This is not a story entry - Ei tarinaa tällä kertaa

FIN - Olen tässä pari päivää miettinyt NaNoWriMo-projektiani. Se ei ole edistynyt paljoa ja tällä hetkellä mietin haluanko yrittääkään kirjoittaa sitä loppuun edes myöhemmin. Tarina sijoittuu pääasiassa poikkeustilaan, ja viime päivien tapahtumat Brysselissä ovat saaneet  minut pohtimaan onko minulla oikeutta kirjoittaa hyvin erilaisesta ja kuitenkin täysin fiktiivisestä poikkeustilasta, kun maailmassa ja vieläpä länsimaassa on oikeasti tilanne päällä. Tarinani poikkeustila on hyvin erilainen kuin mikään todellinen tilanne nyt tai aiemmin, mutta siinä kuvataan kuitenkin ihmisten arkea rajoitteiden maustamana. 

Minulla on paha tapa jättää joitain kirjoitusprojektejani keskeneräisiksi jopa vuosien ajaksi ja olin alun perin päättänyt kirjoittaa tämän tarinan loppuun, vaikken ehtisi sitä tehdä marraskuun aikana. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin olo, että haluaisin haudata sen vähintään useiksi kuukausiksi kansioon X. Ehkä parin päivän päästä olen taas muuttanut mieleni, mutta yritän myös saada ensi viikoksi seuraavan luvun Armarania valmiiksi.

ENG - During the past couple of days I've been seriously thinking about my NaNoWriMo-project. I haven't made much progress with it and at the present I'm not entirely certain I want to finish it at all, even if I continue writing it after November. The setting of my story is mostly in a lockdown, and the events in Brüssels during the past days have made me wonder if I have a right to write about a very different and fully fictional lockdown than is actually taking place in a Western civilized country. The lockdown in my story is nothing like anything that has happened in the world thus far, but it depicts the everyday lives of people with all kinds of restrictions. 

I have a bad habit of leaving unfinished stories behind for years at a time and I had the intention of finishing this one even if it took me longer than November to do so. But at the present I feel like I'd like to forget it in the folder X for several months to come. Maybe in a few days I've changed my mind again, but I try to finish the next chapter of Armaran for next week before that.

Armaran chapter 10

Amina spent as much time as possible out of the house or in her own room during the time she was waiting for the reply from her kin. The reply welcomed her with such complex words that she couldn't quite understand them all. Kros helped her and explained that the relatives were arranging things for her, and she'd be travelling with an acquaintance of theirs, who had some business in the west in a few weeks time. They were also preparing a room for her and making inquiries at the local school if she could attend there.

Amina went to the graveyard on a near daily basis. Snow hadn't melted away and wildlife had taken over her path. The prints of squirrels, deer, rabbits, and an occasional predator went their own separate ways at the edge of the graveyard. Fansi had returned and it told her that Finko would be coming back soon. Amina told the Gahim one story every day. In her mind, she was counting the days until her departure. She cried sometimes. Praie kept to itself – even when Amina was holding Kragu. The days felt long.

Amina packed everything she needed two days before she was leaving. On the last night, Kros gave her some money, so she could indulge herself every now and then, and pay for a safe and trustworthy inn on her way every night. As the acquaintance of her relatives arrived before noon, Amina walked out of the house with the air of determination, and Kros carried her small trunk to the carriage. Amina waved at Emma who was watching in the window, holding Kragu. Then she turned to face Kros.

His eyes were filled with tears and he was biting his lip.

Amina's lower lip began to shake and she hugged him tightly. ”I'll come back soon. Latest to see the summer fair,” she promised.

Kros held her tight for a moment. ”We'll be waiting for you. You're always welcome here,” he said and helped her climb onto the carriage.

The acquaintance was a pleasent sort of man, who had never heard the stories of any Fatil as far as he could remember, though he was familiar with many of the events described in the stories through his studies of history at an academy, and his knowledge of history was based on the official documents instead of folklore. Amina was very interested to hear what had been written in the books of history and taught to people, he was interested in the words used in the stories and sometimes more detailed information on the events even though some things were described in such a poetic manner that it left much room for interpretation.

The village where Amina's kin lived was called Tenera. It was a little smaller than Groshna but more people lived in the surrounding area. The streets and roads were in better condition and every house along the main street had some store in it. Amina was curious about the buildings. In Groshna, there were very few stone buildings, but in Tenera about half of the houses along the main street were made of stone. Part of the village's prosperity was thanks to a road that passed it. The road was in no comparison to the Great Roundabout, but it was the only way through the mountains to west and north-west. The mountains were several days journey away from Tenera but it was one of the biggest towns along the way, as it was still fairly close to the Great Roundabout and its western main road to the centre.

A middle-aged, tall and slender man approached the carriage and greeted Amina's travelling companion. He then turned to her. ”Hello, darling. You are Amina, correct?”

Amina nodded. ”G'day,” she said shyly.

The man smiled at her. ”I'll write to Kros right away today to tell him you arrived safely. Come. We'll go talk to the teacher at the school now,” he said and held out his hand to help Amina climb down from the carriage. He waved his hand leisurely at a boy perhaps three years older than Amina, who immediately came over and picked up Amina's trunk. ”He is our servant-in-training. His father is certain he has what it takes to become a true gentleman.”

Amina was slightly puzzled so she just smiled.

They walked over to the next street to a wooden house that had been painted mud red. There were some inscriptions above the door, but Amina didn't have time to read them as they entered the building straight away. The servant boy placed her trunk carefully on the floor and stood next to the door in waiting. The narrow corridor had one door on both sides and it opened to a larger space at the end. Amina was curious to see what was in there, but she didn't dare to move.

After a moment, the door to their left opened and a stern-looking woman stepped out. ”Good day to you, Mr. Streckke. I apologize for the wait.”

”It is quite alright, Ms. Slava. We waited barely two minutes,” Amina's kinsman replied in a friendly tone and turned to Amina. ”This is Ms. Slava. She is the teacher at this school,” he turned back to the woman. ”This is Amina. She is a relation of ours who most unfortunately lost her parents. She will be staying with us for a while and it is my wish that she could learn under your supervision and guidance.”

Ms. Slava turned her cold, analyzing gaze to Amina. She didn't seem angry, or arrogant, but she wasn't friendly, either.

Amina curtsied.

Ms. Slava pursed her lips tightly and tiny wrinkles appeared on her forehead as she was evaluating the situation. ”Have you ever been taught anything by anyone?” she asked.

Amina nodded. ”I can read and write a little. And a little calculus but I know I have a lot to learn.”

Ms. Slava's face softened a little bit and she seemed perhaps slightly curious. ”Come to my office, please. I would like to test how much you know in order to be able to help you continue where you are at,” she said and directed them through the door.

Amina gave Mr. Streckke a quick look for confirmation, and he nodded. Amina walked into the teacher's office.

”Please, seat yourselves,” Ms. Slava said as she closed the door.

Amina had to get up on her toes to get onto the chair.

Mr. Streckke sat down beside her.

Ms. Slava walked around the table and seated herself opposite them. ”Could you tell me a little bit more about everyone who has taught you so far?”

Amina's palms were getting sweaty. Something about the woman was a bit frightening, and on the other hand, Amina felt a little sorry for her. She couldn't quite explain it, but it wasn't anything Praie was doing or feeling. ”After my family died, I lived with my Daddy's cousin and his wife. At first, there was Emma's aunt and her family, too. Auntie and Emma taught me,” Amina explained.

Ms. Slava was nodding along. ”Right. Homeschooling. Well, that was obvious from the behaviour,” she was muttering and took out a small book from a desk drawer. ”Would you read something from this book, please? And then you can write here-” she took a piece of paper and a thin piece of coal from a pile on the desk ”-your name and a little something else, please.”

Amina was getting very nervous as she took the book from the woman. She managed to read a couple of pages even though her voice was very shaky.

Ms. Slava nodded towards the paper, and Amina scribbled her name. After that she wrote ”Today is a beautiful day”. Ms. Slava watched every move of her hands on the paper, pouting slightly.

”She is a sweet and hard-working girl. I trust my grandnephew's word on it,” Mr. Streckke assured.

Ms. Slava smiled at him. ”Of course. I believe that a couple of weeks of more intense instructions she will receive all the skills she needs for more independent and free studies.” She turned to Amina. ”At my school the studies are divided into periods of four days and one day of commonweal activities. In between, there are two days off. Depending on the weather and the need in town, we help with cleaning up the streets, acquiring and distributing goods to the townspeople, such as perhaps firewood, and sometimes we have even been helping with cattle in the nearby farms. How does that sound to you?”

Amina was perplexed but excited. ”It sounds like fun. I want to learn more.”

Ms. Slava smiled but with her facial muscles only. In her eyes Amina saw a cold and calculating gaze and her body didn't relax one bit. ”Good. I am sure Mr. Streckke will explain to you the issue of your schooling fees.” Ms. Slava stood up. ”Today is the first of the two days off. We shall meet again the day after tomorrow,” she said to Amina and held out her hand.

Amina was confused but held out her hand aswell. She had never shaken hands with anyone before. It was something that only grown-ups do.

Ms. Slava shook hands with Mr. Streckke who was kindly assuring his gratefulness and complimenting her talent as a teacher. He then guided Amina out of the room.

The servant boy picked up Amina's trunk as he saw them leave the office.

The way to the Streckke family house wasn't very long even though they lived outside the village. The road was in good condition and the other houses along it looked well-kept aswell.

At the gate, they were greeted by a man who was significantly younger than Mr. Streckke. He was introduced as a man servant. In addition, they also had a housemaid whom Amina would meet later. As they entered the house, Mr. Streckke instructed the servant boy to show Amina to her room.

Amina followed the boy upstairs. The room reserved in her use wasn't very big but it had all she needed in it. Amina was especially happy about the small table that she could use to write her letters.

The servant boy placed the trunk gently on the floor and asked her if she needed anything.

Amina was perplexed. No one had ever tended to her like this before. She said no, but enquired the location of the bathroom.

The servant boy told her and encouraged her to be ready for afternoon tea in a couple of hours.

Amina explored the room. Besides the small bed, chair and table, there were no other furniture, but two closets had been built into the wall. The other closet had shelves and the other had little hooks to hang clothes. Amina placed her trunk at the bottom of the other closet and started to pile her clothes on the shelves. She placed her stationary on one corner of the table and hid her letters from Jared under the matress. She was beginning to feel that the revalation of having a friend in such a menial industry as metal working might not be quite so welcome in this house. Maybe she was better suited for a servant than the boy who had good manners and was very polite.

***

The housemaid came to her room to invite her to tea and introduced herself.

Amina's first impression of the woman was very positive and she dared to smile in her company.

Downstairs in the dining room Amina met some other members of the family – Mr. Streckke seemed high-spirited and his wife was almost as slender as he, though she was shorter. A young man who was introduced as their son was also very tall but almost skeletal in his appearence. Amina was shocked to see him and asked Praie what was wrong with him. Praie didn't reply.

Mr. Streckke noticed her stare and asked about it.

Amina bit her lip. ”I have never seen anyone so thin,” she answered.

”That is understanable. You are used to seeing people who work hard with their bodies and have the kind of body that has been shaped by that work. My son has worked his mind hard, but you can't see that on the outside. He is nonetheless a healthy and strong young man,” Mr. Streckke explained.

Amina nodded. To her, he didn't look healthy, but he was alive and didn't seem sick or weak.

Mrs. Streckke seemed to be a nervous and suffering type of a person, though she was very kind to Amina. She promised to show Amina the neighbourhood the next day as she didn't have to go to school.

Amina was grateful and smiled. This family seemed very different from Kros and Emma, but they were all kind to her and that gave her peace of mind. Before she fell asleep that night, Amina tried to call Praie out. The spirit refused to communicate with her, so she let it be.

***

The first day in Tenera went by fast and Amina had very few memories of it later on. Mrs. Streckke kept her promise and showed her around the neighbourhood and most of the village. Amina met some children who were studying under the supervision of Ms. Slava, but she didn't have enough time to get to know anyone. Amina tried to learn all the stores in one day and a few stuck to her mind immediately – especially the smithy even though she didn't have enough time to visit it. It was located at the edge of the village so the smoke wouldn't bother the villagers so much. Amina made a mental note to visit the smithy the first chance she had. Even though Jared hadn't yet finished his apprenticeship and might never have been to Tenera before, Amina wanted to meet the local blacksmith or apprentice. The warmth of the smithy soothed her mind.

Amina wrote a short letter to Kros herself and she intended to send it the next day. She assured him she was content with the Streckke family and everything they had done for her. She was anxiously waiting for the next day, the first day of school, and was hopeful she'd make friends soon. She also revealed her intention to visit the smithy, though she hadn't yet said anything of it to anyone else.

In the evening before she fell asleep, Amina tried to talk to Praie again. She was genuinely worried about Mr. Streckke's son but didn't know what was wrong with him. Praie hadn't paid him any attention. In fact, it hadn't paid attention to anything and was uninterested in everything. All it wanted was to mope and pout in hiding.

Amina left Praie to itself and thought about her situation. Mr. Streckke had explained to her how her schooling fees should be paid. He had never mentioned who would pay them and Amina was a little disappointed when she realized she'd have to pay them herself, even though Ms. Slava had promised her a significant discount due to her situation in life. Amina wanted to learn more. She was a little wistful in her thoughts as she was certain that Kros would never have let her pay for her education, and he'd gone to extreme lengths to pay it all for her – there would have been no talk of using the money from the story leather. Amina fought back tears. Longing home was crushing her chest for the first time so hard. Praie didn't react at all.

Amina thought how different it was now that she didn't have to watch for Praie every minute. She hadn't been able to imagine anything like this. She felt a little bit lonely in this new life where she knew no one and hadn't met any Gahim yet. Her sole and eternal companion wasn't available. She was almost as lonely as she had thought she was after surviving from the ruins.

Amina decided to make friends with at least one person on the very next day at school. She felt so very insignificant in the house of a family so much wealthier than herself but she was still Amina. It would be stupid if the family's riches were to determine her success in making friends. Besides, Mrs. Streckke had introduced her to some children so all she had to do was to go talk to them. It couldn't be that hard.

Amina fell asleep on her own. Praie was still moping.

Armaran 10. luku

FIN - Tämän kerran päivitys onnistuu ajallaan epävirallisesta NaNoWriMo-osallistumisestani huolimatta. Toivon mukaan ehdin kääntää luvun englanniksi parissa viikossa muun kirjoituksen ohella. En osallistu NaNoWriMoon virallisesti, koska on erittäin todennäköistä, etten saa 50 000 sanaa (suomeksi) aikaiseksi kuukauden aikana. Osittain on kyse siitä, ettei kirjottamani tarina välttämättä tule olemaan niin pitkä, että se koskaan yltäisi 50k sanaan.

ENG - Updating the blog on time! Even with my unofficial participation in NaNoWriMo. I hope I can spare enough time from that to translate chapter 10 in English within the next two weeks. I'm not taking part in NaNoWriMo officially because it is very likely I won't get 50 000 words (in Finnish) written in a month. Or rather, I don't think the story I'm writing will reach 50k words.

Armaran 10. luku

Amina vietti mahdollisimman paljon aikaa poissa talosta tai omassa huoneessaan, kun hän odotti vastausta kirjeeseen. Vastaus oli myönteinen ja sanamuodoiltaan sellainen, ettei Amina ymmärtänyt kaikkea. Kros selvensi hänelle, että sukulaiset ottaisivat hänet vastaan ja heidän tuttavansa, jolla oli asioita lännempänä, tulisi hakemaan hänet muutaman viikon kuluttua. Sukulaiset myös järjestäisivät hänelle oman huoneen ja tiedustelisivat etukäteen mahdollisuutta opiskella kylän koulussa.

Amina kävi lähes päivittäin hautausmaalla. Lumi ei ollut sulanut pois ja villieläimet olivat ottaneet hänen tallaamansa polut käyttöönsä. Oravien, peurojen, jänisten ja parin petoeläimenkin jäljet erkanivat omille teilleen hautausmaan laidalla. Fansi oli palannut ja se kertoi, että Finkokin tulisi pian takaisin. Amina kertoi hengille yhden tarinan joka päivä. Hän laski mielessään päiviä lähtöönsä. Hän itki välillä. Praie oli edelleen omissa oloissaan – jopa silloin, kun Amina piteli Kragua. Päivät tuntuivat pitkiltä.

Amina pakkasi kaiken tarvitsemansa valmiiksi kaksi päivää ennen lähtöä. Viimeisenä iltana Kros antoi hänelle jonkin verran rahaa, jotta hän voisi hemmotella itseään välillä ja jotta hän voisi matkalla maksaa yöpymisensä turvallisissa ja luotettavissa majataloissa. Kun sukulaisten tuttavamies saapui aamupäivällä, Amina käveli määrätietoisesti ulos, ja Kros kantoi hänen pienen matka-arkkunsa vaunuihin. Amina vilkutti Emmalle, joka katseli ikkunasta Kragu sylissään. Sitten hän kääntyi Krosiin päin.

Miehen silmät olivat kyynelistä märät ja hän puri huultaan.

Aminan alahuuli alkoi väristä ja hän halasi miestä lujaa. ”Tulen pian takaisin. Ihan viimeistään kesäjuhlille,” hän lupasi.

Kros rutisti häntä. ”Me odotamme sinua. Olet aina tervetullut,” hän sanoi ja auttoi Aminan vaunujen kyytiin.

Sukulaisten tuttava oli miellyttävä mies, joka ei ollut koskaan ainakaan oman muistinsa mukaan kuullut Fatilien tarinoita, vaikka monet niiden kertomat historialliset tapahtumat olivat hänelle tuttuja. Heidän ajomatkansa koostui enemmän keskustelusta ja vertailusta kuin itse tarinoista, sillä mies oli opiskellut myös historiaa akatemiassa ja hänen tietonsa historiasta perustuivat virallisiin dokumentteihin tarinoiden sijaan. Amina kuunteli mielenkiinnolla mitä historiasta oli kirjoitettu ja mitä siitä opetettiin, ja miestä kiinnostivat tarinoiden sanamuodot ja osin yksityiskohtaisemmat tiedot joistain tapahtumista, vaikka monissa tarinoissa oli käytetty taiteellista vapautta asioiden kuvaamisessa.

Kylä, jossa Aminan sukulaiset asuivat, oli nimeltään Tenera. Se oli hieman Groshnaa pienempi keskukseltaan, mutta sen ympäristössä asui muuten enemmän ihmisiä. Kadut olivat paremmin hoidettuja kuin Groshnassa ja kaikissa pääkadun varrella olevissa taloissa oli erilaisia liikkeitä.

Amina katseli rakennuksia kiinnostuneena. Groshnassa oli vain pari kivirakennusta, mutta Tenerassa niitä oli melkein puolet keskustan taloista. Kylän vaurautta selitti osaltaan sen ohi kulkeva tie, joka ei ollut Suuren kiertotien veroinen tai kokoinen, mutta se oli ainoa reitti turvallisesti vuoriston läpi länteen ja luoteeseen. Vuoristoon oli Tenerasta vielä monen päivän matka, mutta se oli suurimpia kyliä tien varrella, koska se sijaitsi kuitenkin melko lähellä Suurta kiertotietä ja sen lännestä keskustaan johtavaa pääväylää.

Keski-ikäinen, pitkä ja hoikka mies lähestyi vaunuja ja tervehti Aminan matkaseuralaista. Sitten hän kääntyi Aminan puoleen. ”Hei, kultaseni. Sinä olet Amina, eikö niin?”

Amina nyökkäsi. ”Päivää,” hän sanoi hieman ujosti.

Mies hymyili hänelle. ”Kirjoitan heti tänään Krosille, että saavuit turvallisesti. Tule. Menemme heti hoitamaan asiasi koululle,” hän sanoi ja ojensi kättään, jotta Aminan oli helpompi kavuta alas vaunuista. Hän viittasi Aminaa muutaman vuoden vanhemmalle pojalle, joka nosti Aminan matka-arkun vaunuista. ”Hän on harjoittelemassa palveluspojaksemme. Hänen isänsä on varma, että hänessä on ainesta herrasmieheksi.”

Amina oli hieman ymmällään, joten hän vain hymyili.

He kävelivät seuraavalle kadulle savenpunaiseksi maalatun puisen rakennuksen luo. Oven yläpuolelle oli kaiverrettu tekstiä, mutta Amina ei ehtinyt lukemaan sitä ennen kuin he astuivat sisään. Palveluspoika laski arkun lattialle ja jäi odottamaan ulko-oven viereen. Kapeasta käytävästä johti ovi sekä oikealle että vasemmalle ja käytävän päädystä aukesi isompi tila. Amina oli utelias ja halusi mennä katsomaan, muttei uskaltanut liikkua.

Hetken päästä vasemmanpuoleisesta ovesta astui käytävään tuimannäköinen nainen. ”Hyvää päivää, herra Streckke. Pahoittelen, että jouduitte odottamaan.”

”Ei hätää, neiti Slava. Odotimme tuskin kahta minuuttia,” sukulaismies sanoi ystävällisellä äänellä ja kääntyi Aminan puoleen. ”Tämä on neiti Slava. Hän toimii koulun opettajana,” hän kääntyi uudestaan naisen puoleen. ”Tämä on Amina. Hän on sukulaistyttö, joka valitettavasti menetti vanhempansa. Hän asuu luonamme jonkin aikaa ja toivomukseni olisi, että hän voisi opiskella teidän opastuksellanne.”

Neiti Slava kääntyi katsomaan Aminaa kylmän arvioivilla silmillä. Hänen ilmeensä ei ollut varsinaisesti vihainen tai ylimielinen, muttei ystävällinenkään.

Amina niiasi.

Neiti Slava puristi huulensa yhteen ja hänen otsansa rypistyi hänen pohtiessaan tilannetta. ”Oletko koskaan ollut kenenkään opissa ennen?” hän kysyi.

Amina nyökkäsi. ”Osaan lukea ja kirjoittaa vähän. Ja vähän laskutaitoa, vaikka minulla on vielä paljon opittavaa.”

Naisen ilme pehmeni hieman ja hän vaikutti jopa hieman uteliaalta. ”Tulkaa toimistooni. Haluan testata kuinka paljon osaat, jotta tiedän mistä voisit aloittaa oppisi,” hän sanoi ja viittasi kädellään oven suuntaan.

Amina vilkaisi herra Streckkeä kysyvästi ja tämä nyökkäsi. Amina käveli opettajattaren toimistoon.

”Istukaa, olkaa hyvät,” neiti Slava kehotti sulkiessaan oven.

Amina joutui kurottumaan, jotta pääsi istumaan tuolille.

Herra Streckke istui hänen viereensä.

Neiti Slava kiersi pöydän toiselle puolelle ja istuutui. ”Voisitko kertoa vielä hieman tarkemmin kuka sinua on opettanut?”

Aminan kämmenet hikosivat. Jokin naisessa oli hieman pelottavaa ja toisaalta jotenkin säälittävää. Hän ei osannut selittää, mistä tunne johtui. Ainakaan Praie ei tehnyt mitään. ”Sen jälkeen, kun perheeni kuoli, asuin isän serkun ja hänen vaimonsa luona. Ensin siellä asui myös Emman täti ja perhe. Täti ja Emma opettivat minua,” Amina vastasi.

Neiti Slava nyökkäili. ”Aivan. Kotiopetusta. Sen kyllä huomaa käytöksestäkin,” hän mutisi ja kaivoi yhdestä laatikosta pienen kirjan. ”Lukisitko minulle ääneen pätkän? Ja sitten voisit kirjoittaa tähän-” hän otti pöydältä palan paperia ja kapean hiilen ”-nimesi ja missä olet asunut tai jotain muuta.”

Aminaa alkoi jännittää, kun hän otti kirjan naiselta. Hän onnistui kuitenkin lukemaan pari sivua, vaikka hänen äänensä värisi voimakkaasti.

Neiti Slava nyökkäsi paperia kohti, ja Amina raapusti hiilellä oman nimensä. Sen jälkeen hän kirjoitti ”Tänään on kaunis päivä.” Neiti Slava tarkkaili hänen käsiensä jokaista liikettä paperilla suu mutrussa.

”Hän on kiltti ja ahkera tyttö. Luotan sukulaispoikani sanaan siitä,” herra Streckke vakuutti.

Neiti Slava hymyili miehelle. ”Toki. Uskoisin, että parin viikon tehokkaalla opastuksella hän saa tarvittavat taidot voidakseen opiskella vapaammin.” Hän kääntyi taas Aminan puoleen. ”Koulussani on aina neljän päivän opintojakso ja yksi päivä yhteishyödyllistä toimintaa. Niiden välissä on aina kaksi päivää vapaata. Sään ja avuntarpeen mukaan autamme muun muassa katujen siistimisessä, polttopuiden tai muiden hyödykkeiden jakelussa kyläläisille tai joskus jopa karjanhoidossa kylää ympäröivillä maatiloilla. Miltä se kuulostaa?”

Amina oli hämmentynyt, mutta innoissaan. ”Se kuulostaa kivalta. Haluan oppia lisää.”

Neiti Slava hymyili, mutta vain kasvoillaan. Silmissä säilyi kylmän laskelmoiva ilme eikä hänen kehonkielensä rentoutunut yhtään. ”Hyvä. Herra Streckke varmasti selittää sinulle miten koulumaksusi määräytyy.” Neiti Slava nousi seisomaan. ”Tänään on ensimmäinen kahdesta vapaapäivästä, joten tapaamme ylihuomenna,” hän sanoi Aminalle ja ojensi kätensä.

Amina ojensi kätensä naiselle kummissaan. Hän ei ollut koskaan ennen kätellyt ketään. Se oli aikuisten tapa.

Neiti Slava kätteli myös herra Streckken kanssa, joka vakuutti ystävällisesti kiitollisuuttaan ja kehui naisen ammattitaitoa. Sitten hän ohjasi Aminan ulos.

Palveluspoika nosti matka-arkun ilmaan, kun he poistuivat opettajattaren toimistosta.

Matka Streckken talolle ei ollut kovin pitkä, vaikka talo sijaitsi hieman kylän ulkopuolella. Tie oli hyväkuntoinen ja naapuritalotkin olivat hyvinhoidettuja.

Portilla heitä tervehti herra Streckkeä selvästi nuorempi mies, jonka tämä esitteli miespalvelijaksi. Sen lisäksi heillä oli myös sisäkkö, jonka Amina saisi tavata myöhemmin. Sisällä talossa herra Streckke ohjeisti palveluspoikaa ohjaamaan Aminan tälle varattuun huoneeseen.

Amina seurasi poikaa yläkertaan. Hänen huoneensa ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli kaikki tarpeellinen. Amina ilahtui pienestä pöydästä, jonka ääressä hän voisi kirjoittaa kirjeitä.

Palveluspoika asetti hänen matka-arkkunsa lattialle ja kysyi tarvitsiko hän mitään.

Amina oli hämillään. Kukaan ei ollut ennen palvellut häntä. Hän vastasi kieltävästi, mutta tiedusteli pesuhuoneen sijaintia.

Poika neuvoi hänelle sen sijainnin ja kehotti häntä olemaan valmiina iltapäiväteelle parin tunnin kuluttua.

Amina tutki huonetta. Pienen sängyn, pöydän ja tuolin lisäksi ei ollut huonekaluja, mutta seinän sisään oli rakennettu kaksi kaappia. Toisessa oli hyllyjä ja toiseen hän saattoi ripustaa vaatteitaan. Hän asetteli arkun kaapin pohjalle ja nosti osan vaatteistaan hyllyille. Hän asetteli kirjoitustarvikkeitaan pöydän nurkalle ja piilotti aikaisemmat kirjeensä Jaredilta patjan alle. Hänestä alkoi tuntua, ettei olisi järkevää paljastaa niin rahvasta ystävyyttä kuin hänen tuttavuutensa sepän kanssa. Ehkä hän olisi ollut sopivampi palvelijaksi kuin poika, joka oli hyvätapainen ja kohtelias.

***

Sisäkkö tuli hakemaan Aminaa teelle ja esittäytyi ystävällisesti.

Aminan ensivaikutelma naisesta oli erittäin positiivinen ja hän uskalsi hymyillä tämän seurassa.

Alhaalla ruokasalissa Amina tapasi myös muita perheenjäseniä – herra Streckke oli ylään oloinen mies ja hänen vaimonsa oli lähes yhtä solakka, mutta huomattavasti lyhyempi. Nuori mies, joka esiteltiin heidän poikanaan, oli myös pitkä, mutta melkein luurankomaisen laiha. Amina oli järkyttynyt miehen nähdessään ja kysyi Praielta, mikä miestä vaivasi. Praie ei vastannut.

Herra Streckke huomasi hänen tuijotuksensa ja kysyi siitä.

Amina puri huultaan. ”En ole ennen nähnyt ketään noin laihaa,” hän vastasi.

”Ymmärrettävää. Olet tottunut näkemään raskasta työtä tekeviä ihmisiä, joiden ruumiinrakenne on sen mukainen. Poikani on kehittänyt erityisesti aivojaan, joiden lihasvoima ei näy päälle päin. Hän on kuitenkin terve ja vahva nuorimies,” herra Streckke selitti.

Amina nyökkäsi. Hänestä mies ei näyttänyt terveeltä, mutta tämä oli hengissä eikä vaikuttanut suoraan huonovointiselta tai heikolta.

Rouva Streckke vaikutti levottomalta ja kärsivältä olennolta, vaikka hän olikin Aminalle ystävällinen. Hän lupasi tutustuttaa Aminaa naapurustoon heti seuraavana päivänä, koska ei ollut koulupäivä.

Amina hymyili kiitollisena. Perhe vaikutti hyvin erilaiselta kuin Kros ja Emma, mutta he olivat kuitenkin Aminalle ystävällisiä, mikä rauhoitti tytön mieltä. Illalla ennen nukahtamistaan Amina yritti houkutella Praiea esiin. Henki ei suostunut kommunikoimaan hänen kanssaan, joten hän antoi sen olla.

***

Ensimmäinen päivä Tenerassa kului nopeasti eikä Amina myöhemmin muistanut siitä paljoa. Rouva Streckke piti lupauksensa ja esitteli hänelle naapurustoa ja suuren osan kylästä. Hän tapasi joitain lapsia, jotka olivat myös neiti Slavan oppilaita, muttei ehtinyt tutustumaan kehenkään. Amina ehti painaa mieleensä joitakin liikkeitä kylän keskustassa – erityisesti hänen mieleensä jäi sepänpaja, vaikkei hän ehtinyt käydä siellä. Se sijaitsi kylän laidalla, jotta sen savu ei häiritsisi kyläläisiä niin paljoa, mutta Amina päätti käydä siellä heti, kun siihen tulisi mahdollisuus. Vaikkei Jared ollut vielä palannut oppimatkaltaan eikä tämä välttämättä koskaan käynyt Tenerassa, Amina halusi tutustua paikalliseen seppään tai kisälliin. Sepänpajan lämpö rauhoitti hänen mieltään.

Amina kirjoitti itsekin Krosille lyhyen kirjeen, jonka hän aikoi postittaa seuraavana päivänä. Hän vakuutti olevansa tyytyväinen Streckken perheeseen ja kaikkeen, mitä he olivat hänen hyväkseen järjestäneet. Hän kertoi myös odottavansa innolla koulun alkamista ja toivoi saavansa nopeasti kavereita. Krosille hän uskalsi myös kertoa, että aikoi tutustua paikalliseen sepänpajaan.

Illalla ennen nukahtamistaan Amina yritti taas keskustella Praien kanssa. Hän oli aidosti huolissaan herra Streckken pojan terveydestä, muttei tiennyt mikä tätä vaivasi. Praie ei ollut kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Se ei ollut huomioinut oikeastaan mitään eikä sitä sen enempää kiinnostanutkaan mikään. Se halusi vain murjottaa piilossa.

Amina jätti Praien omaan rauhaansa ja mietti tilannettaan. Herra Streckke oli selittänyt hänelle miten hänen koulunsa tulisi maksaa. Hän ei ollut missään vaiheessa sanonut mitään siitä, kuka maksut suorittaisi, joten Amina totesi pettyneenä, että hänen täytyisi maksaa ne itse, vaikka neiti Slava oli luvannut antaa alennusta hänen perhetilanteensa takia. Amina halusi kuitenkin oppia lisää. Hän mietti hieman kaihoisasti, miten Kros ei olisi koskaan antanut hänen maksaa omasta koulunkäynnistään, vaan olisi maksanut sen hänen puolestaan omista rahoistaan – edes tarinanahan rahoihin ei olisi saanut koskea. Amina taisteli hetken kyyneliä vastaan. Ikävä kouristi hänen rintaansa ensimmäistä kertaa voimakkaasti. Praie ei reagoinut mitenkään.

Amina mietti hetken, miten erilaista oli, kun hänen ei tarvinnut vahtia Praiea koko ajan. Hän ei ollut osannut kuvitella, että tilanne voisi koskaan olla tällainen. Hän tunsi olonsa jopa hieman yksinäiseksi uudessa kylässä, koska hän ei tuntenut ketään ihmistä eikä ollut vielä tavannut yhtään henkeä. Hänen ainoa ja ikuinen seuralaisensa ei ollut saatavilla. Hän oli melkein yhtä yksin kuin oli luullut olevansa pelastuttuaan raunioista.

Amina päätti, että hankkisi heti seuraavana päivänä ainakin yhden kaverin koulusta. Hän tunsi olonsa mitättömäksi vauraamman perheen talossa, mutta hän oli edelleen oma itsensä. Olisi tyhmää, jos perheen varakkuudella olisi väliä ystävystyessä. Sitä paitsi rouva Streckke oli esitellyt hänet joillekin lapsille, joten hänen täytyisi vain mennä puhumaan heille. Eihän se voisi olla kovin vaikeaa.

Amina nukahti omia aikojaan. Praie rypi yhä pettymyksessään.