Armaran luku / chapter 7

FIN - Vain noin tunti myöhässä. Ei edes eeppinen epäonnistuminen.

ENG - Only about an hour late. Not in the category of epic fail, yet. Chapter 7 in English after the Finnish one.

 

Armaran 7. luku

 

 

Amina nukkui levottomasti. Kros oli luvannut mennä heti aamulla kyselemään vuokravaunuja. Emmakin oli hyväksynyt heidän mahdollisesti pikaisen lähtönsä, vaikkei hän mielestään tarvinnut Jaredia tai ketään muutakaan huolehtimaan itsestään heidän poissaollessaan.

Aamu valkeni sumuisena ja taivaalla oli tummia pilviä. Kros kiirehti liikkeelle melkein auringonnousun aikaan, jotta ehtisi tavoittaa kärryjen omistajat ennen kuin he ehtisivät pelloille töihin. Hän palasi ennen puolta päivää ja kertoi, että parin päivän päästä yksi viljelijä voisi vapauttaa vanhat kärryt heidän käyttöönsä, kun hän saisi uudet verstaalta.

Amina odotti jännittyneenä seuraavat päivät. Sää jatkui epävakaisena ja peltotöitä jouduttiin keskeyttämään liian kosteuden vuoksi. Maanviljelijä piti sanansa ja toimitti kärryt ja hevosen heille pari päivää myöhemmin. Koko yön jatkunut rankkasade jatkui vielä puoleen päivään asti ja Kros pohti Emman kanssa kannattaisiko enää sinä päivänä lähteä, koska kaikkialla oli todella märkää eivätkä he ehtisi kovin pitkälle pelkän iltapäivän aikana. Amina oli levoton ja pitkästynyt, mutta ymmärsi miksi he odottivat. Yksi itsenäinen usean viikon matka oli opettanut hänelle paljon matkustamisesta, vaikka hän olikin aina matkustanut perheensä kanssa.

Uuden aamun valjetessa Kros ja Amina pakkasivat mukaansa ruokaa ja juomaa sekä huopia ja suojakankaan. He hyvästelivät Emman eikä kukaan säästynyt kyyneliltä. Kros ohjasi kärryt kohti tietä, jota Amina ei ollut tullut ajatelleeksi, koska he kulkivat Jaredin kanssa eri reittiä – tielle, jota pitkin Amina oli tuotu kylään ja joka johti suurelle kiertotielle. Hän oli vakava ja hiljainen ja lopulta alkoi täristä, kun he lähestyivät paikkaa, jossa Amina oli istunut tiellä. Kros hyräili rauhoittavasti, mutta lopulta hänenkin äänensä petti. ”Olen pahoillani, mutta minun on helpompi mennä isompaa tietä. Jared tuntee syrjäisempiäkin paikkoja, mutta minä en uskalla kulkea täysin tuntemattomilla ja syrjäisillä alueilla.”

Amina nyökkäsi. Hän ei halunnut puhua tapahtuneesta, ei muistella, ei surra. Hän yritti jatkuvasti jatkaa elämäänsä ja antaa menneiden olla, koska Praiekaan ei ollut aikeissa antaa hänen muistaa.

He saapuivat pian suureen mutkaan, joka yhdisti muutaman pienemmän tien ja parin kilometrin päässä se yhdistyi suureen kiertotiehen. Suuri kiertotie oli rakennettu vuosisatojen kuluessa, kun Everionin hallinto oli halunnut tehdä Armaranista tehokkaammin hyödynnettävän alusmaan. Kiertotie teki suuren ympyrän melkein koko Armaranin ympäri ja siitä johtivat välitiet pääilmansuunnissa kohti keskikohtaa. Keskellä teiden yhtymäkohdassa oli pieni kaupunki, joka ei kuitenkaan ollut Armaranin tärkein tai tunnetuin. Se oli vain matkakeskus. Myös väli-ilmansuunnista oli alettu rakentaa teitä kohti keskustaa tai sieltä kiertotielle, mutta ne eivät koskaan olleet täysin valmistuneet. Everion oli myös lopettanut teiden ylläpidon rahoittamisen vuosisatojen kuluessa eivätkä armaranilaiset olleet itse kokeneet suurien väylien rakentamista tarpeelliseksi.

Reitti oli Aminalle osin tuttu, sillä hänen perheensä oli usein matkustanut sitä pitkin. Sen varrelta oli helpompaa löytää turvallinen yösija ja tiellä oli enemmän muitakin matkalaisia. Vaikka tie oli paremmassa kunnossa kuin monet Aminan edellisellä kerralla kulkemat pienet tiet, heiltä meni monta päivää saapua paikkaan, josta Amina muisti perheensä kääntyneen pienemmille teille. Tiet olivat oudolla tavalla tuttuja Aminalle, vaikkei hän ollut kulkenut niitä yli vuoteen ja hän lipui ajatuksissaan surun ja kaipuun ja kiehtovan muistamisen riemun välillä.

Kros oli kirjoittanut serkuille heidän tulostaan heti, kun he olivat päättäneet lähteä. Vaikka heidän lähtönsä tapahtui vasta useita päiviä myöhemmin, he eivät olleet varmoja olivatko Aminan serkut vielä saaneet kirjettä. Amina ehdotti, että he kävisivät ensin kylässä, jossa outo serkku asui hökkelissään ja voisivat samalla kyyditä tämän muiden serkkujen luo.

Kros suostui ja he kääntyivät kylään johtavalle tielle. Kylä oli Aminan siihen mennessä näkemistä pienin. Taloja oli yhteensä kuusi ja pari hökkeliä pilkisti hieman sivummalta puiden seasta. Ihmisiä ei liikkunut ulkona, vaikka Amina oli varma, että näki vilaukselta jonkun katsovan heitä yhden talon ikkunasta.

He istuivat hetken hiljaa ja katselivat ympärilleen. ”Hän sanoi asuvansa hökkelissä,” Amina sanoi hiljaa.

Kros nyökkäsi. ”Emme pääse kärryjen kanssa tämän lähemmäs muuta kuin taloja. Ehkä voisin mennä katsomaan hieman lähempää, mutta sinun pitää luvata, ettet nouse vaunuista,” Kros ehdotti.

Aminaa puistatti.

Heidän helpotuksekseen outo serkku tuli esiin yhden talon takaa ja tervehti heitä iloisesti. Päästyään kärryjen luo hän taputti Aminaa hellästi pääalelle. ”Tulitko hakemaan kirjoja? Minulla on pari niistä täällä. Odota hetki niin haen ne,” hän sanoi hymyillen Aminalle ja nyökkäsi sitten Krosille.

Kros nyökkäsi takaisin ja he odottivat, kun serkku haki parissa minuutissa neljä kirjaa hökkelistään.

He pyysivät serkun mukaansa ja tämä suostui. Ilta alkoi jo hämärtää heidän saapuessaan serkkujen talolle. Amina värisi nähdessään uudestaan oven edessä olevat hiiltyneet kohdat. Hän oli kertonut Krosille vain matkallaan kohtaamastaan Pangasta.

Serkut olivat hieman yllättyneitä heidän saapumisestaan, sillä he olivat saaneet kirjeen vasta edellisenä päivänä, mutta he olivat tervetulleita.

Ilta kului kuulumisia vaihtaen ja Amina ja Kros viihdyttivät serkkuja kertomalla yhtä aikaa yhden tarinan. Kukaan ei maininnut Aminan edellisen vierailun aikaisia tapahtumia ja Amina päätti olla vaivaamatta Krosia ikävillä asioilla, joille ei kuitenkaan voisi enää mitään – eihän mitään korvaamatonta ollut lopulta tapahtunut.

***

Seuraavana aamuna he pakkasivat Aminan tavarat kärryihin. Amina väitteli pitkään oudon serkun kanssa siitä, mitä tämä halusi pitää, koska Aminalla ei ollut kirjoille tai kääröille tekemistä. Serkku oli sitä mieltä, että ne kuuluivat Aminan henkilökohtaiseen kirjastoon, jos hän koskaan päättäisi sellaisen perustaa, eikä hän voinut ottaa niitä. Lisäksi työpöydän sisälle rakennettu salakaappi sisältöineen oli ongelma. Serkkua kiinnosti edesmenneen isosedän tutkimus, jonka tämä oli piilottanut pöydän sisään, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta pöytää.

Lopulta Aminan hermot pettivät ja hän pyysi Krosia irrottamaan salakaapin pöydästä, vaikka se tuhoaisi koko pöydän. Hän käski outoa serkkua säilyttämään salakaapin sisältöineen.

He pääsivät matkaan vähän ennen puolta päivää ja saattoivat oudon serkun kotikyläänsä. Päivä oli huomattavasti lyheympi kuin Aminan edellisen matkaan aikaan, ja ilta yllätti heidät tien päällä. He jatkoivat hitaasti eteenpäin parin lyhdyn valossa etsien sopivaa levennystä yöpymistä varten. Seutu oli metsäistä ja tie kapea. Amina yritti rauhoitella itseään ja tarttui Krosin käsivarteen. Mies oli jännittynyt, mikä ei helpottanut Aminan oloa. Hän hengitti nopeasti ja hänen rintaansa alkoi pikku hiljaa puristaa. Hän puristi silmänsä tiukasti yhteen ja pakotti hengityksensä rauhallisemmaksi. ”Mitä minä nyt teen, Praie?” hän ajatteli. Hän tajusi heti suunnanneensa ajatuksensa hengelle. Hänen olonsa rauhoittui, mutta hän tiesi, että se johtui hengestä eikä hän oikeasti ollut yhtään levollisempi. Kros vaikutti myös hieman rennommalta ja Amina mietti, vaikuttiko Praie mieheenkin. He jatkoivat rauhallisesti eteenpäin ainakin tunnin ajan, mutta sopivaa levennystä ei löytynyt.

”Ehkä yritän vain ajaa läpi yön ja voimme huomenna pysähtyä hetkeksi lepäämään johonkin,” Kros ehdotti. Hänen äänensä oli tasainen ja rauhallinen.

Amina nojasi päätään miehen olkaan. Häntä väsytti ja kärryjen keinunta epätasaisella tiellä oli unettavaa. Hän torkahti.

Amina säpsähti hereille kärryjen pysähtyessä. Lyhdyt valaisivat tietä heidän edessään ja sivuillaan. Metsästä kuului rapinaa. ”Mitä siellä on?” Amina mumisi pelonsekaisella äänellä.

Kros oli edelleen rauhallinen. ”En tiedä. Ei ainakaan ihmisiä. Tuskin petojakaan. Ne liikkuisivat hiljempaa.”

Amina ei tiennyt pelottiko häntä enemmän metsässä oleva olento vai Krosin luonnoton rauhallisuus. Hän ei kuitenkaan halunnut päästää irti miehen kädestä.

Rapina liikkui lähemmäs tietä – suoraan heitä kohti. Tumma, turpeenpeittämä hahmo astui tielle heidän takanaan.

Amina värisi, muttei voinut irrottaa katsettaan hahmosta.

”Kuka olet?” Kros kysyi. Amina tiesi, ettei mies olisi kysynyt sellaista kysymystä joltain, joka ei selvästi ollut ihminen. Se oli kuitenkin melko ihmismäisen muotoinen.

”Gahim arimma hajahka,” Amina sanoi arasti, melkein kysyvästi.

Tuliset silmät rävähtivät auki ja turve alkoi savuta ja lopulta hehkua punaisena ja kuumana.

Kros oli hämmentynyt. ”Se on Gahim... Onko se Keok?” hän kysyi Aminalta.
Amina onnistui nyökkämään.

”Olet taas tien päällä, lapsi. Mihin olet matkalla?” Keok kysyi.

Amina yritti näyttää vihaiselta. ”Seuraatko minua?!”

Keok pudisti päätään. ”Olin... vain oleilemassa täällä päin. Ihmiset matkustavat harvoin öisin. Olin utelias kuka kulkee tähän aikaan.” Sen hahmo oli niin läpikuultava turpeen palettua pois, ettei Amina pystynyt näkemään sen ilmettä.

Amina toivoi, että olisi ottanut mukaansa oksan tai kiven tai jotain, jonka voisi heittää henkeä kohti.

Keok käveli heidän kärryjensä ohi heidän eteensä. ”Vähän matkan päässä on avoin kohta tien vieressä. Voitte pysähtyä sinne,” se sanoi ja käveli tietä hitaasti eteenpäin näyttääkseen tietä.

Amina katsoi Krosia huolissaan.

Mies oli edelleen tyyni ja jopa hymyili hieman. ”Yllättävä sattuma, mutta saamme levättyä edes vähän,” mies sanoi rauhallisella äänellä.

Aminaa puistatti, mutta hän ei halunnut edelleenkään päästää Krosin kädestä irti. Mistä hän voisi tietää kuinka peloissaan mies olisi ilman Praien läsnäoloa? Keok ei vielä vaikuttanut uhkaavalta. Ehkä se oikeasti halusi auttaa heitä.

Kros ohjasi kärryjä hengen perässä. Kaikkialla oli hiljaista. Hengen askeleet eivät aiheuttaneet pienintäkään ääntä tien pinnalla. Hevonenkin oli hiljaa. Amina ei uskaltanut sanoa mitään pelätessään, että henki kiinnittäisi heihin huomiota.

Amina ei tiennyt kuinka kauan he kulkivat eteenpäin hiljaisessa ja pimeässä maailmassa, jossa ei tuntunut olevan mitään muuta kuin he, kun Keok asteli tien sivuun. Tien laidoissa kasvoi matalia pensaita, mutta ne oli katkottu pois usean metrin matkalta toiselta puolelta. Kros ohjasti hevosen kääntymään.

Keokin silmät hehkuivat usean metrin päässä tiestä, kun se odotti heidän asettuvan tien laitaan.

Amina henkäisi järkyttyneenä. ”Tämä on suo!” hän huudahti melkein syyttävästi.

”Se ei ehkä ole ongelma, jos turve kantaa vaunut,” Kros sanoi ja hyppäsi kärryistä alas.

Amina yritti kauhuissaan yltää ottamaan Krosin kädestä kiinni, kun tämä kääntyi katsomaan henkeä ilman Praien rauhoittavaa vaikutusta.

Keok syöksyi heitä kohti ja Amina käänsi katseensa siihen. Hän ei ollut koskaan pelännyt elämässsään niin paljon. Tuliset silmät naulitsivat hänet paikoilleen ja lieskat valaisivat kaiken ja lopulta ympäröivät ja nielaisivat hänet. Tuli poltti ja tukehdutti hänet. Tulisen valkeuden sijaan ilmestyi pimeys. Jokin painoi hänen otsaansa. Amina säpsähti pystyyn.

”Anteeksi. Ei kai sinuun sattunut? Taisit torkahtaa,” Kros sanoi työntäessään häntä hellästi pystyyn ja veti kätensä pois. ”Tajusin vasta, kun kaaduit eteenpäin, ettet ole hereillä.”

Aminan sydän hakkasi ja hän hengitti kiivaasti, mutta vilkuillessaan ympärilleen hän tajusi, että oli nähnyt unta. Amina ei onnistunut estämään nyyhkäisyä.

Kros vilkaisi häntä huolestuneena. ”Näitkö painajaista? Mikä hätänä?”

Amina nyyhkytti hetken ja tarttui uudestaan Krosin kädestä. ”Minä näin unta, että Keok hyökkäsi.”

Kros veti kätensä Aminan kädestä tämän vastusteluista huolimatta ja kiersi sen tämän hartioiden ympäri. ”Se oli kuitenkin vain uni. Ymmärrän, että öinen metsätie voi olla jännittävä paikka ja aiheuttaa villejä unia. Voit kuitenkin nukkua rauhassa. Täällä ei ole ketään meidän lisäksemme,” hän rauhoitteli.

Amina pudisti päätään ja hautasi kasvonsa miehen kylkeen. ”Viimeksi Keok tuli melkein taloon,” hän sopersi.

Kros jännittyi selvästi, muttei sanonut mitään.

Amina ei nostanut kasvojaan Krosin paidasta kuvaillessaan hänen ja serkkujen aiempaa kohtaamista Keokin kanssa. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan vielä lopetettuaankaan.

Kros huokaisi ja rutisti häntä. ”Sinun olisi pitänyt kertoa Keokista niin kuin kerroit muista Gahim.” Muuta hän ei sanonut, ja lopulta Amina nukahti uudelleen.

***

Aminan herätessä aamu alkoi valjeta. He olivat pysähtyneet tien levennykseen, mutta tie oli edelleen niin kapea, että toiset kärryt eivät mahtuisi ohi. Kros torkkui leuka rintaa vasten vaipuneena käsivarsi edelleen suojelevasti Aminan ympärillä. Metsässä puiden välissä leijui sumetta. Amina oikaisi itseään ja irvisti jäykkien lihasten vastustaessa liikettä.

Kros havahtui hereille hänen liikahtaessaan. ”Huomenta,” hän mumisi unisena.

Amina venytteli varovasti käsiään ja selkäänsä. ”Kuinka kauan ajoit?” hän kysyi.

Kros kohautti olkiaan ja kapusi alas kärryistä. Hän venytteli suurieleisesti ja kaivoi sitten leipää ja juustoa ruokasäkistä. ”Ehkä vielä pari tuntia sen jälkeen, kun nukahdit uudestaan,” hän vastasi ja ojensi tytölle viipaleen kumpaakin. ”Kun pysähdyin, oli vielä täysin pimeää,” hän lisäsi.

Amina hyppäsi alas kärryistä ja käveli hetken tietä edes takaisin. Hän muisteli aiempaa matkaansa ja paria tien varrella nukuttua yötä. Nekin olivat olleet mukavammat, kuin torkkua kovalla kuljettajanpenkillä. Krosin kanssa oli kuitenkin paljon turvallisempaa. Hän oli valmis viettämään vaikka kaikki yöt kotiin asti kärrynpenkillä torkkuen, kunhan vain saisi kulkea tutussa seurassa. Tästä hänen mieleensä muistui edellinen loppumatka Jaredin ja muiden kisällien kanssa. Hän hymyili ja kertoi siitä uudestaan Krosille.

Heidän matkansa jatkui rauhallisesti, vaikka sää oli useina päivinä huono. Suurella kiertotiellä oli vain vähän kuoppia ja matka taittui melkein yhtä nopeasti kuin hyvällä ilmalla. Aminaa alkoi kuitenkin taas jännittää, kun he lähestyivät paikkaa, jossa he kääntyisivät pois kiertotieltä. Siitä oli jälleen vain muutaman tunnin matka mutkaan ja kohti Groshnaa. Heidän saapuessaan Aminan muistamaan kohtaan tiellä Kros pysäytti kärryt. Maastossa ei näkynyt enää jälkiä yli vuodentakaisesta tapahtumasta, kun useita miehiä oli tallannut melkein näkymätöntä polkua kohti raunioita. Amina tuijotti metsään pitkään ja käänsi lopulta katseensa eteenpäin tielle. ”Mennään kotiin,” hän sanoi, ja Kros hoputti hevosen liikkeelle.

Praie oli hieman levoton, muttei vieläkään antanut Aminan muistaa. Amina päätti, ettei puhuisi hengelle ennen kuin se muuttaisi mielensä. Hän hautasi hengen pois mielestään ja toivoi, ettei olisi Kahtal.

Armaran chapter 7

 

Amina slept restlessly. Kros had promised to go ask around for a rental carriage first thing in the morning. Emma had approved their possibly quick departure, though in her own opinion she didn't need Jared or anyone else to look after her while they were gone.

A misty dawn broke with dark clouds in the sky. Kros hurried out at the very break of dawn to catch the owners of carriages before they reached the fields. He returned before noon and told them that in a few days one farmer was getting a new carriage from the workshop so he would be able to give the old one for their use.

Amina waited the following days with much anticipation. The weather was rainy and the harvest on the fields had to be stopped because it was too wet. The farmer was good to his word and delivered the carriage and a horse for their use a couple of days later. Heavy rain had been pouring down all night and continued until noon, and Kros was thinking with Emma whether they should depart on that day at all, as the whole world around them was soaking and they wouldn't get very far during just the afternoon. Amina was restless and bored, but she understood why they were waiting till the next day. One several week journey on her own had taught her much about travelling even though she had always been travelling around with her family.

As a new day came, Kros and Amina packed some food and water, blankets and a big piece of cloth to cover the carriage. They said goodbye to Emma and no one could hold their tears. Kros guided the horses towards the road which Amina hadn't thought about as she had taken a different route with Jared – along which she had been brought into Groshna and which led to the Great Roundabout. She was serious and quiet and started to shake as they approached the place where she had been sitting on the road. Kros was humming soothingly but eventually his voice broke off. ”I'm sorry. It's just so much easier for me to move along a bigger road. Jared knows all the places much better so he dares to travel even the unknown paths.”

Amina nodded. She didn't want to talk about it, to remember, to grieve. She was constantly trying to move on with her life and leave the past behind – especially since Praie wasn't about to let her remember.

They soon arrived at the big curve which united two smaller roads and after a couple of kilometres joined the Great Roundabout. The Great Roundabout had been constructed over several centuries when the government of Everion had wanted to be able to use the resources of Armaran more efficiently. It made a huge circular pattern around most of Armaran and there were bigger roads leading to the middle from North, East, South and West. In the centre where the roads met there was a small city which wasn't the most important or renowned city in Armaran. It was merely a nexus for travellers. There had also been plans to construct roads from the centre to the big circle in between the four existing ones or vice versa, but those plans had never been fully carried out. Everion had also stopped paying for the upkeep of the roads over the centuries and Armaranians themselves hadn't seen the need for such big roads.

Amina was partly familiar with the road they were taking because her family had often travelled along it. It was easier to find a safe place for the night along it and there were more travellers on the road. Even though the bigger roads were in better shape than many of the ones Amina had travelled on her previous visit, it took them several days to reach the smaller roads Amina's family had taken from the Great Roundabout to reach home. The small roads were strangely familiar to her even though it had been over a year she had been travelling along them and her thoughts went from grief to longing and from longing to a facinating joy of remembering and back to grief again.

Kros had written to her cousins right after they had decided to make the trip. Even though they had departed several days later, there was no certanty that his letter had reached them in time. Amina suggested that they'd pay a visit to the village where the odd cousin was living in as they could take him with them to the other cousins' house.

Kros agreed and they took the road leading to the village. It was the smallest village Amina had ever seen. There were only six houses and a couple of shags a little to the side between the trees. There was no one outside but Amina was sure she saw a glimpse of someone in a window.

They sat in silence for a moment and looked around. ”He said he lives in a shag,” Amina said quietly.

Kros nodded. ”We can't get any closer to them in the carriage. Maybe I could go a bit closer to have a look. But you have to promise me you won't get off the carriage,” Kros suggested.

Amina shuddered.

To their relief the odd cousin came to sight from behind one of the houses and greeted them cheerfully. As he reached the carriage, he gently patted Amina on the head. ”Are you here to get your books? I've got some of them here. Wait a moment and I'll get them,” he said, smiling at Amina, and nodded at Kros.

Kros nodded back and they waited a couple of minutes as the cousin went to get four books from his home. They asked him to come with them and he agreed. The twilight was setting in as they arrived at the cousins' house. Amina quivered as she saw the burnt spots in front of the door again. She had mentioned only the Panga of the Gahim she had met on her journey to Kros.

The cousins were surprised as the letter had only arrived on the previous day, but welcomed them warmly into the house.

The rest of the night was full of pleasentries, and Amina and Kros mused them by telling the same story in unison. No one mentioned any unpleasent events that had occured during Amina's previous visit, and Amina decided not to bother Kros with them as nothing could be done about them anyway – after all, nothing irreplaceable had happened.

***

In the next morning, they packed the rest of Amina's belongings into the carriage. Amina had a long debate with the odd cousin because Amina had no use for the books or scrolls but the cousin wouldn't say what he wanted to keep. He said all of them belonged to Amina's personal library in case she ever decided to have one and refused to take them. There was also a secret compartment in the desk and its contents posed another problem. Their long past great uncle had hid his research, which the odd cousin was very interested in, inside the desk, but he absolutely refused to accept the desk for himself.

Eventually Amina lost her temper and asked Kros to detach the compartment from the desk even if he had to chop it into small pieces. He ordered the odd cousin to keep the now loose compartment and its contents.

They were able to get back on the road a little before noon and accompanied the odd cousin back to his village. The day was significantly shorter than it had been during Amina's previous visit, and they were caught by nightfall on the road. They continued much slower and carefully in the light of the two lanterns they had with them, looking for a suitable opening next to the road. The area was forested and the road was narrow. Amina tried to calm herself down and grasped Kros's arm. He was tense which didn't help Amina relax. Her breathing was fast and a tight feeling was creeping into her chest. She shut her eyes tight and forced her breathing slower. ”What am I going to do now, Praie?” she thought. She realized right away she had just pointed the words in her mind to the Gahim. She felt instantly calmer, but she knew it was the spirit's doing and she didn't really feel any better. Kros seemed more relaxed as well, and Amina wondered if Praie did it to him. They carried on carefully for at least an hour but there were no suitable openings and the road didn't get any wider anywhere.

”Maybe I'll just drive all night and we can stop for a rest somewhere tomorrow,” Kros suggested. His voice was calm and even.

Amina rested her head on his shoulder. She was tired and the shaking of the carriage on the uneven road was making her sleepy. She dozed off.

Amina started awake as the carriage stopped. The lanterns lit the road ahead and on the sides of the road. They could here rustling in the woods. ”What is it?” Amina mumbled fearfully.

Kros was still calm. ”I don't know. It's not human for sure. Hardly any beast either. They would know how to keep quiet.”

Amina wasn't sure if she was more scared of whatever it was in the woods, or Kros's unnatural evennes. She didn't want to let go of his arm.

The rustling approached the road – it was coming right at them. A dark figure covered in muck stepped onto the road behind them.

Amina shivered but was unable to take her eyes off of it.

”Who are you?” Kros asked. Amina knew he wouldn't have asked a question like that from something that was obviously not human, though it had a rather human-like shape.

”Gahim arimma hajahka,” Amina said in a timid and uncertain voice.

Flaming eyes opened and the muck started to smoke and it turned fiery red and hot.

Kros was perplexed. ”It's a Gahim... Is it Keok?” he asked Amina.

Amina managed to nod.

”Back on the road, child. Where are you headed?” Keok asked.

Amina tried to look angry. ”Are you following me?!”

Keok shook its head. ”I was... just dwelling around here. People seldom travel in night time. I was curious to see who moves around here at this hour.” Its figure was so transparent after the muck had burnt away that Amina couldn't make out its expression.

Amina wished she had taken a branch or a rock or something she could throw at the Gahim.

Keok walked past their carriage to the front. ”Not far from here there is an open spot next to the road. You can stop there,” it said and continued to walk in front of them slowly to show the way.

Amina gave Kros a worried look.

He was still calm and even smiled a little. ”What a coincidence, and we can get at least a little rest,” he said evenly.

Amina shuddered but she didn't want to let go of Kros's arm. How could she know how scared he would be without the calming presence of Praie? Keok didn't seem threathening, yet. Maybe it genuinely wanted to help them.

Kros drove the carriage after the spirit. It was very quiet all around them. The footsteps of Keok made no sound on the surface of the road. The horse was quiet. Amina didn't dare say anything in fear of Gahim paying attention to them.

Amina couldn't tell how long they moved forward in the quiet and dark world, where nothing living seemed to exist, save them, when Keok stepped off the road. There were low shrubberies on both sides of the road but someone had cleared them out for several metres on one side. Kros guided the horse to turn.

Keok's eyes were gleaming several metres away from the road as it waited for them to get off the road.

Amina took a shocked breath. ”This is a swamp!” she exclaimed accusingly.

”It might not be a problem if the peat is strong enough to hold the weight of the carriage,” Kros said and jumped down.

Terrified, Amina tried to reach his arm again as he turned to look at Keok without the soothing touch of Praie.

Keok lunged forward towards them and Amina turned to face it. She had never been so scared in her life. The fiery eyes paralized her on her feet and flames illuminated everything and surrounded her, engulfing her. The fire was burning and suffocating her. The whiteness of the fire was replaced by sudden darkness. Something was pressing on her forehead. Amina started up.

”I'm sorry. You're not hurt, are you? I guess you dozed off,” Kros said as he pushed her gently upright and pulled his hand away. ”I didn't realize you weren't awake before you fell forward.”

Amina's heart was beating and her breathing was fast but as she looked around her, she realized it was all a dream. She couldn't stop a sob.

Kros gave her a worried look. ”Was it a nightmare? What's the matter?”

Amina sobbed for a while and grabbed Kros's arm again. ”I had a dream that Keok attacked us.”

Kros pulled his arm from Amina's hold despite her objection and put it around her shoulders. ”It was just a dream. I understand that a night on the road in the middle of the woods can be quite exciting and cause wild dreams. You can sleep soundly. There's no one here besides us,” he reassured.

Amina shook her head and buried her face in his side. ”Last time Keok almost came to the house,” she sputtered.

Kros stiffened, but didn't say anything.

Amina didn't lift her face from Kros's vest as she described her and cousins' encounter with Keok. She didn't dare to look at Kros even after she finished.

Kros sighed and squeezed her. ”You should've told me about Keok like you told me about the other Gahim.”

That was all he said, and eventually Amina fell asleep again.

***

As Amina woke up, dawn was breaking. They had stopped in a wider part of the road but it was still so narrow that another carriage wouldn't be able to pass. Kros was snoozing with his chin on his chest, his arm still around Amina, protecting her. Mist was flowing between the trees. Amina straightened herself and winced as her stiff muscles objected the motion.

Kros started as she moved. ”Morning,” he mumbled.

Amina was careful to stretch her arms and back. ”How long did you drive?” she asked.

Kros shrugged and climbed down. He stretched in big archs and took out some bread and cheese from a sack. ”Maybe two hours after you fell asleep again,” he replied and held out a piece of both to her. ”It was still dark when I stopped,” he added.

Amina jumped down from the carriage and walked back and forth a bit. She was thinking about her previous journey and the few nights she spent on the road back then. It had been more comfortable than dozing off on the hard driver's bench. However, she felt much safer with Kros. She was willing to spend every night on the bench as long as she could travel with people she knew. This reminded her of the end of the previous journey which she had spent with Jared and the other apprentices. She smiled and shared it with Kros again.

Their way home was peaceful even though the weather was bad on many days. The Great Roundaboout was quite even and they made almost as good time as they would have done in good weather. Amina became anxious again as they approached the place where they'd turn away from the Great Roundabout. It was only a few hours away from the big curve and, behind it, Groshna. When they got to Amina's spot on the road, Kros stopped the carriage. There were no signs of anything that had occured a year before when several men trotted the nearly invisible path to the ruins. Amina stared into the woods for a long time and eventually turned to face the road. ”Let's go home,” she said, and Kros got the carriage moving again.

Praie was a little uneasy but it still wouldn't let Amina remember. Amina decided that she wouldn't speak to it until it changed its mind. She buried the spirit out of her mind and wished she wasn't Kahtal.

Armaran luku / chapter 6

FIN - Olen ollut kiireinen marjasadon kanssa, mutta pidän parhaani mukaan kiinni aikataulusta. 6. luku englanniksi suomenkielisen jälkeen.

ENG - I've been busy with berry harvest, but I try to keep up with my schedule. Chapter 6 in English after the Finnish one.

Armaran 6. luku

Parin päivän järjestelyn jälkeen Aminan tuomat tavarat oli aseteltu siististi ympäri taloa. Amina oli tyytyväinen ja päätti kertoa Krosille tarinanahoista, mutta tämä pyysi puhua hänen kanssaan ensin. Kros kertoi, että heidän täytyisi muuttaa ennen uutta vuotta, sillä koko Cacon perhe oli muuttamassa kaupunkiin Stenvilin saatua sieltä opiskelupaikan. Herra Cacco matkusti jo paljon hankkiakseen heille uuden talon akatemian läheltä. He olivat sopineet, että Kros ja Emma voisivat asua talossa uuteen vuoteen asti, minkä jälkeen uudet asukkaat muuttaisivat.

Amina ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli juuri elätellyt toiveita rauhallisesta perhe-elämästä tutuksi tulleessa talossa, mutta nyt kaikki muuttuisi. Mistä he saisivat uuden kodin? Amina olisi muuten ehdottanut vanhaa kotitaloaan, mutta serkut olivat jo varmasti myyneet sen ja se oli kovin kaukana.

Kros rauhoitteli Aminaa ja lupasi, että kaikki järjestyy.

Amina näytti Krosille tarinanahat, koska oli aikonut tehdä niin eikä tiennyt mitä muutakan tekisi.

Mies oli yllättynyt ja ihmeissään, sillä hän ei ollut muistanut nahkojen olemassaoloa.

Amina ehdotti, että yhden niistä voisi myydä, jotta he saisivat rahaa omaan taloon.

Kros kieltäytyi heti ja vaati Aminaa unohtamaan moiset ajatukset. Hän oli ottanut velvollisuudekseen hoitaa Aminaa eikä päin vastoin.

Amina myöntyi, koska hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa siitä olivatko nahat edes minkään arvoisia.

Lohdutuksena Kros lupasi pyytää herra Caccoa ottamaan yhden mukaansa arvioitavaksi kaupunkiin. Hän pyysi nähdä sen nahan, jonka Amina oli valmis myymään. Se oli hänelle tuttu ja he kertasivat Aminan kanssa sen kuvaamat tarinat. Kros antoi nahan herra Cacolle, eikä asiasta puhuttu enää.

***

Keskikesän aikaan herra Cacco oli ehtinyt matkustaa kaupunkiin kahdesti ja hän tuli tyytyväisenä Aminan luo heti palattuaan. ”Istupa alas, kultaseni. Minulla on jännittäviä uutisia.”

Amina istuutui tuvan pöydän ääreen.

Herra Cacco istuutui häntä vastapäätä. Hän kaivoi povitaskustaan hieman rypistyneen, taitellun paperin ja silitti sen auki pöydän päälle.

Amina ei vielä ollut taitava lukemaan, mutta hän erotti paljon numeroita.

”Tämä on tarjous nahasta. Ymmärrätkö tämän numeron?” herra Cacco kysyi innostuneena ja osoitti pitkää numerosarjaa paperilla.

”Ymmärrän jokaisen numeron yksin, mutta mitä ne tarkoittavat peräkkäin?”

Cacco virnisti leveästi. ”Näin monta numeroa peräkkäin on tuhat. Tarjouksessa on kyse tuhansista!”

Amina oli ymmällään. Hän oli opetellut laskemaan vasta muutamaan kymmeneen asti, vaikka Emma oli sanonut, että luvut jatkuvat samalla tavoin. Silti vastaan tulisi ongelma: mitä tulee yhdeksänkymmenenyhdeksän jälkeen? ”Mitä se on, kun on kolme numeroa peräkkäin?”

Herra Cacco vakavoitui hieman. ”Ne ovat satoja. Neljä numeroa peräkkäin on tuhansia. Tässä on neljä numeroa peräkkäin. Se tarkoittaa, että tarjous on tuhansia. Tarkalleen ottaen tarjous on 7 500.”

Luku oli liian suuri Aminan käsitettäväksi. ”Onko se enemmän kuin tämä talo maksaa?”

Herra Cacco purskahti nauruun. ”Kultaseni, se on melkein riittävästi ostamaan tämä koko kylä! Sillä saisi vähintään kaikki aukiota ympäröivät talot!”

Amina oli edelleen hämmentynyt. Miksi joku haluaisi omistaa kokonaisen kylän? Hän halusi vain oman kodin. Hän lupasi herra Cacolle harkita tarjousta, mutta halusi ensin puhua Krosin kanssa.

Palattuaan töistä illalla Kros luki tarjouksen huolellisesti läpi.

Herra Cacco vakuutti, että tarjouksen tehnyt herrasmies olisi myös kiinnostunut muista nahoista.

Kros puhui Aminan kanssa vakavana pitkään. Hän halusi olla ehdottoman varma, että tyttö halusi itse luopua nahasta eikä tehnyt sitä vain, jotta Krosin ja Emman tilanne helpottuisi. Hän halusi myös varmistaa, että rahat olisivat turvassa siihen asti, kunnes Amina olisi tarpeeksi vanha huolehtimaan raha-asioistaan itse.

Amina lupasi ja vannoi, että tahtoi luopua nahasta omankin elämänsä tähden. Hän halusi oman kodin, joka olisi rauhallinen ja jossa hän voisi asua monta vuotta.

Kros valtuutti herra Cacon hoitamaan kaupat loppuun seuraavalla matkallaan.

Amina oli tyytyväinen. Nyt heidän tarvitsisi enää löytää uusi koti.

***

Pari päivää myöhemmin Kros kertoi Aminalle ja Emmalle, että oli tehnyt tarjouksen yhdestä saman kujan varrella olevasta talosta. Se vaatisi korjauksia, mutta hän voisi aloittaa kunnostuksen heti.

Amina oli innoissaan, mutta Emma epäröi. Hän oli huolissaan Krosista, joka oli tehnyt tavallista pidempiä työpäiviä kuultuaan Cacon perheen muutosta. Hän ei kuitenkaan ollut valmis edes lainaamaan rahaa Aminalta, saati vastaanottamaan niin suurta lahjaa.

Kros ja Emma tappelivat asiasta parina iltana Cacon perheen ollessa poissa, ja Amina pakeni huutoa ulos talosta. Häntä ahdisti eikä hän tiennyt minne mennä. Hänen levottomat askeleensa veivät hänet ensimmäistä kertaa hautausmaalle sen jälkeen, kun hän oli tajunnut olevansa Kahtal.

Hautausmaa oli autio ja puolipilvisen päivän aurinko levitti pilvien laikukkaita varjoja maahan.

Amina polvistui perheensä hautojen eteen. Hän oli kyynelten partaalla ja hänen kurkkuaan kuristi. Mitä jos hänellä ei koskaan tulisikaan olemaan enää mukavaa kotia? Mitä jos Kros ja Emma vain tappelisivat eivätkä enää haluaisikaan asua yhdessä?

Jokin lähestyi häntä hänen katseensa reunamilla.

Amina nosti päätään.

Fansi liukui häntä kohti ja sen perässä tuli toinen henki. ”Olit poissa, lapsi.”

Toinen henki pysähtyi muutaman metrin päähän Aminasta.

”Gahim arimma hajahka,” Amina mutisi melkein automaattisesti.

”Trua,” Fansi kuiskasi.

Amina nyökkäsi. Hän ei ollut puheliaalla tuulella, koska riitely oli edelleen hänen mielessään päälimmäisenä.

Fansi pysähtyi aivan hänen viereensä. ”Kerrothan taas tarinan.”

Amina pudisti päätään. ”En jaksa tänään.”

Fansi kosketti hänen olkaansa hellästi. ”Pyydän.”

Amina pudisti taas päätään. ”En halua. Minulla on huono päivä.”

Fansi perääntyi puoli metriä. Se katseli häntä vähän aikaa. ”Kerro päivästä. Pyydän.”

Amina katsoi Fansia silmiin. Sitten hän katsoi Truaa. Hän huokaisi. ”En halua. Mutta voin kertoa niistä Gahim, jotka kohtasin, kun olin poissa.”

Henget työntyivät uteliaina lähemmäs.

Amina kertoi hengille Keokista, Pangasta ja Mehgasta. Hänen kuvaillessaan Pangaa, yksi sellainen ilmestyi puiden takaa kuuntelemaan.

Auringon laskiessa Aminan oli pakko palata talolle.

Kros tervehti häntä lyhyesti. Hän istui nurkassa parsimassa liiviään selkä käännettynä tuvan suuntaan.

Emma tervehti Aminaa teennäisen iloisena, ja Amina olisi halunnut juosta ulos ovesta. Emma selitti, että he olivat sopineet ajattelevansa talon ostoa vasta sadonkorjuun jälkeen.

Amina hyväksyi päätöksen. Herra Cacco toisi pian hänen rahansa, mutta niitä ei olisi pakko käyttää heti.

Kros murjotti nurkassa koko illan.

Amina itki itsensä uneen. Hänestä tuntui, että oli mahdotonta saada takaisin edes niin normaali elämä, kuin hänellä oli hetken aikaa ollut ennen tavaroiden hakua vanhalta kotitalolta.

Emman mieli muuttui kuitenkin pian, kun selvisi, että hän on raskaana. Lapsi tulisi syntymään pian uuden vuoden jälkeen, minkä vuoksi muutto olisi hyvä saada hoidettua paljon aikaisemmin. Emma oli edelleen haluton lainaamaan rahoja Aminalta, vaikka tämä vakuutti, että talosta tulisi yhtä paljon hänenkin kotinsa.

Kros vähensi töitään saadakseen iltoihinsa aikaa talon kunnostamiseen.

Yhtenä päivänä Jared tuli tuomaan Krosin tilaamia nauloja.

Amina oli yksin talossa ja pyysi miehen sisään. ”Emma tulee pian. Hän meni vain viemään naapurin kanan munia torille.”

Jared istuutui rennosti pöydän ääreen. ”Saitte näemmä kaikki tavarasi mahtumaan taloon,” hän virnisti ilkikurisesti.

Amina hymyili. Hän rentoutui ensimmäistä kertaa moneen päivään. Vaikka Kros ja Emma olivat sopineet riitansa, hän oli silti ollut levoton. ”Nämä olivat vasta alkua. Kun talo on kunnossa, voin hakea loput huonekalut tänne.”

Jared naurahti. ”Ajatko kärryjä ihan itse?”

Amina hymähti. Hän ei ollut vielä puhunut Krosille. Tällä kertaa matkaan menisi vähemmän aikaa, koska tavarat täytyisi vain pakata kärryihin ja palata takaisin, mutta kärryt sekä kuljettajat tai muu asioiden järjesteleminen eivät olleet menneet täysin ongelmitta ensimmäiselläkään kerralla.

”Jos minulla olisi asiaa sinne päin, voisin lähteä mukaan, mutta kaikki mestarini pajat ovat muissa osissa Armarania. Talon kanssa voin kyllä auttaa. Läpäisin testini niin hyvin, että sain pari kuukautta vapaata,” Jared sanoi.

Amina tuijotti miestä hetken epäuskoisena ennen kuin leveä hymy valtasi hänen poskilihaksensa.

Jared nauroi tytön innostukselle. ”Olen tuntenut Emman perheen lapsesta asti. He ovat kaikki hyviä ihmisiä. Sitä paitsi lähden syksyllä länteen opettelemaan uusia tekniikoita enkä tule takaisin ainakaan ennen kevättä,” hän sanoi vakavampana. ”Minun täytyy käyttää kaikki mahdollisuuteni kuulla sinun perheesi tarinoita ennen sitä,” hän lisäsi ja virne palasi hänen kasvoilleen.

Amina oli toisaalta iloinen, että saisi viettää enemmän aikaa Jaredin kanssa, mutta tuleva useiden kuukausien ero tuntui pitkältä. Sinä aikana he muuttaisivat ja Emman vauva syntyisi.

Odotellessaan Emmaa Amina kuunteli mielenkiinnolla Jaredin kokemuksia kisällikokeistaan. Hän oli pärjännyt erittäin hyvin ja oli ollut monissa osioissa paras ja huonoimmillaankin kolmas. Hän oli tavannut useita erilaisten taontatyylien ja metallinkäyttötapojen mestareita ja sopinut usean kanssa pääsevänsä heidän oppiinsa lähivuosien aikana.

Emman palatessa he keskustelivat Aminan ensimmäisestä kohtaamisesta Gahim kanssa hautausmaalla. Emma tervehti heitä iloisesti, mutta nyrpisti keskustelulle. Kros oli kertonut hänelle Aminan kohdanneen henkiä, muttei ollut puhunut asiasta sen enempää.

***

Jared aloitti Krosin apumiehenä seuraavalla viikolla. Hän kävi muutaman kerran hoitamassa omia asioitaan parin päivän ajan, mutta käytti muuten suurimman osan lomastaan heidän apunaan. Amina vietti paljon aikaa miesten kanssa ja kertoi tarinoita. Välillä he kertoivat yhtä aikaa Krosin kanssa samaa tarinaa sanasta sanaan ja pari kertaa Kros kertoi jonkun tarinan itse. Amina oli iloinen, ettei hänen tarvinnut korjata montaa yksityiskohtaa tarinoissa.

Sadonkorjuun aika lähestyi ja Jaredin oli aika lähteä. Amina oli surullisempi kuin oli osannut odottaa. Toisaalta hän oli kiireinen auttaessaan Emmaa talon hoidossa, koska Cacon perhe muutti pois ja raskaus väsytti Emmaa. Uusi talo ei vielä ollut muuttovalmis, mutta ulkoa päin se oli täysin kunnostettu. Amina pohti kuinka pian tavarat pitäisi hakea hänen serkkujensa luota ja keräsi monta päivää rohkeutta kysyäkseen asiasta Krosilta. Häntä ahdisti myös paljon se, että hänen perheensä kuolemasta oli kulunut vuosi. Häntä pelotti lähteä tien päälle, mutta hän halusi myös tuoda loput tavaransa Groshnaan, koska niille olisi hyvin tilaa uudessa talossa. Siitä tulisi varmasti paljon enemmän koti, kun siellä olisi tuttuja tavaroita.

Kros teki töitä pelloilla pitkät päivät ja kunnosti iltaisin taloa, vaikka hän oli jatkuvasti väsynyt. Emma työskenteli muutaman tunnin päivittäin kylän läheisillä marja- ja hedelmätiloilla, muttei pystynyt tekemään paljoa, koska hänen selkäänsä alkoi nopeasti särkeä. Amina auttoi joinain päivinä Emmaa ja joinain päivinä hän jäi talolle tai kylään hoitamaan asioita. Häntä alkoi huolestuttaa, miten Emma pärjäisi yksin, jos Kros lähtisi hänen kanssaan hakemaan tavaroita, mutta hän ei halunnut taas matkustaa tuntemattomien ihmisten kanssa.

Amina levottomat askeleet veivät hänet taas hautausmaan laitamille hänen pohtiessaan vaikeita päätöksiä. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja kiersi hautausmaan taakse sitä reunustavien suurten puiden toiselle puolelle. Metsä oli sakeaa heti puiden takana ja Aminan oli vaikea päästä niiden lähelle. Häntä itketti eikä hän tiennyt miksi.

Finko laskeutui yhdestä puusta ja pyyhki kyyneleen hänen poskeltaan. Amina tunsi, miten se jäätyi hengen kosketuksesta ja tipahti jäähelmenä maahan. ”Olet surullinen.”

Amina nyökkäsi. ”En tiedä miksi. Minun pitäisi mennä jonnekin ja samalla pitäisi huolehtia talosta ja Emmasta ja Kros on niin väsynyt, että hän näyttää jo melkein kuolleelta,” hän nyyhkytti.

”Tiedätkö miltä kuolleet näyttävät?” Finko kysyi. Se ei kuulostanut uteliaalta tai epäuskoiselta, mutta kylmät väreet kulkivat Aminan selkää pitkin. Tiesikö hän? Hänen perheensä, maantierosvot, kaikki mitä hän ei muistanut vuoden takaisista tapahtumista. Kaikki se, mitä Praie ei antanut hänen muistaa. Praie. Hänen Gahim. Ajatellessaan henkeä Amina tunsi sen sisällään. Se oli rauhallinen, liikkumaton, huomaamaton.

Finko asetti kätensä Aminan rintaa vasten. ”Te olette.”

Amina katsoi Finkoa silmiin. He olivat mitä? Hän ja Gahim, Kahtal, mutta sitäkö henki tarkoitti? ”Minä... me...” Hän veti syvään henkeä. ”Kahtal,” hän mumisi.

Finko tuntui ystävälliseltä. Se oli utelias, muttei tunkeileva. Amina muisteli matkaansa ja miten henget olivat olleet enemmän uteliaita kuin uhkaavia. ”Milloin viimeksi tapasit Kahtalin?” hän kysyi arasti.

Finko oli monta minuuttia hiljaa. ”Minun Kahtalini. Viimeisin. En muista.”

Kyynel karkasi taas Aminan poskelle. Ehkä henget saattoivat kaivata ihmisiä, vaikkeivät olleet näiden kanssa tekemisissä. Ehkä Gahim kokivat Kahtalien joukkotuhon yhtä vahvasti kuin Fatilit. Tarinankertojille Kahtalien tuho oli ollut suuri menetys, koska uusia tarinoita ei enää syntynyt samalla tavalla, kuin useiden tuhansien vuosien ajan oli tapahtunut, ja monet Fatil-suvut tuhottiin, koska he kaikesta huolimatta halusivat kertoa edelleen Kahtalien uroteoista. ”Minulla on ikävä perhettäni. En saa heitä koskaan takaisin. Onko sinulla ikävä Kahtalia?”

Finko nappasi kyyneleen Aminan leualta. ”En muista. Minulla oli hauskaa ihmisten kanssa. Kahtalini olivat aina matkalla johonkin.”

”Miksi jäit tänne?”

Finko tiputti jäätyneen kyyneleen. ”En. Kuulin tarinoistasi. Odotan lisää.”

Amina huokaisi. Hän ei ollut vielä puhunut Krosin kanssa tavaroiden hausta. Hän olisi halunnut pyytää Finkoa mukaan. Hän ei kuitenkaan voisi kysyä ennen kuin tietäisi miten ja milloin matka onnistuisi. Hän kertoi Finkolle tarinan. Se oli hyvillään ja katosi omille teilleen Aminan kerrottua tarinan loppuun.

Aminan palatessa kotiin Kros oli jo palannut. Hänen kätensä oli kääritty siteisiin.

”Älä huolehdi. Se on vain venähdys. Pari päivää lepoa ja voin jatkaa töitä,” mies selitti nähdessään tytön huolestuneen ilmeen.

Amina tunsi sisällään samantapaisen tunteen kuin aikoinaan Emman vatsaa miettiessään. Voisiko hän korjata Krosin? Hän pudisti päätään ajatukselle.

”Olen ihan oikeasti nopeasti kunnossa. Kääreet saavat sen näyttämään vakavalta,” Kros lohdutti, koska luuli tytön päänpudistuksen liittyneen hänen sanoihinsa.

Amina huokaisi ja istuutui miehen viereen. ”Sinä olet väsynyt. Sinun pitäisi levätä enemmän,” hän sanoi syyttävällä äänellä.

Kros silitti hänen päätään. ”Minun täytyy saada talo korjattua ja samalla tehtävä töitä. Emma jaksaa tuskin hoitaa taloa ja silti menee töihin joka päivä, vaikkei jaksa olla kauaa. Hänestä sinun pitäisi olla enemmän huolissaan.”

Amina pudisti päätään. ”Te molemmat teette liikaa töitä.”

Kros huokaisi. ”Joskus on pakko.”

”Mutta teidän ei ole! Minulla on rahaa nahan myynnistä. Voimme elää sillä!”

Kros pudisti päätään. ”Ne ovat sinun rahojasi. Sinä saat käyttää niitä vasta, kun olet tarpeeksi vanha. Sitä ennen minä huolehdin sinusta.”

Amina tuijotti hetken lattiaa. ”Minun pitäisi hakea loput tavarani. Sitten uuteen taloonkin olisi riittävästi kalusteita,” hän mumisi.

Kros nosti hänen leukaansa katsoakseen häntä silmiin. ”Emme tarvitse niin paljon asioita. Meillä on aikaa hakea ne myöhemmin.”

”Mutta entä vauva? En halua jättää Emmaa yksin nyt, mutta en varsinkaan, kun vauva syntyy. Äiti oli tosi väsynyt, kun pikkuveli oli ihan pieni.”

Kros puri huultaan. ”Totta. Vauvoissa on paljon hoidettavaa. Mutta syksyllä kellään ei ole aikaa viedä sinua sinne. Kaikki ovat kiireisiä ennen talvea.”

Amina huokaisi. Hän oli toivonut enemmän ymmärrystä Krosilta. Praie halusi selvästi tietää mikä Krosia vaivasi ja Amina mietti miten voisi koskea miestä ilman, että tämä epäilisi mitään. ”Näytät melkein kuumeiselta,” hän sanoi ja painoi kätensä miehen otsalle.

Mies näytti hieman yllättyneeltä, muttei vastustellut kosketusta.

Amina katsoi Krosia silmiin ja piti kättään paikoillaan. Hän mietti mitä sitten pitäisi tehdä. Miehen otsa oli normaalin lämpöinen, mutta vähän hikinen. Hän tunsi miehen uupumuksen, muttei mitään muuta tavallisesta poikkeavaa. Mistä hän tosin voisi tietää mikä on normaalia ja mikä ei? ”Ei tunnu kuumalta,” Amina sanoi ja veti kätensä pois.

Kros hymyili. ”Kätesi on todella pehmeä,” hän sanoi ja otti Aminan käden omaansa. Miehen käsi tuntui kovalta ja känsäiseltä, mutta ote oli hellä ja lämmin.

Amina sai mielestään loistoajatuksen. ”Voinko nukkua teidän välissä? Näin viime yönä painajaisia ja minua pelotti.” Hän ajatteli, että voisi Krosin lähellä nukkuessaan ehkä parantaa tämän oloa.

”Eiköhän se sovi Emmalle. Hän saattaa tosin yöllä töniä meidät alas sängystä tai ainakin heittää peiton pois. Hänellä on välillä todella kuuma.”

Amina hymyili. Illalla hän asettautui Krosin ja Emman väliin kyljelleen selkä Emman selkää vasten. Hän tunsi tämän sydämenlyönnit ja rentoutui. Kaikki oli niin hyvin kuin oli ollut Emman toipuessa edellisenä talvena. Amina asetti toisen kätensä Krosin olkapäälle.

Mies vilkaisi häntä.

”Jos pelottaa, tiedän että olet siinä,” Amina selitti.

Mies hymyili. ”Hyvää yötä, kaunis naisväki. Nukkukaa hyvin ja turvassa,” hän toivotti ja sulki silmänsä.

Amina oli hyvillään. Hän saattoi seurata molempien vointia ainakin sen yön ajan ja tehdä voitavansa heidän väsymystensä hoitamiseksi.

***

Amina heräsi myöhään. Hänen päänsä tuntui lyijyltä ja nouseminen oli vaikeaa. Hän tallusti hitaasti alas portaita ja lysähti pöydän ääreen. Emma oli jättänyt hänelle leipää ja maitoa. Hän kurotti voimattomilla käsillään leipää kohti, mutta laski ne pöydän päälle. Hän ei muistanut koskaan olleensa niin väsynyt. Tältäkö Krosista oli tuntunut? Miten mies oli pystynyt kävelemään tai tekemään töitä? Amina huokaisi ja pakotti kätensä leipää kohti. Maito tuoksui hunajalle ja Amina muisti ensimmäisen päivänsä talossa. Silloin hän ei tiennyt olevansa Kahtal. Eikä silloinkaan, kun hän tietämättään paransi Emman. Nyt hän oli ensimmäistä kertaa yrittänyt tietoisesti käyttää Praiensa kykyjä. Se ei tuntunut hyvältä. Praie vaikutti kuitenkin tyytyväiseltä. Amina pohti oliko se aina ollut näin helposti tunnettavissa. Hän oli ennemmin halunnut aina unohtaa, että hänen mukanaan kulki Gahim, kuin yrittää olla yhteydessä sen kanssa. Hän halusi kuitenkin edelleen salata sen kaikilta muilta oman turvallisuutensa takia.

Syötyään aamiaisen Amina lähti ulos talosta. Yöllä oli satanut ja ilma oli kostean raikasta. Amina ei jaksanut lähteä kauemmas, joten hän kävi kysymässä naapuruston lapsia leikkimään kanssaan. Osa oli lähtenyt vanhempiensa avuksi sadonkorjuuhommiin, mutta pari lasta leikki Aminan kanssa vähän aikaa. Amina oli kuitenkin liian väsynyt leikkiäkseen kauaa ja hän palasi talolle. Hän lysähti sängylle ja hautasi kasvonsa peittoon. ”Miksi?” hän mutisi itkuisena. Hän tunsi miten Praie otti hänen palleansa valtaansa ja helpotti hänen hengitystään. Tunne oli miellyttävä, mutta hetken Amina pelkäsi enemmän kuin koskaan eläessään. Tietysti Gahim haluaisi hänen voivan hyvin, koska Kahtal oli aina yhdistelmä ihmistä ja henkeä, vaikka ihmisellä oli suurin päätösvalta ruumiin toimista.

Amina kierähti selälleen. ”Kuka sinä olet?” hän kysyi ääneen, vaikka tiesi sen turhaksi.

Praie tuntui edelleen hänen rinnassaan. Se olisi voinut tulla esiin niin halutessaan, mutta se piileskeli mieluummin hänen sisällään. Ehkä niin oli parempi.

Amina huokaisi ja sulki silmänsä. ”Miksi et anna minun muistaa?”

Praie epäröi. Se ei ehkä itsekään tiennyt varmasti.

Alakerrasta kuului ääntä ja Amina ponnahti säikähtäneenä pystyyn. Hän kurkisti varovasti makuuhoneen oven raosta. Kros oli tullut takaisin. Amina avasi oven ja laskeutui portaat.

Kros vilkaisi ylös. ”Hei. Jaksoit sentään nousta.”

Amina pakotti hymyn kasvoilleen. ”Kävin jo leikkimässä naapureiden lasten kanssa. Monet olivat töissä auttamassa, joten leikit olivat vähän tylsiä.”

Kros hymyili. ”Hyvä, että olet kunnossa. Olin aamulla vähän huolissani, kun et jaksanut nousta. Näitkö painajaisia?” hän kysyi.

Amina kohautti olkiaan. ”En muista. Ehkä olin eilen liian kauan auringossa.”

Kros kurkisti maitokannuun ja näytti hieman pettyneeltä. ”Käteni ei ollut niin pahasti venähtänyt kuin eilen vaikutti. Emma vaati, etten työskentele tänään, joten kävin katselemassa parin maanviljelijän metsiä. Ajattelin ostaa heiltä hyvälaatuista puuta sisätilojen koristeluun.”

Amina oli hieman pettynyt, vaikkei Kros ollutkaan maininnut uusien huonekalujen valmistamista. ”Entä... entä minun tavarani?” hän kysyi hiljaa.

Kros huokaisi. ”Puhuin siitä Emman kanssa aamulla. Hän on varma, että pärjää itsekseen monta viikkoa.”

Amina mutristi suutaan.

”En minäkään halua jättää häntä yksin. Eikä kukaan välttämättä suostu vuokraamaan hevosta ja kärryjä tähän aikaan vuodesta.”

”Mutta sitten ei tarvitsisi niin paljon uusia huonekaluja, vaikka kehtoa minulla ei ole.”

Kros katsoi Aminaa silmiin. ”Jos saamme kärryt, lähdemme mahdollisimman pian, jotta pääsemme takaisinkin niin pian kuin vain on mahdollista. Mitä myöhempään matka venyy, sitä vaikeampi Emman on selvitä yksin,” hän sanoi päättäväisenä.

Ovelta kuului koputus. Jared astui sisään. ”Päivää taloon.”

Amina pongahti innoissaan pystyyn. ”Miten sinä olet täällä?”

Jared naurahti. ”Tulin pariksi viikoksi ohjeistamaan uutta kisälliä kylän pajalle. Omat opintoni alkavat vasta myöhemmin syksyllä.”

Amina oli pakahtua jälleen uuteen ajatukseen ja hän tarttui Jaredin käsiin. ”Jäisitkö tänne? Meidän pitäisi hakea tavarat serkuilta ja Emma jää yksin ja se on kamalaa ja sinun kanssasi hän olisi turvassa eikä meidän tarvitse huolehtia niin paljon!”

Jared yllättyi puhetulvaa ja perääntyi askeleen.

”Anteeksi, Jared. Hän haluaisi saada loput tavaransa tänne ennen lapsen syntymää ja olen samaa mieltä, että mitä pidemmälle sitä siirtää, sen varmemmin Emmalla on vaikeaa täällä itsekseen. En tiedä saanko mistään kärryjä vuokralle sadonkorjuun aikaan, mutta aion yrittää. Oikeastaan olisi todella hienoa, jos voisit edes välillä vilkaista miten Emma pärjää,” Kros selitti huomattavasti rauhallisemmin.

Jared hymyili. ”Jos niin vähällä saan katon pääni päälle, teen sen mielelläni. Pajalla ei ole enää tilaa minulle, koska uusi kisälli muutti sinne. En voi luvata olevani täällä koko sitä aikaa, jonka olette poissa, mutta niin kauan kuin olen, lupaan auttaa Emmaa.”

Amina hymyili. Hän oli edelleen väsynyt, mutta sillä hetkellä hän oli onnellinen.

Armaran chapter 6

After a few days, all the things Amina had brought with her had been arranged neatly around the house. Amina was satisfied with everything and decided to tell Kros about the story leathers, but he had something he wanted to talk to her about first. Kros told her that they would have to move before new year started as the entire Cacco family was to move to the city where Stenvil had received a right to study. Mr. Cacco was already travelling back and forth to find them a new house near the academy. They had agreed that Kros and Emma could live in the house until New Year, as the new owners wouldn't move in before that.

Amina didn't know what to think. She had just been nurturing hope of tranquil family life in the familiar house, but now everything would change. Where would they find a new home? Amina would have suggested her old house but by that time she was sure her cousins had sold it and it would be so far away anyway.

Kros tried to soothe her and promised everything would be okay.

Amina showed Kros the story leathers as it had been her original plan and she didn't know what else to do at that point.

The man was surprised and amazed as he had long forgotten about the leathers.

Amina suggested they would sell one in order to buy their own house.

Kros refused such an idea straight away and insisted that Amina should forget about it. He had taken on himself the responsibility over her life, not the other way around.

Amina yielded because she had no idea if the leathers were worth anything.

As a consolement, Kros promised to ask Mr. Cacco to take one of the leathers to the city and have it evaluated. He asked to see the story leather Amina was willing to sell. It was one he was familiar with and they went through each story it depicted together. Kros handed the leather over to Mr. Cacco and the subject was dropped.

***

Around midsummer Mr. Cacco had travelled to the city twice and came to Amina straight after his return with a well pleased expression on his face. ”Sit down, m'dear. I have some exciting news.”

Amina sat down at the main room table.

Mr. Cacco sat opposite her. He dug a little creased and folded piece of paper out of his breast pocket and folded it open on the table.

Amina wasn't very good at reading yet, but she saw a lot of numbers.

”This is an offer for your leather. Do you understand this number?” Mr. Cacco asked with much excitemenet and pointed at the long series of numbers on the paper.

”I can understand every number by itself but what do they mean together?”

Cacco gave her a wide grin. ”This many numbers in line is a thousand. The offer is for thousands!”

Amina was perplexed. She had only learned numbers from one to a few dozen even though Emma had said that they continue logically onwards. There was still the problem of what is after 99. ”What does it mean when there are three numbers?”

Mr. Cacco settled down a bit. ”That is hundreds, m'dear. Four numbers in line are thousands. This offer has four numbers in line. The offer is 7,500, to be precise.”

The number was too big for Amina to comprehend. ”Is it more than this house is worth?”

Mr. Cacco laughed out loud. ”M'dear, it's almost enough to buy this entire town! You could get at least all the houses surrounding the square!”

Amina was still confused. Why would someone want to own a whole town? She just wanted a home of her own. She promised Mr. Cacco to think about the offer, but she wanted to speak with Kros first.

After coming back from work, Kros read the offer with much care.

Mr. Cacco assured them that the offer had been made by a gentleman who was also interested in the other leathers.

Kros had a long and serious talk with Amina. He wanted to be absolutely certain that she wanted to sell the leather herself and not just to make things easier for him and Emma. He also wanted to be sure that the money would be safe until Amina was old enough to take care of her own economy.

Amina crossed her heart that she wanted to sell the leather for the sake of her own life. She wanted to have a home where she could spend several years to come peacefully.

Kros authorized Mr. Cacco to finish the deal on his next trip.

Amina was satisfied. Now all they had to do was to find a new house.

***

A few days later Kros told Emma and Amina that he had made an offer on a house along the same alley where they were living then. It would require some repairs but he could start with them immediately.

Amina was excited, but Emma hesitated. She was worried about Kros who had been working longer days ever since they heard that the Cacco family would be moving. However, she was unwilling to even borrow some money from Amina, let alone accept a gift as great as a house.

Kros and Emma fought over the matter on a few nights when the Cacco family was out, and Amina fled the loud argument out of the house. She was distressed and didn't know where to go. Her restless steps led her to the graveyard for first time since she had realized her fate as Kahtal.

The graveyard was empty and the sun of the partly cloudy day formed blotchy shadows on the ground.

Amina knelt in front of her family's graves. She was on the verge of tears and had a strangling feeling in her throat. What if she would never have a nice home again? What if Kros and Emma would only fight and then decide that they don't want to live together anymore?

Something approached her at the edge of her vision.

Amina raised her head.

Fansi was sliding towards her followed by another Gahim. ”You were gone, child.”

The other spirit stopped a few metres away from Amina.

”Gahim arimma hajahka,” Amina mumbled almost automatically.

”Trua,” Fansi whispered.

Amina nodded. She wasn't in a chatty mood because all she could think about was the ongoing fight.

Fansi stopped right next to her. ”You will tell another story?”

Amina shook her head. ”I'm too tired today.”

Fansi touched her shoulder gently. ”Please.”

Amina shook her head again. ”I don't want to. I'm having a bad day.”

Fansi backed two steps. It looked at her for a moment. ”Tell about the day. Please.”

Amina looked into the eyes of Fansi. Then she looked at Trua. She sighed. ”I don't want to. But I can tell you about the Gahim I met while I was away.”

The spirits moved forward eager to hear her out.

Amina told them about Keok, Panga and Mehga. As she was describing Panga, one such appeared from behind the trees to listen to her.

As the sun was setting, Amina had to return to the house.

Kros said a short greeting. He was sitting in a corner, darning his vest with his back turned on the room.

Emma greeted her with false happiness, and Amina felt like running out of the door. Emma explained to her that they had agreed not to think about buying a house before the harvest was over.

Amina accepted their decision. Mr. Cacco would soon return with her money, but they didn't have to use them right away.

Kros was sulking in the corner all night.

Amina cried herself to sleep. She felt it would be impossible to reach as normal a life as she had had for a while before getting her belongings from her old home.

However, it was only a few days later that Emma changed her mind as she found out she was pregnant. The child would be born soon after New Year which made it imperative for them to move long before. Emma was still reluctant to borrow money from Amina, no matter how much Amina tried to convince her that it would be as much her home as theirs.

Kros changed his working schedule to get some free time in the evenings to start renovating the house.

One day Jared stopped by to bring the nails Kros had ordered.

Amina was alone in the house and asked him to come in. ”Emma should be back soon. She's only gone to take the neighbour's eggs to the market.”

Jared sat down by the table at his leisure. ”I see you could fit all your things in the house,” he said with a mischevious smile.

Amina smiled. It was the first time in several days that she could relax. Even though Kros and Emma had made up, she was still anxious. ”These are only the first batch. When the house is fixed, I can go get the rest of the furniture here.”

Jared laughed. ”Are you going to drive all by yourself?”

Amina pursed her lips. She hadn't yet spoken with Kros about it. This time it would be a shorter trip because the things would only have to be loaded on to the carriage and brought back to Groshna, but the carriages, drivers, and sorting out other things on the way hadn't gone perfectly the first time.

”If I had any business in those parts, I'd gladly go with you, but all of my master's smithies are located elsewhere in Armaran. I can help you with the house, though. I passed my examination so well that I got two months leave,” Jared said.

Amina stared at him in disbelief until a wide smile took over the muscles on her cheeks.

Jared laughed at her enthusiasm. ”I've known Emma's family since I was a kid. They're all good people. Besides I'll be gone come autumn, as I go west to learn some new techniques, and I won't be back until spring,” he said with a more serious face. ”I have to use every chance I get to hear the stories of your family before that,” he added and a grin snuck back to his face.

On the other hand, Amina was happy that she'd get to spend more time with Jared, but on second hand, being apart from him for months felt like an eternity. During that time they would move to the new house and Emma would give birth.

As they were waiting for Emma's return, Amina listened with great interest to all the details of Jared's apprentices' examination. He had done very well, and scored the best in many parts of the exams and even at his worst he was the third. He had met many people who had mastered different styles of forging and metal use, and had made arrangements to go and learn from them during the next few years.

As Emma returned, they were discussing Amina's encounters with the Gahim at the graveyard. Emma greeted them happily but frowned at their conversation. Kros had told her that Amina had encountered some spirits but they hadn't discussed the matter any further.

***

Jared came back to help Kros on the next week. He was gone a few days now and then taking care of his own business, but otherwise he spent most of his holiday helping them out. Amina was around the new house a lot, telling the working men stories. Sometimes she would tell the same story in unison with Kros and on occasion Kros would tell a story by himself. Amina was glad she didn't have to correct too many details in the stories.

The harvest season was approaching fast, and it was time for Jared to leave. Amina was far more sad than she had anticipated. However, she was busy helping Emma tend the house as the Cacco family moved out and Emma was tired due to the pregnancy. The new house wasn't in good enough shape for them to move in yet, but the outside of it had been fully renovated. Amina was pondering how soon would they have to go get the rest of her things from her cousins' and she gathered up determination and courage for several days before asking Kros about it. She was also becoming distressed as the one year anniversary of her family's death was drawing near. She was scared to get on the road, but in the same time she wanted to get the rest of her belongins to Groshna. There would be plenty of room for them in the new house. It would certainly become more of a home with all the familiar things in it.

Kros worked in the fields all day and spent his evenings renovating the new house, even though he was constantly tired. Emma worked a few hours every day in the berry and fruit orchards close to the town. She couldn't work long until her back would start to ache too much. Amina helped her on some days, and on others she'd stay in the house, or run errands in town. She was beginning to worry how Emma would manage on her own if Kros left with her to get her things, but she was reluctant to travel with strangers again.

Amina's restless steps led her to the edge of the graveyard as she was thinking of the difficult choices ahead of her. She pursed her lips tightly and walked around the graveyard to the other side of the big trees that lined it. The forest was thick right behind the big trees and Amina struggled to get near them. She felt like crying but she didn't know why.

Finko landed from a tree and wiped a tear off her cheek. Amina felt how the droplet froze as the spirit touched it, and fell down as an icy pearl. ”You are sad.”

Amina nodded. ”I don't know why. I should go somewhere, and at the same time I should take care of the house and Emma, and Kros is so tired he looks almost dead,” she sobbed.

”Do you know what dead people look like?” Finko asked. It didn't sound curious or incredulous, but a chill went down Amina's spine. Did she know? Her family, the bandits, all that had happened a year before, but she couldn't remember. All the things Praie wouldn't let her remember. Praie. Her Gahim. As she was thinking about it, Amina could feel it inside of her. It was calm, unmoving, unseen.

Finko set its hand on Amina's chest. ”You are.”

Amina looked Finko in the eyes. They were what exactly? She and Gahim, Kahtal, but was that what the spirit was talking about? ”I... we...” She took a deep breath. ”Kahtal,” she mumbled.

Finko felt friendly. It was curious, but not nosy. Amina thought about her travels and how the Gahim had been curious but not threathening. ”When was the last time you met a Kahtal?” she asked bashfully.

Finko was silent for several minutes. ”My Kahtal. The latest. I don't remember.”

A tear fell on Amina's cheek. Perhaps the spirits could miss people even if they had nothing to do with them anymore. Maybe the Gahim felt the genocide of the Kahtal as strongly as the Fatil. For the story tellers, the annihilation of the Kahtal had been devastating as new legends were not born as frequently as for the past several thousand years, and many families of Fatil were doomed as they still wanted to share the deeds of the Kahtal. ”I miss my family. I can never get them back. Do you miss your Kahtal?”

Finko caught the tear from Amina's chin. ”I don't remember. I had fun with people. My Kahtal were always going to places.”

”Why did you stay here?”

Finko dropped the frozen tear. ”No. I heard your stories. I wait for more.”

Amina sighed. She hadn't yet spoken with Kros about getting her belongings. She would have wanted to ask Finko to go with her. She couldn't until she knew for sure when and if they were going at all. She told Finko a story. It was content and vanished into the woods after Amina finished.

As Amina got back to the house, Kros had already returned. His arm was covered in bandages.

”Don't worry. It's just a sprain. Couple of days rest and I can go back to work,” he said as he saw her worried expression.

Amina felt a similar sensation inside of her as she had felt when she had thought about Emma's belly. Could she perhaps fix Kros? She shook her head at the thought.

”I'm really not hurt that bad. The bandages make it look a lot worse,” Kros consoled her as he thought she had shaken her head at his words.

Amina sighed and sat down next to him. ”You are tired. You should rest more,” she said with an accusatory tone to her voice.

Kros stroke her head. ”I have to fix the house and work at the same time. Emma can barely take care of this house and she still works every day, and I know for sure she can't do that for long anymore. You should be more worried about her.”

Amina shook her head. ”You both work too much.”

Kros sighed. ”Sometimes you have to.”

”But you don't! I still have money from the leather. We can use that!”

Kros shook his head. ”That's your money. You can't use them until you're old enough. Before that, I'm taking care of you.”

Amina stared at the floor for a while. ”I should get the rest of my things. Then there's enough furniture for the new house,” she mumbled.

Kros raised her chin to look into her eyes. ”We don't need that many things. We have plenty of time to get them later.”

”But what about the baby? I don't want to leave Emma alone now, but even less when the baby is born. Mommy was really tired when my little brother was really small.”

Kros bit his lip. ”True. Babies need a lot of care. But no one has time to take you there in autumn. Everyone's busy before winter.”

Amina sighed. She had wished for Kros to be more understanding of her. Praie was anxious to know what was wrong with Kros and Amina tried to think of a way to touch him without him getting suspicious. ”You look a little feverish,” she blurted out and placed her hand on his forehead.

Kros was a little surprised but didn't pull his head away.

Amina looked into his eyes and held her hand still. She was wondering what she should do next. His forehead was warm and a little sweaty, but nothing alarming. She felt his fatigue, but nothing else out of the ordinary. How could she know what was normal and what wasn't? ”Not hot,” she said and pulled her hand away.

Kros smiled. ”Your hand is very soft,” he said and took Amina's hand in his own. His hand felt callous and rough, but he was holding her hand softly and gently.

Amina thought she had the greatest idea. ”Can I sleep between you two tonight? I had some nightmares last night and I was scared.” She thought she could maybe make Kros feel better if she got to sleep close to him.

”I'm sure it's okay with Emma. Though she may kick and push us out of the bed during the night. Or then she throws off the blanket. She gets very hot during nights sometimes.”

Amina smiled. In the evening she fit herself between Emma and Kros with her back on Emma's back. As she felt the woman's heartbeat, she relaxed. Everything was well like it had been the previous winter when Emma was recovering. Amina set her other hand on Kros's shoulder.

He looked at her.

”If I get scared, I know you're there,” she explained.

He smiled. ”Good night, my beautiful ladies. Sleep safe and sound,” he chanted and shut his eyes.

Amina was pleased. She could keep track of them both at least for the night and do whatever she might be able to do to their fatigue.

***

Amina woke up late. Her head felt like lead and getting up was hard. She trotted slowly down the stairs and slumped at the table. Emma had left some bread and milk for her. She reached at the bottle but her arms had no strength and she let them rest on the table. She didn't remember having ever been so tired before. Was this how Kros had felt? How could he walk around or work in such a state? Amina sighed and forced her hands towards the bread. The milk had the scent of honey about it and Amina recalled her first day in the house. At that point she wasn't aware of being Kahtal. Or when she healed Emma without realizing it at first. This was the first time she had used her Praie's abilities consciously. It didn't feel good. However, Praie seemed satisfied. Amina wondered had it always been this easy to sense the Gahim inside her. She had rather tried to forget the fact she had another being traveling around inside her, than try to communicate with it. She was still determined to hide the Gahim from everyone, for her own safety.

After eating some breakfast, Amina left the house. It had rained over night and the air was fresh and moist. Amina didn't feel like she had enough energy to go far, so instead she went to ask some of the kids in the neighbourhood out to play with her. Some of the older children had gone with their parents to help with the harvest but a couple of kids played with Amina for a while. Amina was too tired to play very long and she went back to the house. She slumped onto the bed and buried her face in the blanket. ”Why?” she muttered with tears in her eyes. She could feel the Praie take over the muscles in her midriff and it eased her breathing. It was a pleasent feeling but for a moment Amina was more scared than ever before in her life. Of course, the Gahim would want her to feel well, because Kahtal was always the combination of human and spirit, even though the human retained the greater quorum over the body.

Amina rolled on her back. ”Who are you?” she asked out loud even though she knew she didn't have to.

She could still feel the Praie in her chest. It could have come out to show itself if it wanted to, but it would rather hide inside her. Maybe it was better that way.

Amina sighed and closed her eyes. ”Why won't you let me remember?”

Praie hesitated. Perhaps it wasn't sure itself.

Some noise from downstairs scared Amina and she jumped off the bed. She peeked through a crack of the bedroom door. Kros had returned. Amina opened the door and went down the stairs.

Kros looked up. ”Look who decided to get up.”

Amina forced a smile on her face. ”I went to play with the neighbours' kids already. Many had gone to help with all the work so it was a little dull.”

Kros smiled. ”I'm glad you're okay. I was a little worried in the morning when you wouldn't get up. Did you have more nightmares?” he asked.

Amina shrugged. ”I don't remember. Maybe I was too much in the sun yesterday.”

Kros looked into the milk jug and made a disappointed face. ”The sprain's not as bad as it looked yesterday. Emma insisted I don't work today, so I went to see some of the woods the farmers have. I thought I might buy some good quality wood to decorate the inside of the house.”

Amina was a little disappointed even though Kros hadn't mentioned new furniture.

”And... what about my things?” she asked quietly.

Kros sighed. ”I talked to Emma about it this morning. She is sure she can manage many weeks on her own.”

Amina frowned.

”I don't want to leave her alone, either. And no one may rent out a carriage and a horse at this time of the year anyway.”

”But then there's no need to get so many new pieces of furniture, though I don't think there was a cradle.”

Kros looked into Amina's eyes. ”If we can get a carriage, we'll leave as soon as we can, so we get back sooner. The later the trip, the harder it will be for Emma to manage on her own,” he said with dignity.

There was a knock on the door. Jared stepped in. ”Good day and blessings for the house.”

Amina jumped up with enthusiasm. ”How are you here?”

Jared chuckled. ”I came here for a couple of weeks to show the new apprentice around the smithy. My own studies won't start until later.”

Amina was bursting with a new idea and grabbed Jared's hand. ”Can you stay here? We have to go get the rest of my things from my cousins' and Emma will be all alone and it's terrible and with you she'd be safe and we wouldn't have to worry so much!”

Jared was surprised by the flood of words and took a step back.

”I'm sorry, Jared. She'd like to get the rest of her belongins here before the baby is born, and I agree with her that the further we move it, the harder it'll be for Emma by herself. I don't know if I can rent a carriage anywhere during harvest season but I'm going to try. It would actually be great if you could have a look at Emma every now and then to make sure she's okay,” Kros explained calmly.

Jared smiled. ”If it takes as little as that to get a roof over my head, I'm happy to do it. There's no more space for me at the smithy, as the new apprentice took my place. I can't promise to be here the entire time you're gone, but as long as I remain, I'll help Emma.”

Amina smiled. She was still tired but at that very moment, she was also very happy.