritti olla ajattelematta asiaa ja keskittyi kävelemiseen. Oikea jalka, vasen jalka, oikea jalka, vasen jalka. Hengitä. Oikea jalka, vasen jalka, hengitä.

Hetken päästä he pysähtyivät kuitenkin uudelleen. Tom viittoi herra Augustinin rinnalleen ja kuiskasi jotain koko ajan edemmäs polulle tuijottaen.

Herra Augustin perääntyi ja kuiskasi jotain Seanille, joka vinkaisi, ja sitten Klaralle, joka perääntyi heti Aminan luo ja laittoi kätensä hänen ympärilleen. ”Siellä on villisika,” hän kuiskasi hiljaa Aminan korvaan.

Amina ei ollut koskaan nähnyt elävää villisikaa, hyvin harvoin edes kokonaista, sillä metästäjät toivat yleensä vain osia sioista torille myyntiin. Hän oli kuitenkin kuullut, että ne saattoivat olla erittäin vaarallisia vihaisina ja ainakin todella voimakkaita ja pystyivät repimään syöksyhampaillaan aikuisen ihmisenkin kappaleiksi. Hän värisi.

Tom eteni hitaasti ja varovasti polkua eteenpäin. Hän pysähtyi muutaman metrin jälkeen. Hetken päästä hän perääntyi katse edelleen tiiviisti edemmäs polulle kiinnittyneenä. ”Se on loukkaantunut. Veri oli varmaan siitä tullut. Se on varmaan myös aika helvetin vihainen,” hän sanoi hiljaa.

Amina puristi silmänsä tiukasti kiinni. Häntä pelotti. Hän oli pienin koko joukossa. Sika varmasti yrittäisi ensimmäisenä hänen kimppuunsa. Lisäksi hän tunsi edelleen hengen tuijotuksen heidän takanaan, vaikka se olikin nyt kauempana kuin aiemmin.

”Voi paska!” Tom sihahti, ja Amina avasi kauhuissaan silmänsä. Heitä kohti polkua pitkin lähestyi suuri villisika. Sen silmät pyörivät vauhkoina päässä ja sen suupielistä valui verensekaista kuolaa. Se ei heti hyökännyt vaan tuijotti heitä. Se alkoi hitaasti lähestyä uudestaan ja joka askeleella sen vauhti kasvoi. Sen hengitys rahisi, kun se kiihdytti.

Amina pyysi Praie valmistautumaan siihen, että hänen vatsansa olisi kohta revitty auki ja sisuskalut roikkuisivat polulla ja vähintään yksi käsi olisi irti ja sika repisi hänen kurkkuaan ja – Praie tuntui tunkeutuvan hänen joka lihakseensa ja hänen koko ruumiinsa jännittyi aivan uudelle tavalla. Amina tuijotti kuin hidastettuna lähestyvää sikaa samalla, kun Praie valmisteli hänen ruumistaan johonkin, ehkä vain hyppäämään sivuun, sillä Klara yritti vetää häntä polulta edes puun taakse suojaan, mutta Praie oli lukinnut hänet paikoilleen.

Tom kohotti kirvestään ja karjui lähestyvälle sialle, mutta sika ei huomannut sitä tai välittänyt. Sitten sen silmät osuivat Aminan silmiin ja se melkein kompuroi hidastaessaan.

Amina tuijotti eläimen villeihin silmiin, jotka olivat enää vajaan kymmenen metrin päässä ja lähestyivät, koska sika ei ollut vielä pysähtynyt. Amina tuijotti eikä voinut kääntää katsettaan. Praiekin tuijotti ja jännitti edelleen hänen ruumistaan.

Villisika päästi oudon äänen, joka oli jotain kiljaisun ja karjaisun välimaastosta ja jossa oli sekaisin pettymystä ja pelkoa. Se kääntyi suoraan sivulle ja pinkoi metsään jättäen vain verisiä kuolaläikkiä polulle.

Tom päästi voitonriemuisen huudon ja huitoi kirvestään ilmassa.

Amina huohotti. Hän oli fyysisesti aivan loppu ja pysyi tuskin jaloillaan. Mitä ikinä Praie teki, se vei kaikki hänen voimansa. Sika oli kuitenkin poissa. Pitäkööt Tom kuvitellun voittonsa. Hän ei olisi kuitenkaan pystynyt selittämään mitä juuri tapahtui.

Klara tuki Aminaa ja sai hänet liikkeelle. ”Ei hätää. Se tuskin tulee takaisin.”

Amina sai vaivoin nyökättyä. Hänen kaikki voimansa menivät jalkojen liikuttamiseen eteenpäin. Hän ei jaksanut keskittyä mihinkään muuhun. Ajoittain hän havainnoi hieman ympäristöään – aurinko oli painunut puiden taa, mutta oli edelleen valoisaa, ja he pysähtyivät hetkeksi. Hän ei kuullut kunnolla muiden keskustelua eikä jaksanut yrittää keskittyä. Hän saattoi torkahtaa hetkeksi. Seuraavan kerran hän havahtui Terryn reppuselästä. Alkoi jo hämärtää. Hän pyristeli hieman ja mies laski hänet alas. Hän sai mumistua, että pysyy kyllä pystyssä omin jaloin. Klara piti häntä kädestä ja he saapuivat pian isommille poluille.

Kolmannen kerran hän havahtui, kun näki tulta. Hetken aikaa hän luuli olevansa taas serkkujensa luona tyhjentämässä vanhaa kotiaan ja että liekki oli Keok. Hän hätkähti, mutta tajusi nopeasti, että kaksi pientä liekkiä tulivat Terryn ja Tomin juuri sytyttämistä lyhdyistä. He olivat jo jonkinasteisella tiellä eikä ollut vielä täysin pimeää. Amina huokaisi helpotuksesta.

He jatkoivat matkaa ja Amina yritti pitää silmänsä auki, mutta hän otti enemmän askelia sokkona kuin tietäen mihin astuu. Tie oli onneksi tasainen. Heidän lähestyessään Teneraa Amina kuuli Terryn ja Klaran keskustelevan. Sitten he puhuivat hetken Seanille, joka oli selvästi levoton pimeässä. Klara ja Sean tulivat Aminan viereen. ”Me saatamme sinut kotiin. Terry ja Tom auttavat herra Augustinia saamaan kaikki laukut takaisin hänen liikkeeseensä. Sopiiko se sinulle?” Klara kysyi.

Amian oli niin tokkurassa, että ensimmäinen ääni, jonka hän sai aikaan, oli vain ”Mmnnhh”, mutta hän sai nyökättyä sen perään.

Klara laittoi taas toisen kätensä Aminan harteille ja kantoi toisella lyhtyä. Hermostunut Sean käveli hänen toisella puolellaan sivuilleen vilkuillen. Muut miehet jatkoivat toisen lyhdyn valossa suoraan kohti kylää, kun he kääntyivät pienemmälle tielle, jota pitkin pääsi suoremmin Streckken talolle.

Klara pyysi Seania jäämään pitelemään lyhtyä, kun hän koputti ovelle.

Nuori poika avasi oven hieman varuillaan.

”Hyvää iltaa ja anteeksi näin myöhäinen häiriö. Ajattelimme, että olisi parasta saattaa Amina ihan tänne asti, koska hän on aika väsynyt päivästä,” Klara sanoi ja työnsi Aminaa hellästi kohti ovea.

Palveluspoika nyökkäsi ja avasi ovea riittävästi, jotta Amina mahtui sisään.

”Hyvää yötä,” Klara sanoi vielä yllättävän pirteänä.

”Hyvää yötä,” tai jotain sen tapaista Amina sai mumistua ja nosti hieman kättään hyvästiksi.

Seankin ynähti jotain taustalla ennen kuin palveluspoika sulki oven Aminan perässä.

Amina olisi halunnut lysähtää juuri siihen paikkaan, mutta palveluspojan kyselyt, joista hän ei jaksanut saada selvää, ja huolestunut kosketus hänen olkaansa pakottivat hänet liikkeelle. ”Olen vain väsynyt,” hän mumisi ja raahautui kohti huonettaan. Amina pysähtyi portaiden juureen ja oli hetken epätoivon partaalla. Hän ei mitenkään jaksaisi kiivetä edes puoleen väliin. Askelmia oli aivan liian monta! Hän oli valmis lysähtämään alimmalle rappuselle, kun kuuli palveluspojan anteeksipyynnön ja sitten tämä työnsi toisen käsivartensa Aminan kainalon ali tukeakseen tätä ja alkoi nousta portaita.

Amina oli kiitollinen avusta, muttei osannut sanoa mitään sillä hetkellä, sillä hänen ajatuksensa jäivät pyörimään sen ympärillä, miksi poika oli pyytänyt anteeksi. Ihan vain koska hän koski Aminaan? Oliko tämä taas joku juttu isäntäväen ja palvelusväen suhteessa, jota hän ei ymmärtänyt? Portaiden yläpäässä poika veti kätensä pois ja käveli edeltä sytyttämään kynttilää Aminan huoneeseen ja kylpyhuoneeseen Aminan madellessa eteenpäin. Amina onnistui vihdoin kiittämään poikaa ja vakuutti pärjäävänsä itse. Hän sai joten kuten pestyä kasvonsa, pääsi ulos mekostaan ja ehkä laski koululaukkunsa johonkin järkevään paikkaan, jottei kompastuisi siihen heti aamulla. Hän kömpi sänkyynsä ja oli heti valmis nukahtamaan, mutta hänen täytyi keskittyä vielä hetki. Hän kiitti Praiea.